Kansainvälisen salibandyliiton (IFF) hallitus myönsi viikonloppuna Espoossa pidetyssä kokouksessa Suomelle vuoden 2015 naisten salibandyn MM-kisat. Luvassa on siis joulukuun miesten MM-kisojen tapaan 200 000 – 300 000 euron voitto? Ei ihan.
Naisten MM-kisat eivät ole mikään rahasampo. Rahallisesti ajatellen naisten MM-kisoista on suurella todennäköisyydellä luvassa vain tappiota, parhaimmillaan saatetaan päästä nollatulokseen. Sen sijaan MM-kisojen järjestämisellä Suomessa on iso markkinoinnillinen arvo. Kisojen myötä saadaan lajille näkyvyyttä, uusia junioreita innostuu lajiin ja sitä kautta satsaukset näkyvät toivottavasti muutamien vuosien päästä kisoista.
Suomen hakemus meni kisavalinnassa ensimmäisiä naisten kisojaan hakeneen Saksan edelle. En tiedä hakemusten sisältöä tarkemmin, mutta mikäli salibandyssa halutaan lajin sanomaa levitettävän myös muihin maihin ja huipun tuntumaan uusia maita, niin Saksa olisi ollut jopa Suomea perustellumpi vaihtoehto. Edelliset Suomen järjestämät naisten kisat ovat kuitenkin vuodelta 1997 Ahvenanmaalta. Onhan Ruotsissakin ollut sen jälkeen kahdet naisten kisat, viimeksi 2009.
Ruotsissa kisoille ei välttämättä olisi riittänyt katsojia isommissa kaupungeissa. Ne päätettiin järjestää Västeråsissa. Reilun tunnin junamatkaa pääkaupungista voi verrata vaikka Helsingin ja Hämeenlinnan väliseen matkaan. Tukholmassa asuessani olin jo hyvissä ajoin merkinnyt kisat kalenteriin ja tarjosin innoissani isommille medioille juttuja paikan päältä. Ketään ei kiinnostanut. Matkustin silti parina päivänä paikan päälle raportoimaan silloiselle Pääkallolle.
Tallustin juna-asemalle suurin toivein. Västeråsissa bussikuski kyseli minkä lajin kisat kaupungissa ovat ja neuvoi jäämään pois oikeassa paikassa. Hyvää tunnelmaa ja ainutlaatuista fiilistä hakevalle avauspäivä oli iso pettymys. Suuri osa paikalle saapuneista oli nuoria tyttöjä, jotka vaikuttivat koulujen ilmaislipuilla paikalle houkutelluilta. Hyvä kuitenkin näin, mietin. Tyhjät katsomot olisivat olleet vielä suurempi pettymys.
Kaiken tämän lomassa Ruotsin kaikilla kentällisillä esittämä peli oli uskomattoman liikkuvaa. Joukkue oli tekniikassa ja syöttöpelissä monia ylempienkin tasojen miesjoukkueita edellä. Tässä kauneudessa huonoa oli se, että murskatahti tappoi fiiliksen äkkiä. Sama ruotsalaiskatsomoihin poikkeuksellinen hiljaisuus toistui myös finaalissa, vaikka otteluun oli saatu houkuteltua naisten MM-kisojen ennätysyleisö, 4521 katsojaa.
Enemmän Suomessa matkustaneena koin kotimatkalla yhden omituisimmista lauantai-illan junamatkoista. Tajusin kiiruhtaneeni ensimmäisenä ravintolavaunuun istumapaikan perässä – istuakseni siellä vain kolmen muun ihmisen kanssa.
Suomessa ollaan kisakaupunkien osalta samankaltaisessa valintatilanteessa. Kisojen mahdollisia loppusijoituspaikkoja ovat Espoo, Helsinki, Hämeenlinna, Lappeenranta ja Tampere.
Pitääkö kisat hieman suuremman mediahuomion toivossa pääkaupunkiseudulla vai esimerkiksi Lappeenrannassa, jossa koko kaupunki menisi kisaviikoksi sekaisin. Tampere lienee vahvuuksiltaan näiden välimaastossa. Hämeenlinnassa ei ole naisten tai miesten liigajoukkuetta, mikä saattaa vaikuttaa kiinnostukseen. Millä paikkakunnalla saataisiin parhaiten koululaiset mukaan?
Näitä mietittäessä ei pidä aliarvioida rahallisia asioita. Luulisi ettei olisi vaikeaa valita kaupunkia, jonka hallivuokrista ei pitäisi maksaa itseään kipeäksi.