Suomen kovin salibandyikäluokka

Salibandyn A-maajoukkue vanhenee käsiin. Uusia ja nuorempia pelaajia on otettava maajoukkueen mukaan, kaikki varmaan myöntävät sen.

A-maajoukkueeseen tullaan B-maajoukkueen ja nuorten maajoukkueen kautta. Näin ainakin pitäisi olla. Katselin takavuosien nuorten maajoukkueiden kokoonpanoja. Kovin moni siellä pelannut ei välttämättä ole kehittynyt miesten maajoukkueen tasolle.

Vuonna 1990 syntyneistä nmj:ssä pelasi peräti 31 nuorukaista, mutta heistä toistaiseksi vain Otto Tikka (10 A-maaottelua) on vakiinnuttanut asemaansa lähellä miesten maajoukkuetta. Tapio Kinnunen, Perttu Puska ja Eemeli Salin ovat käväisseet kokeilemassa A-maajoukkueessa. Petri Hakonen ei aikanaan päässyt nuorten maaotteluihin, mutta on pelannut 2 A-maaottelua.

Vuonna 1991 syntyneistä A-maajoukkueen peleihin on päässyt vain Casper Pfitzner, 2 A-maaottelua. Vuotta nuoremmista vain Tuomas Iiskola, 93-syntyneistä Miko Kailiala ja 94-syntyneistä Nico Salo.

Tähän lisätään se tosiasia, että 1989-syntyneistä pelimiehistä ei kukaan ole vielä päässyt A-maajoukkueeseen. Mistä uusiutuvan A-maajoukkueen pelimiehet mahdollisesti löytyvät? Nimittäin 1988-syntyneet ovat ensi vuonna jo 25-vuotiaita, eikä heistäkään A-maajoukkueessa ole ollut kuin Mikael Lax, Paul Kotilainen ja Mikko Leikkanen. Vuotta vanhempien, siis ensi vuonna 26-vuotiaiden, ikäluokasta toistaiseksi A-maajoukkueessa ovat esiintyneet vain Oliver Wardi, Matti Vapaniemi ja Jami Manninen.

Häävi ei ole tilanne myöskään 1986-syntyneiden kohdalla. A-maajoukkueen kokemusta on vain Jani Kukkolalla, Tommi Arolla, Tatu Erosella sekä Eero Kososella ja Mika Moilasella.

Tämä kertoo vakuuttavasti siitä, että A-maajoukkueen uudistumista ei tosiaan ole ollut vuosikausiin. Samat 1977–1985 syntyneet kaverit ovat vallanneet maajoukkuepaikat vuodesta toiseen.

Ruotsin MM-kullan voittaneessa joukkueessa oli kasikaseja (1988-syntyneet) viisi, kasiysejä viisi, ysikymppisiä kaksi sekä lisäksi yksi ysiykkönen ja yksi ysikakkonen.

Suomessa 1992-syntyneet voittivat ikäistensä MM-kullan, mutta he ovat vielä kovin kokemattomia A-maajoukkuetasolle, eikä yksi hyvä ikäluokka riitä miesten maajoukkueen menestykselle.

Toisaalta tämä kertoo siitä, että Suomessa nykyisin 27–35-vuotiaat pelimiehet ovat olleet tosi kovia jo junnuiässä, ja kehitys on jatkunut aikuisena.

Vuonna 1979-syntyneiden ikäluokasta nuorten maajoukkueessa pelanneista peräti yksitoista on pelannut myös A-maajoukkueessa: Esa Jussila, Mikko Kohonen, Vilhelm Sandström, Timo Toivonen, Aki Seppälä, Otto Moilanen, Johnny Ojala, Markus Huhtimo, Kara Tilhe, Juha Kulmala ja Antti Tarvainen. Suomen kovin salibandyikäluokka? Mainittujen lisäksi A-maajoukkueessa ovat pelanneet myös maalivahdit Toni Lötjönen ja Pekka Nieminen, jotka junnuina eivät mahtuneet nuorisomaajoukkueeseen.

Ennen tilastojen tutkimista arvelin, että kovin ikäluokka olisi 1985-syntyneet, jotka voittivat Suomelle ensimmäisen nuorten MM-kullan 2003. Siitä ikäluokasta kuitenkin nuorisomaajoukkueen kautta ”vain” seitsemän pelaajaa eteni A-maajoukkueeseen, kaikki tosin kovia nimiä: Markus Bollström, Lauri Kapanen, Jarno Ihme, Henri Johansson, Jussi Kosola, Lauri Lehtonen ja Markus Palokangas. Samoja kasivitosia ovat myös Riku Kekkonen, Sami Koski, Janne Lamminen ja Heikki Hätönen, mutta heillä ei B-junnuina ollut asiaa Lasse Erikssonin ja Petteri Bergmanin valmentamaan nuorten maajoukkueeseen, jossa esiintyi 25 ikäluokan lahjakkuutta.

Ikäluokilla on suuria eroja. Esimerkiksi 1983-syntyneistä nuorten maajoukkueen pelaajista vain Tatu Väänänen eteni A-maajoukkueeseen, ja suuri osa silloisen nmj:n pelaajista on tyytynyt liigaa alempien sarjojen peleihin, esimerkkinä kuluvalla kaudella kakkosdivaria Imatran Voimassa pelaavat Lasse Heiskanen, Esko Myllys ja Tomi Varis. Heilläkin on silti nuorten MM-pronssimitali, jota ei monella tunnetummalla salibandypelaajalla ole.

Mielenkiintoista on toisaalta se, että monet aikuisten sarjan mestaripelaajat eivät koskaan olleet edes lähellä päästä nuorten maajoukkueisiin. Esimerkkeinä Pasi Laitila, Santtu Manner (43 A-maaottelua, yli 300 liigaottelussa tehot 331+248=579), Jani Naumanen, Sami Nyman, Markus Olkkonen, Lasse Salminen, Markus Suntila ja Lassi Vänttinen.

Tämä antaa uskoa niille junnuille, jotka jaksavat puurtaa kohti liigapelejä, vaikka kutsua nuorten maajoukkueleirille ei koskaan ole tullut. Vesa-Matti Virtanen ei ollut mikään lapsitähti, vaikka pelasi liigassa jo 18-vuotiaana. Nyt liigapelejä on takana yli 400 ja A-maaottelujakin kertyi 18.

Sekä nuorten että A-maajoukkueen yhteydessä pitää tietysti aina muistaa valintojen vaikeus, ja se, että päätökset tekee maajoukkueen valmennusjohto. Pelaajien roolituksella voi aina selittää tiettyjen pelaajien valintaa, ja tiettyjen pelaajien pois jättämistä.

Mieleen tulee esimerkiksi joulukuussa MM-finaalissa Suomen maalilla torjunut Eero Kosonen. Hän oli voittamassa ikäluokkansa B-nuorten Suomen mestaruutta 2005. Finaalissa NST voitti Oilersin 3–0 ja nollapelin torjunut Kosonen palkittiin ottelun parhaana. Nuorten maajoukkueeseen häntä ei huolittu koskaan.

Nimet ja numerot kertovat sen, että: 1) nuorten maajoukkueessa olleista pelaajista viime vuosina vain muutama ikäluokkaa kohti on edennyt A-maajoukkueeseen, 2) vuosien 2013–2016 A-maajoukkueen kokoaminen (uusiminen) on haasteellinen tehtävä.

Nuorten maajoukkueiden nimilistojen selaaminen oli nostalgista luettavaa. Nmj:ssä on vuosien varrella pelannut paljon junnutähtiä, joista ei aikuisten sarjassa kuultu paljon mitään. Pelaajien kehitys kulkee eri tahtiin. Joku on B-junnuikäisenä huippu, toinen kehittyy vasta aikuisena.

Ensimmäinen nuorisomaajoukkue koottiin 1977 ja myöhemmin syntyneistä vuonna 1996. Tätä vanhinta nuorisomaajoukkueen ikäluokkaa olivat Mika Kohonen ja Mikael Järvi, joiden ura Suomi-paidassa jatkui siis ainakin vuoteen 2012. Toisaalta esimerkiksi ikäluokan nuorten maajoukkuepelaajista Matias Turpeinen, vuotta nuorempien Toni Renberg ja seiskaysien Jan Lindholm ovat minulle aivan tuntemattomia nimiä, eivät liene koskaan pelanneet miesten liigatasolla?

Nuorten kehitys on usein mielenkiintoista. Moni lahjakas salibandyn pelaaja on 17–18-vuotiaana pelannut Suomi-paidassa, mutta sitten joko into on lopahtanut, harjoittelu ei ole jaksanut kiinnostaa, opiskelu on tullut tärkeimmäksi asiaksi tai loukkaantumiset ovat vierottaneet kilpaurheilusta.

Nmj:ssä on pelannut esimerkiksi sellaisia 1980–luvulla syntyneitä kavereita kuin Olli Mänty, Hannu Vainikka, Victor Borman, Samuel Virsunen, Miika Gotschalk, Matti Vehanen, Aleksi Ruohomäki, Janne Hyrsky, Jesse Kamula, Visa Kauntola, Kalle Koli ja Juha Syrjälä. Tällaisia pelimiehiä en muista koskaan nähneeni miesten liigapeleissä, vaikka heillä onkin nuorten maajoukkuepelaajan status. Sellaiset pelimiehet kuin Juho Järvinen, Mika Savolainen, Petri Kauko tai Tuukka Kiviranta eivät koskaan pelanneet nmj:ssä.

Lopuksi on syytä muistaa, että nuorten maajoukkueessa pelanneista muutama teki omia ratkaisujaan tulevaisuutensa suhteen heti maajoukkuepelien jälkeen.

Jori Lehterä valitsi jääkiekon, eteni SM-liigan parhaaksi pelaajaksi 2009–2010 ja sen jälkeen tie on vienyt Siperian Novosibirskiin rahakasta ammattia harjoittamaan. Mikko Manninen, nuorten maailmanmestari 2003 salibandyssä, valitsi jalkapallon. Hänet on nähty ansiokkaasti Veikkausliigassa Hakan, Tepsin ja JJK:n joukkueissa. Petteri Bergman puolestaan valitsi valmentamisen jo A-junnuikäisenä, ja eteni liigavalmentajaksi ja nuorten MM-joukkueen valmentajaksi ilman omaa peliuraa liigatasolla, vaikka nuorten maajoukkuepelien perusteella olisi voinut menestyä pelaajanakin.

16 comments

  1. Yksi johtopäätös, jonka tästä kartoituksesta voi tehdä, on, että Suomi ei voi ainakaan nyt tehdä Ruotseja eli heittää vanhoja pois ja ottaa 80-luvun lapset kehiin. On pakko edetä porrastamalla: ”vanhat” starat esim. Tiitu ja Väänänen, 80-luvun puolivälin ja lopun lapset ja laman lapset eli 90-luvun alun huippusukupolvet.

  2. Tämä havainto tukee sitä tosiasiaa, että ne jotka kehittyvät lapsena ja nuorena nopeammin, ovat myös teini-iässä yleensä hitaasti kehittyviä edellä laji- ja motorisissataidoissa. Kuitenkin hitaammin kehittyvällä on pidemmät herkkyyskaudet ja tätä kautta pohjat ovat paremmat vanhemmalla iällä. Yleensä nämä junioritähdet jotka ovat olleet huipulla 12-19 -vuotiaina ovat jääneet aikuisiällä isojen ympyröiden ulkopuolelle tai keskikastiin. Kun taas hitaasti kehittyvät ajavat 17-24 -vuotiaina ohitse. Toki, aina on poikkeus joka vahvistaa sen säännön. Vanhanaikainen ajattelumalli on ajanut Suomen urheilukulttuurin tähän lamaan, josta toivottavasti pian ollaan nousemassa.

  3. Tällä ikäluokkien vertailulla ei ole mitään tekemistä menestyksen kanssa. Mikä tämän jutun pointti yleensäkin on?

    Keskittyminen sarjan parantamiseen, ukkoja naapuriin pelaamaan ja valmennuksen kehittäminen. Siellä ne vastaukset on.

  4. Pakko sanoa -85 ikäluokka on paras mitä olen nähnyt. Kultaista sukupolvia ei ole hyödynnetty millään tavoin maajoukkueessa paria pelaaja lukuunottamatta. Kapanenkin ”nuorena” 27-vuotiaana pelaa nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa mukana. Häpeällistä, sisäänpäin lämmennyttä touhua koko homma.

  5. Ajatuksia herättävä näkökulma. Kiitos.

    Olisi mielenkiintoista tehdä vertailu noususta nmj:sta A-maajoukkueeseen Suomen ja Ruotsin välille, jota tuossa ikävuosivertailun osalta Antti hieman aloittikin. Tai vertailla samaa asiaa jonkin toisen lajin kanssa. Tämä perusteella voisi sitten arivoida, palveleeko nmj-toiminta A-maajoukkueen toimintaa.

  6. mielenkiintoista, epäilen kuitenkin että moni nmj pelaaja lopettaa ennen kuin kutsu mj tulee, liian monta vuotta menee välissä nmj–> mj, siihen tulee muut asiat useimmilla etusijalle. B mj on aivan liian vähän toimintaa, sitä ei arvosteta, pelaisivat edes toisiaan vastaan niin nähtäisiin onko nuorista haastajiksi, itse väitän että on. En usko että nmj pelaajien taito laskee ja muut menee ohi.

  7. Ei ole oikein vertailukelpoisia nuo eri ikäluokat. Esim. väite että 77,78,79 olisi ollut ”kultaisia sukupolvia” sen perusteella, että niiden nmj:stä ollut monta jannua mj:ssa on aika hapuileva. Jossain 90-luvun puolivälissä ei tainnut ensinnäkään olla kauheasti kilpailua mj-paikoista, ja toisaalta esim. liigatasolla pelaaminen ei tainnut kauheasti vaatia. Eli kynnys ”panostaa” huipulle oli aika matala (koska panostusta ei paljon tarvinnut ja/tai se oli mahdollista työn/opiskelun ohessa).

    Nykyään moni lahjakas nmj-tason pelaaja joko 1) lopettaa ennen huippusuoritusikää tai 2) jatkaa, muttei pysty sitoutumaan sellaiseen harjoitteluun jolla nousisi miesten huipulle. Tuohon n. 18-vuotiaaksihan on melko helppo harjoitella paljon kun asuu kotona/käy koulua tms., mutta sen jälkeenhän vasta ihan oikeasti katsotaan kuka on kuka ja siinä vaiheessa kaikilla ei enää aika riitä.

    Hyvänä esimerkkinä esim. Oilersin 2 (omasta mielestä) kautta aikojen parasta junioria Karisto (’90) ja Jalanko (’89) ovat näitä, noitka lopettivat melko pian nmj-vaiheen jälkeen. Milläköhän tasolla olisivat, jos olisivat jatkaneet ammattimaista harjoittelua? Jos ”kultaiset” 77-79 ikäluokat olisivat olleet nykypäivän kilpailutilanteessa, niin varmasti osa ei olisi ikinä majuun noussut taitojensa puolesta ja parhaillakin drop-out olisi saattanut ollut kovempi, kun esim. liigastatus olisi vaatinut enemmän duunia. En toki väitä, että se vieläkään vaatisi lajin uskottavuuden kannalta lähellekään tarpeeksi duunia…

  8. Näyttää vahvasti siltä kun lukee näitä kommentteja että lajikulttuurilla salibandyssä on niin lyhyt historia että siksi tehdään vielä virheitä nuorten lahjakkuuksien suhteen seuroissa ja maajoukkueissa.
    Vaatii rohkeutta ja näkemystä antaa vastuuta nuoremmille ja lahjakkaimmille vaikka valmentajat varmasti havaitsevat ja omin silmin näkevät eron palaajissa.
    Perinteisissä lajeissa kuten jalkapallo, (Pukki, Pohjanpalo), koripallo (Koponen), jääkiekko (Granlund)lahjakkuudet saavat ensin seuroissaan alle 18 vuotiaina vastuuta ja luottamusta ja 18 vuotiaina miesten maajoukkueessa ja huom. vastuullisissa rooleissa.
    Salibandyssä seuratasolla on rohkeita poikkeuksia nyt viime vuoisina nähty kuten Happeessa, Tepsillä ja Oilerssilla.
    Mutta sitten tuleekin ongelmia kun puhutaan miesten maajoukkueesta, voidaan kokeilla parissa pelissä yhtä tai kahta nuorempaa lahjakkuutta nelosketjussa, suppealla peliajalla ja todetaan että ei ne vielä ole valmiita, odotetaan muutama vuosi vielä..
    B-maajaukkue on kuin huono vitsi kun mennään pelaamaamaan ilman kunnon yhteisiä leirejä paria peliä vuodessa.
    Näin sitten menetetään ne lajilahjakkaat, joita on jo menetetty, kiitos valmentajien suppean näkemyksen.
    Vastakkain ei voida asettaa kokemusta ja lahjakkuutta.
    Kokemus tulee pelaamalla vastuullisessa roolissa niin seuroissa kun maajoukkueessa.
    Lahjakkuutta ei tulisi aliarvioida jos halutaan kasvattaa lajille tähtiä joita yleisö ja media haluaa seurata.
    Tietenkin normi liigatason pelaajia kasvatetaan harjoittelemalla ja urheilullisilla tavoitteilla,yms, näin saadaan 90% lajin tarpeesta hoidettua, kuten nyt on tapahtunut.

  9. Entisen ja nykyisen vertaileminen keskenään on aivan turhaa.
    Ei futiksessakaan vanhat maalikeisarit (Best, Pele ym) ole mitään jos vertailtaisiin nykyistä tasoa ja kovuutta. Silti nuo henkilöt olivat oman aikansa pelityylin ja pelikovuuden keskellä todella kovia pelimiehiä..

    77-79 -ikäluokan menestyjistä kuten edellämainituista Jussila, Kohonen, Toivonen, Seppälä, Moilanen, Ojala ja Huhtimo on nähtävissä, että vielä parin viimevuoden aikana kaverit ovat pysyneet huippusalibandyn tahdissa mukana, fysiologisesti tulee kuitenkin kaikilla aika vastaan.

    Yleisesti ottaen perimällä on valtava merkitys huippulahjakkuuksia metsästäessä, mutta kovalla työllä saadaan myös vakuuttavaa jälkeä, joskin usein pitemmällä aikavälillä. Valmentajien tulisikin löytää luonnepuolelta ja henkisiltä valmiuksilta sellaisia kavereita, jotka ovat sitoutuneet tekemään pitkäjänteistä työtä huippu-urheilun vaatimalla tasolla.

    Lajin ollessa nuori tarvittaisiin pikimmiten järjestelmä, joka ylläpitää ja seuloo laadukkaita juniorityötä tavoitteenaan löytää potentiaaliset pelaajat ja motivoida pelaajaa kehittymään jatkuvasti. Helpommin sanottu kuin tehty.

    Muistan omien junnuvuosieni aikana aluejoukkuetoiminnan pyörien ns. sisäpiiritoimintana. Ei tuolloin motivoitu pelaajia yrittämään korkealle tasolle mikäli halukkuutta oli tai yritetty luoda joukkueen sisällä ilmapiiriä siitä, että ”tässä porukassa on potentiaalia vaikka maailman huipulle”, lähinnä jossain vaiheessa osa pelaajista sai kutsun aluejoukkueleirille.

    Valmentajahan ne varmasti suositteli leirille, kuitenkin jälkeenpäin jäin pohtimaan sitä olisiko aktiivisempi aluejoukkuevalmentajan mukana olo vaikuttanut useampia kehittämään omaa peliään enemmän jos usko etenemisestä olisi kylvetty aikaisessa vaiheessa?

    Viis ikäluokkien eroista, kyllä potentiaalia, taitoa ja halua aina jostain löytyy ne vain välillä pitää kaivaa esiin, mikäli lahjoja ja halua pelaajilta ylipäätään löytyy.

  10. Jan Lindholm -79 pelannut 1, 2, 3, 4 divareita ainakin Loviisassa, Porvoossa ja Vaasassa.

  11. Onhan nämä tällaiset historiakatsaukset ihan mielenkiintoisia, mutta olihan tämän kirjoituksen punainen lanka täysin kateissa.

  12. Hieman vielä tarkemmalla katsannalla eri nmj rostereihin paljastaa sellaisen tosiasian, että nuorten MM-kisat pelataan kahden vuoden välein. Parillisten ikäluokkien joukkueissa pelasi paljon seuraavan parittoman ikäluokan pelaajia, joita ajettiin sisään MM-kisoja ajatellen.
    Tästä syystä esim. Happeen huippuikäluokan -88 pelaajista monet eivät päässeet pelaamaan NMJ-pelejä. NMJ valmentajilla tietysti kiiltää silmissä MM-kulta niin pahasti, että sen vuoksi tehdään mitä vain. Monen lupaavan nuoren motivaatio lytätään tärkeimmällä hetekellä.
    Kiitos jutun kirjoittajalle hyvästä ja mielenkiintoisesta aihevalinnasta!

  13. JOS Suomi olisi menestynyt paremmin kisoissa ja pelannut sen kuuluisan best game ever:in finaalissa, ja voittanut jopa kultaa, niin ääni olisi täysin erilainen. Sanan pakko sijasta käytettäisiin sanaa ’voidaan’. Hävityn finaalin jälkeen on pakko ajaa nuoria sisään kun taas voitetun finaalin jälkeen ’voidaan’ alkaa ajaa nuorempia sisään.

    Puhutaan nuorten lupausten puutteesta tai valmentajien munattomuudesta, mutta tosiasia on, että jos kultaa haettiin niin iästä huolimatta en usko monen nuoren pelaajan pystyneen pelaamaan nykyisiä paremmin. Kuitenkin viime kisoista ollaan vain 2 vuotta vanhempia..

    Tietynlainen ongelma oli, että tuo kokenut runko oli sen verran ammattimaisempi ja kovempi ratkaisupeleissä kuin nuoret suomalaiset, että niitä piti peluuttaa loppuun asti.

    Suomessa on kehittynyt paljon lupaavia pistenikkareita, mutta kahden suunnan joukkueelle pelaavat URHEILIJAT, jotka ratkovat tärkeitä pelejä, tuntuu olevan puuttuva osa. Jos esim. vertaa Kim Nilson vs Kailiala/Peter Kotilainen ruumiinrakennetta niin huomaa tuon urheilullisuuden eron. Mielestäni Koski ja Johansson, jotka pisteiden valossa liigassa ovat omaa luokkaansa eivät taas kisoissa paljoa saaneet aikaiseksi. Moilanen ja Kukkola taas olivat positiivisia yllätyksiä, vaikka Moilastakin kritisoitiin plusmiinuksen ja pisteiden takia.

    Ongelma on myös se, että nämä Kailiala/Kotilainen tyyliset pelaajat kehittyvät juuri Johansson-Koski tapaisiksi. Heidän pitää siis kehittyä paljon kokonaisvaltaisemmin.

    Helppo se on toki täältä huudella miten kukakin junnu pärjää. Finaalin perusteella vain mahdotonta nähdä näitä nuoria vielä kisoissa. Ensi kisat ja tulevat maajoukkuetapahtumat tulevat olemaan hyvin mielenkiintoisia.

  14. josjos..
    eipäs nytten lähdetä vertaamaan 5-6 vuotta nuorempien ruumiinrakenteita. Ja pelaajat kehittyvät nyky salibandyssa sellaisiksi kuinka heidät roolitetaan omissa joukkueissa.

    Tosin 90-94 syntyneillä on paremmat edellytykset parempaan suoritukseen, mutta ei voittoon, lisää vaan kokemusta ja kovia pelejä.

    Tarvitaan myös ”väliinputoaja ikäryhä- ja junnumyönteisempiä” valmentajia. B maajoukkue systeemiä pitäisi kehittää, jos ei muuten, niin pelaamalla A joukkuetta vastaan.