Göteborgin Pääkallotoimituksen kesken päätimme tehdä tiistaina matkan toiselle päänäyttämölle katsomaan Aasian derbyä Etelä-Korea-Japani. Ennakkoon joukkueet olivat meille varsin tuntemattomia. Japanin entisistä pelaajista tuttu oli ainoastaan Jan Kondo.

Varovainen ennakkoarviomme oli, että ottelu tulee olemaan kovaa alamäkiajoa vailla tietoa jarrutusjärjestelmästä. Lähtökohtaisesti olimme kuitenkin avoimin ja odottavaisin mielin.

Heti alkuun tuli selväksi, että ottelussa ei ollut näille joukkueille kyse mistään läpsyttelystä. Joukkueet hakivat fiiliksen sellaisilla sotahuudoilla, että vastaavia ei ole salibandymaailmassa tullut ennen vastaan.

Nykypäivänä käydään usein keskustelua urheilun päällimmäisestä sielusta ja siitä onko se jo turmeltunut liiallisen rahan ja vallanhimon myötä? Moni aloittaa eri lajien pelaamisen ja harrastamisen sen puhtaan onnistumisen ja ilon kautta. Sen kaikottua moni myös lopettaa.

Kyynisyys ja kiristely loistivat poissaolollaan tässä ottelussa. Nämä molemmat maajoukkueet vilisivät urheilijoita, joille oli ilo ja suuri kunnia pelata MM-näyttämöllä. Pelaajat olivat kuitenkin pääosin erittäin urheilullisia ja ottelu oli alusta saakka vauhdikas. Ja mikä parasta, erittäin viihdyttävä.

Älkää ymmärtäkö väärin. Voitolla oli yhtä suuri merkitys kuin muissakin otteluissa. Kentällä väännettiin kuitenkin erittäin rehdisti. Jos pelaaja rikkoi toisen joukkueen pelaajaa, niin rike myönnettiin heti ja vastustajan kanssa heitettiin yläfemmat. Kaikkien pelikaverien kanssa heitettiin yläfemmat onnistumisten jälkeen. Maalit olivat maailmanmestaruuksia.

Maiden kulttuureillakin on noiden asioiden suhteen oma merkityksensä.

Jos tämän ottelun intensiteetistä, yritteliäisyydestä ja positiivisesta tunnelmasta saisi ripauksen kotimaisiin sarjapeleihinkin, niin viihdearvo olisi taattua. Tämä ottelu oli nimenomaan kokemus isolla K:lla ja niitähän urheilua katsottaessa pyritään hankkimaan.

Näistä kisoista on puhuttu kotimaassa varsin negatiiviseenkin sävyyn. Jokainen Suomen voitto on tituleerattu murskavoitoksi. On puhuttu, että joukkueita on liikaa ja ainoastaan kärkimaiden pitäisi olla mukana. En voisi olla tästä enemmän eri mieltä paikalla näkemieni kokemusten perusteella.

Uuden järjestelmän myötä Japani ja Etelä-Korea ovat kohdanneet Slovakian ja USA:n. Takkiin on tullut. Reippaastikin. Nyt joukkueet pelaavat sijoista 13-16 ja saavat täten keskinäisen kamppailun lisäksi pelata kaksi ottelua jossa on mahdollisuus voittaa. Onnistua. Kehittyä. Mennä kokonaisvaltaisesti eteenpäin. Ei tarvitse hävitä 30-0 kenellekään.

Nyt moni tietysti ajattelee, että MM-kisojen tehtävä on ratkaista maailman parhaiden joukkueiden paremmuusjärjestys, mutta tässä tapauksessa pitää ottaa huomioon muitakin tekijöitä. Nuoressa lajissa muutamilla mailla on selkeästi enemmän etumatkaa ja etumatkan kuromiseen nykyinen systeemi tuo paremmat mahdollisuudet kuin aiempi.

Japani ja Etelä-Korea näyttivät tänään jotain sellaista mitä moni kaipaa. Aitoa urheilun iloa, jossa oli kaiken lisäksi vauhtia ja tunteita. Viihdettä ilman karkkipaperia. Tällä en tarkoita etteikö huipputason kohtaamiset pystyisi täysin samaan. Ottelu oli kuitenkin sellaista urheilua jota monet urheiluromantikot kaihoavat ja kaipaavat.

Ai niin. Ottelu päättyi Etelä-Korean 3-1-voittoon. Japanilaiset olivat joskus reippaasti edellä korealaisia virkaveljiään. Annetaan salibandyn lilliputeillekin mahdollisuus kehittyä. Se on koko lajin etu.