Sotshin olympialaisten jälkeen olisi yllättävän helppoa jäädä kotisohvalle keittämään sohvaperunaa kaikenlaisten ilmaisten nettilähetysten ja muun vastaavan urheilutarjonnan myötä. Salibandyliigassa Oilers pisti Happeen haaveet runkosarjan voitosta kimurantiksi 8-5-kotivoitollaan. On ihan hyvä, että salibandya ei nähty olympialaisissa, sillä monen muun lajin yliannostuksen jälkeen salibandya oli jälleen kerran erittäin miellyttävää seurata paikan päällä.
Salibandyliigan runkosarjapeleissä tunnelma ei yleensä nouse korvia huumaavaksi katsojien huutometakan myötä. Suomalainenhan kannustaa villisti vain päätösminuuteilla – silloin kun peli on jännittävä. Aina ei kuitenkaan tarvita katsomosta suoraa huutoa. Salibandya pienestä pitäen seurannut on sen varmasti jo oppinut.
Hyvään ottelutunnelmaan pääsemiseksi saattaa riittää esimerkiksi kentältä katsomoon asti aistittava tunnetila joukkueiden välillä. Siihen hiljaisempi katsomo joskus jopa auttaa, kun pelaajien, kapteenien, valmentajien ja tuomareiden välinen äänekkäämpi kommunikaatio kuuluu katsomoon.
Paras järjestely olisi nähdä joukkueiden vaihtopenkit, eleet ja siellä tapahtuva elämä edestä päin. Toisaalta samalla pitäisi kuulla penkillä käytävät keskustelut vaihtopenkin takaa. Siinä dilemma.
Maaleja voi toki kelata myöhemmin videoilta. Se on myönnettävä, että esimerkiksi Twitteriä pelin aikana ahkerammin seuraaville kaikki eivät aina tartu verkkokalvoille. Ketjukavereille korvaan supisemisia, niistä tehtäviä virhepäätelmiä ja kaikkea muuta ruudun ulkopuolella tapahtuvaa videoilta ei kuitenkaan näe. Erätauoilla hallilla aistittavaan tunnelmaan saattaa joskus auttaa myös vaikka hyvä hodari. Kaikilla mausteilla.
Eri persoonia on mielenkiintoista seurata totta kai pallon kanssa, mutta myös täysin pallollisten tilanteiden ulkopuolella. Oscar Hännisen vähäeleisyys maukkaiden syöttöjen jälkeen, Tapio Kinnusen liikkeet selkä suorassa ja räksyttäminen tuomareille ja vastustajille, Joonas Pylsyn teutaroinnit tai Petri Kaukon ilmeet väärään suuntaan vihellettyjen sisäänlyöntien jälkeen. Niitä ei kotona Twitter-tagi #salibandy kerro autenttisesti.
Salibandyliigassa avoimet lehdistötilaisuudet ovat yleistyneet (tai niitä pääsee yleensä seuraamaan pienellä halliviivyttelyllä). Jos on mahdollista haistella joukkueiden tunnelmia lehdistötilaisuuksissa tai pukukoppikäytävällä pelin jälkeen, niin se yleensä kannattaa.
Muistan elävästi, kun Juha Jäntti piirteli vielä 15 vuotta sitten Latviassa fläpin puuttuessa taktiikat erätauolla kulahtaneisiin seinäkaakeleihin. Isolta seinältä ne oli ymmärrysnyökyttelun jälkeen helppo pyyhkiä pois.
Tänään nykyinen miesten maajoukkuevalmentaja piti Tapiolan Urheiluhallin uumenissa ruutulehtiön ja kynän kanssa liikkeellä ollutta toimittajaa pilkkanaan näyttämällä tabletiltaan videopätkiä yksittäisten pelaajien liikkeestä kentällä. Kontrasti 15 vuoden takaisesta muistikuvasta tähän päivään on häkellyttävän suuri. Se toi hymyn huulille.
Yksi olympialaisten jälkeinen ilta toi hienon kokonaiselämyksen. Onneksi salibandy ei ole olympialaji.