Liigat

Kommentti: Rembrandt ja Koskelan Jussi liigafinaaleissa

27.03.
2015
12 Kommenttia
49
Liigat
Taiteilijasielut juhlivat viime keväänä Suomen mestaruutta. Kuva: Salibandyliiga

Taiteilijasielut juhlivat viime keväänä Suomen mestaruutta. Kuva: Salibandyliiga

Salibandyliigan historiassa eletään mielenkiintoista murrosvaihetta. Koko sen historian ajan valtikka on ollut pääosin suurten kaupunkien joukkueiden hallussa, mutta 2010-luvulla lajin levinneisyys on nostanut maakuntien joukkueet parrasvaloihin.

Ensiksi hieman tilastotietoja. Vuosien 1995-2011 välillä yhtäkään Salibandyliigan kultamitalia ei jaettu pääkaupunkiseudun (Espoo, Helsinki, Vantaa) ulkopuolelle.

Vuosina 1991-2000 finaalijoukkueista 80 prosenttia tuli pääkaupunkiseudulta, kaksi Joensuusta, yksi Jyväskylästä ja yksi Tampereelta. Mestaruuksista kaksi meni Joensuuhun, Espooseen yksi, Vantaalle yksi ja loput Helsinkiin.

Vuosien 2001-2010 välillä pääkapunkiseutu valtasi 70 prosenttia finaalipaikoista. Joensuussa pelattiin kolmesti mestaruudesta, Tampereella kahdesti ja Jyväskylässä kertaalleen. Kaikki mestaruudet menivät pääkaupunkiseudulle, eli Helsinkiin tai Espooseen.

Tällä vuosikymmenellä tilanne on muuttunut rajusti. Tähän mennessä finaalipaikkoja on jaettu kymmenen. Niistä 70 prosenttia on mennyt pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Finalisti on tullut Seinäjoelta neljästi, kolmesti Helsingistä, kaksi kertaa Jyväskylästä ja kertaalleen Tampereelta. Seuraavat viisi vuotta voivat muuttaa vielä voimasuhteita, mutta jonkinasteinen murros on jo selkeästi tapahtunut.

Mielenkiinnon kohteinani ovat eritoten tämän vuoden finalistit. Seinäjoki on ainoastaan 60000 asukkaan kunta ja toiseksi pienin liigapaikkakunta salibandyssa. Jyväskylässä asuu kaikkiaan noin 135000 ihmistä. Näiden kahden kaupungin yhteenlaskettu asukasluku on siis pienempi kuin vaikkapa Tampereen.

Rupesin pohtimaan näiden joukkueiden menestystarinaa siltä kantilta, että mikä näistä joukkueista paistaa ensimmäisenä esille ulkopuolisen silmiin?

Seuran vahva identiteetti ja varsinkin paikallisidentiteetti. Näissä kaupungeissa puhutaan arkisesti ”Punaisesta” ja ”Hirviteattereista”. Näissä seuroissa kaupungin nimi ei ole vain lisäys seuran nimen eteen. Näissä kaupungeissa seura on osa kaupunkia ja osa myös sen identiteettiä.

Huomionarvoista on se, että eritoten näiltä paikkunnilta tulee välittömin palaute, jos seura saa Pääkallo.fi-sivustolla jonkinasteista negatiivista julkisuutta ja kielteisiä kommentteja kommenttiosastolla. Vaikka aktiivisuus verkossa ei vielä todista varsinaisesti mitään, niin siitä voisi päätellä, että seura on tärkeä. Ei yleensä pelkästään yhdelle, vaan monille.

Toisena asiana tulee mieleen seurojen johtohahmot, pelaajatyypit ja joukkueiden identiteetin rakentuminen tähän päivään menneesä. Tähän valokeilaan on nostettava joukkueiden päävalmentajat.

Seppo Pulkkinen ja Tommy Koponen ovat molemmat Jyväskylän liikuntatieteellisen kasvatteja. Opettajia. Lähtökohtaisesti liikunnanopettajia. Erilaisia, mutta eroa on myös opetettavissa ”luokissa” tässä tapauksessa.

Kuinka moni pisti merkille Pulkkisen kommentit Salibandyliigan avajaistilanteessa? Pulkkinen perusteli OLS:n valintaa sanoilla:

– Seuraavien kriteerien piti täyttyä: halusimme vastustajan sellaisesta ympäristöstä, joka on pedagogisesti innostava ja haastava. Sen täytyi myös olla kunnioittava ja energinen joukkue, jolla on erinomainen kotiyleisö. Kastellin monitoimitalo on yksi hienoimpia paikkoja, joissa olen käynyt. Siksi menemme Ouluun.

Tämä voi kuulostaa monen korvaan turhalta jargonilta, koska valinta tuntui muutenkin loogiselta. Mutta, mutta. Kiinnittäisin huomiota kohtaan ”pedagogisesti innostava ja haastava”. Se on se kohta, mikä tekee Pulkkisesta Pulkkisen ja Happeesta Happeen.

Pulkkinen ja joukkueen muu valmennus on osannut paremmin kuin hyvin älyllisen stimuloinnin lahjakkaiden nuorten suhteen. Se, että vaaditaan aina enemmän, mutta sopivassa määrin ja yksilön tarpeiden mukaisesti joukkuetta auttaen.

SPV:n kasvutarina on erilainen ja päävalmentaja on kasvanut sen mukana alusta alkaen. Urheilusanomien ennen kauden alkua julkaistussa Koposen henkilökuvajutussa mainittiin, että SPV ei aluksi hyväksynyt mukaan ei-uskovia.

Sittemmin linja muuttui ja nyky-SPV:n pelaajistosta kovin moni ei taida jakaa Koposen uskonnollista arvomaailmaa. Uskon, että Koponen on silti osittain joutunut ja pystynyt käsittelemään erinäisiä pelaajatyyppejä juuri pedagogisen taustansa ja oman erilaisuutensa vuoksi. Hän on sanonut, että urheilupiireissä ei ole oltu niin suvaitsevaisia uskovaisia kohtaan, mutta nykytilanteen perusteella hän on itse joutunut joustamaan paljonkin omasta arvomaailmastaan. Joukkuetta kaikkein yhdistävin tekijä on ollut se, että töitä on tehtävä.

Löysin netin kätköistä Pulkkisen haastattelun vuodelta 2005, jossa Pulkkinen vertasi pelaajistoaan taidemaalari Rembrandtiin, joka luonnollisesti viittasi Happeen pelaajiston identiteettiin taiteellisina persoonina. Samaa voi sanoa, ja Pulkkinen on sanonutkin, Happeen pelaajistosta myös vuonna 2015.

Jos Rembrandt on se, mikä tulee ensimmäisenä mieleen Happeen pelaajatyypeistä, niin vastaavasti SPV:n pelaajatyyppeihin ja Koposeen itseensä sopii hyvin Täällä pohjantähden alla- kirjasaagan Johannes ”Jussi” Koskela. Mies, joka uhraa elämänsä työnteolla, on nöyrä ja jatkaa vastoinkäymisistä huolimatta loppuun saakka. Siinä missä Jussi Koskela on fiktiivinen hahmo, niin se on myös usein käytetty yleiskuvaus suomalaisesta miehestä.

Mikä asia sitten tekee näistä kahdesta lähtökohtaisesti hyvin erityyppisestä joukkueesta ja johtajasta niin menestyneen?

Se on osittain sitä, että rembrandteihin on osattu istuttaa Koskelan Jussia ja Koskelan Jusseihin myös sitä Rembrandtia. Esimerkiksi SPV:ssä näitä rembrandteja, kuten Mikko Kohosta ja Juha Kivilehtoa, on osattu integroida osaksi SPV:n ideologiaa. Molemmat pelaavat kuin nuoret varsat, vaikka ikää on reippaasti yli 30.

Happeen puolella ei ole myöskään jätetty mitään sattuman varaan. Vaikka pelaaja olisi taiteellinen, niin se ei oikeuta pelaamaan joukkueen edun kustannuksella pelkästään omaan pussiin. Viime vuosina paluumuuton tehneet Jami Manninen ja Peter Kotilainen ovat olleet huippuvireessä, kun ovat päässeet takaisiin kotiin.

En kiistä etteikö Seinäjoelta löytyisi taiteilijaa tai Jyväskylästä kivimiestä. Pääosin nämä identiteetit ovat kuitenkin olleet niit,ä mitä joukkueet ovat itse halunneet korostaa. Kova työnteko myös yhdistää näitä joukkueita, vaikka lähtökohtainen identiteetti on erilainen.

Nämä yllä mainitut seikat ovat tietysti vain jäävuoren huippuja, eivätkä pelkästään selitä menestystä. Näiden tekijöiden lisäksi on tietysti nostettava se, että myös koko seuran tasolla on tehty hyvää työtä.

Ei voi olettaa, että SPV tai Happee pelkästään itse tuottaisivat joukkueellisen pelaajia, jotka voittavat Suomen mestaruuden aikuisissa. Seurat voivat kuitenkin olla paikkoja, joihin on kenen tahansa helppo tulla, jossa on helppo pelata salibandya ja kasvaa pelaajana sekä ihmisenä.

Sunnuntaina käynnistyy miesten Salibandyliigan toistaiseksi viimeinen finaalisarja. Nämä kaksi hienoa joukkuetta ovat siinä paikkansa ansainneet. Nautitaan keväästä.

Piditkö jutusta? Anna kallo!  
Joel Siltanen
Joel Siltanen
Pääkallo.fi:n päätoimittaja
Asemapaikka: Helsinki
Twitter: @joelsiltanen
Api
27/03/2015
Alussa oli suo, kuokka - ja Jussi. Punaista ideologiaa tämä laji kaipaa.
Ex
27/03/2015
Hieno kirjoitus! Molemmissa seuroissa pelanneena allekirjoitan ajatukset.
Sami
27/03/2015
Hieno juttu! Molemmissa kaupungeissa on tullut asuttua, joten fanin näkökulmasta osuu ihan hyvin.

SPV on aina ollut kaupungin juttu (siis kun puhutaan ajasta divarissa ja sen jälkeen). 60000 väkimäärä on seurausta kuntaliitoksista. Todellisella kaupunkialueella asuu max. 40000, joten aina vaan isompi ihmetys seuran menestyminen. SPV:n toiminta leimatuu tosiaan työntekoon ja äärimmäiseen urheilullisuuteen (suhteessa resursseihin). Vaikka joukkueeseen on helppo tulla, on joukkueen urheilullisuuden tasolle aika pitkä matka. Sen huomasi myös Kivilehto ja Kouvonen.

Happee vaelsi pitkän aikaa varsin syvällä, vaikka välillä maestro Kohonen tuli nostamaan joukkueen aina finaaleihin. Happee on kuitenkin pistänyt palikat uuteen järjestykseen taustoilla ja saanut hyvän juniorityön kautta luonnollista leveyttä rosteriin. Vaikka itse näen erittäin punaista, voin silti olla erittäin tyytyväinen Happeen menestymiseen, koska omasta näkövinkkelistä se on tullut työn kautta, ansaitusti.

Tampere on salibandyn aavikko, jonne ei meinaa juurtua minkäänlaista menestystä, tai seurauskollisuutta. Kova uho löytyy, mutta joka vuotinen pelaajaruletti syö pohjan menestykseltä. Tampere menestyisi vain, jos kaupungissa olisi yksi joukkue. Itse olen sanonut, että Classic voi menestyä vain, jos se päästää Savolaisen menemään. Kuvaa sitä, että sama uudistuminen pitäisi tapahtua myös siellä, mikä on tapahtunut Jyväskylässä.

Pääkaupunkiseutu on liian kauan saanut tottua mestaruuksiin, jolloin työn määrä on vääjäämättä vähentynyt. Nyt siellä ollaan takamatkalla.

BTW, ajatelkaa, jos tänä vuonna olisi pelattu vain yksi finaali ja se olisi päätetty pelata, vaikka Helsingissä, Turussa tai Tampereella (onko muualla isoja areenoja). Miettikää mitkä karnevaalit olisi jäänyt väliin! Todellinen kauden kliimaksi alkaa aina välierissä, joten olisi surkeaa, jos se jatkossa typistetään toisesta päästä yhden pelin päätökseen. Viedään laji pois fanien keskuudesta juuri silloin kun tuote on parhaimmillaan. Anteeksi OT.
Samppa70
27/03/2015
Hienoa, että kirjoittaja on vaivautunut miettimään pitkällä perspektiivillä pintaa syvemmältä! Menestyvä seura tarvitsee tunnistettava kulttuurin, johon voi samaistua ja paljon yhteen hiileen puhaltamista. Tunne on myös tärkeä, kaikki me haluamme tuntea kuuluvamme johonkin, jota aidosti arvostaa! Spv ja Happee on osannut positiivisesti luoda uskottavan seurakulttuurin, jolle on myös katetta!
Tieto
27/03/2015
Jos ihan tarkkoja ollaan niin Sjoen kaupunkialueella ennen liitoksia asui alke 30 000 ihmistä. Nurmo, Pjoki ja Ylistaro eivät koe itteensä seinäjokelaisiksi. Mutta kummallista on se miten paljon Sjoella on säpinää niin urheilun kuin kulttuurinkin saralla. Samaa vilinää ei saa esim Vsa millään aikaan.
Sami
27/03/2015
Laskin Nurmon mukaan, koska se on monin paikoin lähempänä Seinäjoen keskustaa kuin Seinäjoen kaupunginosat.

SPV lopettaa kautensa huipennukseen ja SJK aloittaa Suomen ja Euroopan valloituksen pian sen jälkeen. Ei saa fani paljo levätä...
niilo
27/03/2015
Tällä finaalisarjalla on aivan loistava mahdollisuus osoittaa FINAALISARJAN tarpeellisuus. Sarjalla saadaan aikaan pitkäkestoinen hypetys, kun taas yhden finaalin juttu on hetken huuman kertalaukaus ja sen jälkeen tulee piiiitkä kesäloma.

Miettikääpä tätä asetelmaa vielä uudelleen, yksi finaali vai urheilullinen sekä mediatäyteläisempi finaalisarja.
Sami
27/03/2015
Faktahan on se, että yhden finaalin taktiikka on edellisen johtajan masinoima hanke, joka ei juurikaan saa kannatusta kehäIII:n ulkopuolella.

Pyllistys seuratoimintaa ja faneja kohtaan. Luulin, että niille tätä lajia kehitetään, mutta kabinetissa ollaan eri mieltä.

Jatkossa finaalit kehällä tai Turussa. Muualla ei ole riittävän isoa hallia liiton fantasioille. Todellinen katsojamäärä kuitenkin 4000 hesassa. Sama määrä saadaan tänä vuonna 2 kertaa Jkylässä.
Tieto
27/03/2015
Samille. Joo oikeassahan olet. Nurmo on Sjokea. Ei kaikkien mielestä mut henkisesti kuitenkin. Kunpa Jymy nousisi divariin ni tulis tasoa lisää. On vaan tehty nouseminen todella hankalaksi. Ja tuo yhden finaalin juttu on naurettava. Mestaruus voi ratketa pahimmillaan tuomarin virheeseen.
PAIKALLINEN
27/03/2015
En nyt pidä minään ihmeenä sitä, että nämä "pienten" kaupunkien joukkueet menestyvät, koska ne ovat kaupunkiensa ja maakuntiensa ainoat liigajoukkueet (Tampereen seudulla kolme, pääkaupunkiseudulla neljä). Näin niihin keskitetään varsin suuret voimavarat. Nämä joukkueet luovat myös paikallisbuumeja.

Tästä aasinsilta vielä finaalikeskusteluun. Juuri tällainen paikallisbuumi oli syynä siihen, miksi esim. viime kevään 4. finaalissa Synergia-areenalla oli 4600 katsojaa. Väitän, että tuosta katsojamäärästä varsin pieni osa oli ketään laji-ihmisiä. Suuri osa oli heitä, jotka ajattelivat, että "hei, jyväskyläläinen joukkue pelaa Suomen mestaruudesta. Eipä ole liiemmin tuota sählyä tullut seurattua, mutta eiköhän mennä Synergialle katsomaan tuo 4. finaali."

Tiedän, että tämäntyyppinen paikallisuus on pääkaupunkiseudulla täysin vieras käsite ja se lienee yksi syy siihen, miksi tuo yhden finaalin systeemi meni läpi 13 liigaseuran vastustuksesta huolimatta. Nimittäin tämä uusi systeemi ei ota huomioon paikallisuutta, eikä pahemmin urheilullisuuttakaan.
Api
27/03/2015
Yhden finaalin taktiikka ottaa huomioon vain sen että "Hei muilla ei ole tälläisiä halleja. Vaikka ollaan kuinka huonoja niin kääritään rahat toisen menestyksestä kun pakotetaan ne pelaamaan täällä. Jää pian rahat pöndelle ja me ei taaskaan voidan menestyä."
DeerpaDerp
28/03/2015
" Vuosina 1991-2000 finaalijoukkueista 80 prosenttia tuli pääkaupunkiseudulta, kaksi Joensuusta, yksi Jyväskylästä ja yksi Tampereelta. Mestaruuksista kaksi meni Joensuuhun, Espooseen yksi, Vantaalle yksi ja loput Helsinkiin."

Derpderp, Joensuusta kaksi finaalijoukkuetta, siis oliko Josba kaksi kertaa finaalissa vai onko säbäliigassa ollu joskus toinenkin metsien joukkue?

Kommentoi

Uusi kommentti

Kommentointiohjeet:

Mieti ensin, kannattaisiko sittenkin vetää #posinkautta? Alatyyli on tiukasti pannassa. Moderointikirves heiluu herkästi ja bännilistalle pääsee helposti. Sitten ei muuta kuin anna palaa. Ole jotain mieltä, tsemppaa, kritisoi tai kehu. Sana on vapaa.