Simpsonien jaksossa Eight Misbehavin’ kauppias Apu vaimoineen saa kahdeksaiset, jotka ylläpitokustannusten vuoksi päätyvät eläintarhan shown friikeiksi. Yhdestä selällään kellivästä vauvasta katala tirehtööri pukee lavalle ”koomikon”, toisesta ”tanssijan”, kolmannesta pahan ”Paronin”, joka monokkeli silmässä lipuu esiin Saksan ristein koristellussa ilmalaivassa Wagnerin Valkyyrioiden ratsastuksen pauhatessa. Ja asiaankuuluvissa kohdissa yleisö nauraa, joraa mukana, buuaa ja pui nyrkkiä ilkeälle Paronille.
Eli brändäystä paljaaksi karikatyyriksi riisuttuna.
Mutta kuka on salibandyn Paha Paroni? Onko huippujoukkueilla toisistaan erottuvia imagoja?
Salibandyhistoriassa on ollut ainakin ajokoiriksi mäkijuoksutettu kuivakansitkeä Josba, Viikinkien vuorineuvokset, VFT:n lähiöjätkät rääväsuisine fanijoukkoineen, ärsyttävä Dalmac, Trackers ja Kauhujen Talo, jossa vierailla ei ollut kivaa, erotuomareilla varsinkaan.
Nykyisin on tasaisempaa kun liigan kuntoihme on SPV, joka kuitenkin samaan aikaan on myös se menestyvin, melkein rikkain ja kiltein. Taiteellinen ja rikas mutta laiska Classic, tieteellisen digitaalisesti mitattu ja valmennettu Erä, kaivoon kannetun veden Nokia, Happeen talenttiteatteri, rapistunut mutta faniensa uskollisesti rakastama Tor.
Commedia dell’artella on Harlekiini, Pantalone, Isabella, Il Capitano ja muut arkkityyppinsä ja niin on urheilullakin. Muillakin lajeilla kuin showpainilla.
Salibandyliigassa voisi olla Vuorineuvokset: Ärsyttävä, rikas ja menestyvä nimimiehet haaliva ylimielinen joukkue, jonka kaikki haluavat voittaa. Se saisi olla Helsingistä tai Espoosta tai vähintään Tampereelta.
Voisi olla fanejaan myöten rähjäävä ja ronski ryhmä, jonka vieraaksi (tai peliä tuomitsemaan) matkustamista jännitettäisiin jo viikkoa ennen mutta joka olisi myös taisteleva ja urhea.
Voisi olla taidoiltaan vaatimaton ja mediassa vähätelty joukkue, joka kuitenkin napsisi pisteitä sitkeällä puolustuksellaan ja taistelullaan ja saisi vastustajat miettimään, miksi taas pelattiin tällä niin huonosti.
Voisi olla selkeästi Etelän Metian valtakunnan ulkopuolelta rehti ja vahva maalaisryhmä haastamassa Helsingin teennäiset kekkulit.
Voisi olla nuorten lahjakkuuksien hautomo, jolla olisi vuodesta toiseen loistava tulevaisuus, mutta menestys lykkääntyisi aina vain eteenpäin rikkaampien poimiessa talentit katkerasti kirkkaampiin saleihin.
Voisi olla pienen kylän sympaattinen joukkue, joka uskollisten kannattajiensa kantamana pelaisi omista pienistä mestaruuksistaan kuten sarjapaikasta.
Voisi olla koko Svenskfinlandin oma IBF, jonka jokaista liikettä toisella kotimaisella kertovat mediat tiiviisti seuraisivat ja joka antaisi suomenkieliset haastattelut vähän laulavasti korostaen.
Voisi olla nuori ja nimetön nousijaryhmä, joka omituisen ja ankaran valmentaja-oppimestarinsa johdolla kuitenkin yllättäisi suosikkeja taitopelillään ja saisi kansan kohahtelemaan yllätysvoitoillaan. Jaa, mutta tämä joukkuehan liigassa tällä kaudella onkin.
Vai olisivatko esimerkiksi salibandy ja lumilautailu sittenkin niitä edelläkävijöitä, jotka haastavat vanhan ja tuovat vuosisataiseen perinteeseen ihan uusia rooleja?
Syntyvätkö imagot ja arkkityypit itsestään vai pitääkö niitä vähän alleviivata ja värittää? Entä missä vaiheessa aitous muuttuu pääälleliimatuksi naamioksi?
Mikä tarinan hahmoista Sinun joukkueesi on? Ja millainen on se tarina?
Tämän vieraskynän kirjoittaja on helsinkiläinen pihapelien kasvatti, joka on ehtinyt nauttia salibandysta jo pelaajana, valmentajana, erotuomarina ja jojona. Etsii edelleen urheilun olemusta ja pukee löydöksiään sanoiksi. Kirjoittanut pitkään ja paljon Salibandyliitolle.
Mika! Älä vedä lumilautailijoita ja salibandyä samaan kategoriaan. Salibandystä Suomessa puuttuu identiteeti. Ollaan vähän lätkää, vähän sitä ja tätä. Lopulta tulos on tässä, ollaan neverhööd. Spv lajin ulkopuolelta on joku jengi jostain, ssv joku jengi jostain. Persoonia ei varmasti osaa kaduntallaaja sanoa. Koriksesta kaikki tietää vähintään Möttölän ja ehkä Rannikon. Lentopallosta vähintään jonkun, itse en muista kuin sammelvuon, joka ei vissiin enää ees pelaa. En siis seuraa lennistä, sama tilanne kuin säbässä kaduntallaajalle. Käsipallosta en osaa sanoa kuin Riihimäen cocks. Lätkästä tuleekin enemmän ja fudiksesta. Jääpallossa en tiedä ketään. Lumilautailijoilla on ihan oma genrensä ja heitä pidetään uuden sukupolven kavereina. Pelkään että salibandyn osa jää sinne perinteisen kategorian puolelle, koska plagioimme liikaa jääkiekkoa. Omaa persoonaa ja identiteettiä voisi tuoda enemmän esille. Nyt kaikki on samaa muottia ja liian kliinisen näköistä. Toki ymmärrän että salibandy on tehnyt hyvää työtä viimeiset 10-vuotta todistaakseen ollakseen huippu-urheilua, on nostettu esiin erilaiset perinteiset urheilijan ominaisuudet, kuten kuntovalmennnus, treenimäärät ja niin edessäpäin. Onko lumilautailijat hokeneet koko ajan että me ollaan oikeesti urheilijoita ja me ollaan yhtähyvässä kunnossa kuin jääkiekkoilijat. Vastaus on ei. Ei lumilautailijatkaan vertaa itseään hiihtoon tai mäkihyppyyn, siksi ne saa sympatiaa ja arvostusta. Ovat pitäneet kiinni omasta identiteetistään, olen siitä ylpeä ja hieman kateellinenkin.
No ehkäpä tuo karhut Divarissa joka tippuu tämän kauden päätteeksi Kakkoseen , kun karhut ja pitu yhdistyis se vois olla porilaisen salibändyn miesten osalta erittäin hyvä ratkaisu . Kaiken täytyis alkaa nollasta ei oo oikein muuta vaihtoehtoa miesten suhteen porissa .
Erittäin hyviä pointteja.
Olemme tosiaan halunneet vakuutella, että salibandy on ihan oikea kovaa urheilua eikä vain hauskanpitoa. Samaan aikaan lökäpöksylaskettelu on ihan siinä perinteisen mustikkasopat rinnuksilla -yrskimisen vierellä onnistunut näyttämään rennolta ja hauskalta.
(Toinen juttu on sitten, onko jotain sisäistä ristiriitaa ajatuksessa, että jokin olisi olympiapaikan arvoista oikeaa urheilua ja samaan aikaan siinä menestyisi hymyilevällä hauskanpidolla kavereiden kanssa skeneen kuuluvine bailaamisineen.)
Lajien näkyvyys ja tunnettuus ristikkäin on mielenkiintoinen kysymys. Twitterin eilisen koripallokeskustelun innoittamana muistin yhtäkkiä, että Helsinkiinhän perustettiin viime syksynä lajin fuusioseura. Josta en ole lanseerauksen jälkeen kuullut mitään. Johtaa lohkoaan toiseksi ylimmässä sarjassa, minua valistettiin. Samaan aikaan luin lehdestä valokuvitetun ottelurportin naisten korismatsista K-P Klingan haastatteluineen. Äänekoskella.
Mikä näkyy, missä näkyy, kenelle näkyy ja kuka tietää?
Kyllähän Sotshin kisat ovat osoittaneet, ettei se lumilautailukaan ole enää pelkästään hurvittelua ja hyvää fiilistä. Temppuja ei enää suunnitella siinä vauhtilaskun aikana, tai siis ainakaan ne jotka pärjäävät eivät tee niin. Olin jo havaitsevinani, että jotakuta harmittikin epäonnistuneen ländin jälkeen.. Eli kuten suomalaismenestyskin kertoo, siitä on tullut urheilua.
Salibandystä syntyy mediassa (Yle, Maikkari, kaapelikanavat, iltapäivälehdet, valtakunnalliset sanomalehdet) brändejä ja näkyviä nimiä vasta tulevina vuosina, kun urheilutoimituksia alkavat miehittää 1980- ja 90-luvuilla syntyneet hemmot, jotka ymmärtävät salibandyn päälle.
Nyt valtaa pitävissä ja näkyvimmissä medioissa päätöksiä tekevät 1950- ja 60-luvulla syntyneet jääkiekkoniilot tai futisfanit, ehkä jopa vanhat hiihtoniilot. Heille salibandy ei ole mitään. Ja kun laji ei näy niin ei synnykään mitään.
Ramin kanssa osittain samaa mieltä.
Varoituksena kuitenkin sen verran, että mietimme jo 90-luvulla, että näkyvyyttä alkaa tulla kun me 60- ja 70-luvuilla syntyneet salibandysta jo innostuneet astumme remmiin.
Mutta ei se ihan niin mennytkään.
Kyllä toimituksissa on nähty töissä jo liigatason salibandypelaajiakin, mutta hekin kertovat siitä, mistä olettavat (toimituspäällikkö olettaa) lukijoiden, katsojien ja kuulijoiden haluavan tietää lisää.
Mitä me voisimme tehdä osoittaaksemme, että medioihin halutaan lisää juuri salibandya? Paitsi perustaa omia medioitamme?
Sotshin kisat ovat myös osoittaneet miksi hiihtoniilot saavat uutisointinsa läpi. Jos puolet kansasta katsoo, niin sanoisin, että hiihto maistuu suomalaisille. Sanoisin, että kokonaisuudessaan lajit saavat huomiota mediassa ansionsa mukaan. Jos salibandy-lähetystä katsoisi miljoona katsojaa, muutkin maaottelut kuin MM-finaali vetäisi katsojia ja salit täyttyisivät kotimaisessa sarjassa, niin tilanne olisi ehkä toinen. Jos liigapelejä pelataan parillesadalle katsojalle, niin ei se viesti siitä, että tätä lisää..
Ja persoonia syntyy jos on syntyäkseen. Väittäisin että Janne Tähkä on edelleen tunnetuin salibandyn pelaaja, eikä se ole median syy.
Kaikki sen tietää, et ilman kansainvälistä kiinnostavuutta mistään ei tuu mitään.
Nämä pussihousujen mäenlaskut ym. kumpareiden kierrot on saaneet aikoinaan rutkasti tv-näkyvyyttä ja sitä kautta niistä on tullu olympialajeja.
Ei muuta kuin kansainvälisiä säbätapahtumia tyyliin RedBull FB-Game tai Supercell session.
Saa käyttää 🙂
Josba on tätä nykyään kylläkin taktisesti hiottu ryhmä identiteeltiltään eikä mikään lommoposkinen ajokoiraryhmä. Vahvat perinteet on toki Fysiikkapuolella Viitalahden ajoista lähtien nykyiseen Lomun Henkkaan, mutta samalla on muistettava että taktinen koulukunta on ollut läsnä koko ajan Muukkosen Mikaa,Kettusen Peteä,Tuonosen Ilpoa Joensuulaisessa huippusalibandyperinteessä. Nykyinen koutsi Sorjonen kuuluu taktiikka edellä menevään koulukuntaan, toivottavasti saa jatkaa kevään romahduksesta huolimatta, syksy oli mitä loistavin, mutta ”case moilanen” ja puskan pitkä pahvi sekoittivat pakan, mutta tästä on varmasti opittu, ja tälläistä häiriötekijöitä ei ensi kaudella nähtäisi.
Jotenkin sitä vaan symppaa ja nostalgisoi vanhaa Josbaa – nuo crazy gang ajat Talosen Riston johdolla olivat vaan niin huikeita. Voi niitä aikoja Kettusen Rannari ruoska kun lätisi Urheilutalolla, ja Antin kiihkeä pelin ohjaaminen, myöhemmin kapu kaikk muut seuralegndat, paikallisklpailu lihamylly jne. On tää nykyään vaan niin laimeeta.. Kirjotelkaa muista vanhoista josbsmuistoista ja miksi muissakin seuroista dalmac,gunners ja jne ja kymmenen pisteen kyssäri kenen Kettusen legendaarista rannelaukausta tarkoitin?