Lappeenrannan NST:n naisten kärkikaksikko viime vuosina on ehdottomasti ollut Juuli Hakkarainen-Marianne Hannonen, joiden yhteistyö liigassa hakee vertaistaan. Pohjois-Karjalan tehopari kertoo Pääkallo.fi:n haastattelussa, miksi peli on kulkenut tälläkin kaudella.

Kahdeksan mitalia putkeen vuosina 2005-2012 saavuttanut NST on noussut parin laihemman kauden jälkeen taas taistelemaan tosissaan arvometalleista. Runkosarjan esitykset lämmittivät yli kahden pisteen keskiarvolla pelanneita naisia.

– Tiesimme, että meillä on hyvä joukkue kasassa ja voimme menestyä. Ihan tyytyväinen voi olla, mutta nythän ne pelit vasta alkavat. Oma pelaaminen on ollut sellaista melko tasaista suorittamista, mutta parempaankin on vielä rahkeita, runkosarjassa 26+17 nakutellut Hakkarainen toteaa.

– Meillä on sopivasti kokemusta joukkueessa, ja hyvä valmennus on myös näkynyt tuloksissa. Olen ollut aiempina vuosina jo mukana, joten se on auttanut pääsemään nopeasti mukaan vanhoihin kuvioihin, sanoo Hannonen, joka liittyi joukkueeseen syksyn huilitauon jälkeen vasta marraskuun lopussa ehtien pelata 13 ottelua tehopistein 16+8.

Paluumuuttajat ovat tuoneet NST:hen valtavasti kokemusta ja johtajuutta, jota ilman menestyminen pudotuspeleissä on paljon vaikeampaa. Heikompien kausien jälkeen menestysnälkä on taas kova, ja viime kevään niukka puolivälierätappio Happeeta vastaan jätti sopivasti hampaankoloon.

– Se oli opettavainen sarja, josta oli hyvä ammentaa ja jatkaa tähän kauteen. Tuohon tuli nyt monta sellaista pelaajaa mukaan, joiden kanssa on nähty ja koettu paljon, ja tämä on ollut erittäin mukava ja yllätyksellinenkin kausi, Hakkarainen tuumii.

– Nuoret saivat viime keväänä hyvää kokemusta, josta on varmasti apua tänä vuonna, Hannonen jatkaa.

Ei taikatemppuja

Peliuransa jo kerran viime keväänä päättänyt Hannonen ajelee tai junailee harjoituksiin viikottain Joensuusta, ja 230 kilometrin matka salibandyn takia tuntuu järjettömältä. Mikä sai 31-vuotiaan ex-hiihtäjän vielä lähtemään mukaan?

– Kai tämä vähän hullua on, mutta jotain jäi vielä hampaankoloon ja tuli tunne, että haluaa Lappeenrannassa jotain vielä kokea ja on vielä jotain annettavaa. Lepoa se kuitenkin vaati, keväällä oli loppuunkulutettu olo ja tarvitsin todella tätä breikkiä, Hannonen kertoo.

Hakkarainen ja Hannonen tunnetaan saumattomasta yhteispelistään, jossa tilanteita syntyy ja pisteitä ropisee. NST:n tehoketjun kolmas lenkki on maajoukkuesentteri Jaana Lirkki, joka tunnollisella kahden suunnan pelaamisellaan mahdollistaa tehokaksikon mellastamisen hyökkäyspäässä. Mitä on tehopisteiden takana, onko joensuulaisuudella kenties jotain tekemistä asian kanssa?

– Joo, varmaan se joensuulaisuus yhdistettynä Tohmajärvi-vivahteeseen. Ei vaan, emme ole tarvinneet mitään taikatemppuja, vaan pelaaminen sujuu hyvin ihan luonnostaan. Täydennämme toisiamme, sillä olemme sopivasti erilaisia pelaajia. Juulin syötöt tulevat tarkasti lapaan, ja pitää tietysti muistaa, että koko viisikko on pelannut tällä kaudella todella hyvin, Hannonen suitsuttaa.

– “Mätöllä” on juoksuvoimaa ja hän sijoittuu hyvin kentällä. Ajoituksemme menevät hyvin yhteen, vaikkei mitään olla sovittu. Mitä vähemmän puhutaan ja sovitaan, sen parempi lopputulos tulee. Vaatimustasomme toisiamme kohtaan on myös korkealla, ja annamme palautetta suoraan toisillemme. Se on ok molemmille, Hakkarainen korostaa.

Entä mitä NST:n tykit sitten tahtoisivat toisiltaan, jos yhden ominaisuuden voisi varastaa?

– Juulin kädet, Hannonen huudahtaa.

– Juoksuvoima, ehdottomasti, Hakkarainen jatkaa.

Kotikisat kiinnostaa

25-vuotias Hakkarainen on jo erittäin kokenut liigapelaaja, ja kulumassa on jo yhdeksäs kausi pääsarjassa. Pelejä ja pisteitä on jo lähemmäs kaksisataa, ja palkintokaapista löytyy kuusi SM-mitalia. Hannonen on kuudennella kaudellaan ylittänyt jo 170 pisteen rajan. Paineita pisteidenteosta kaksikko ei kuitenkaan myönnä liikaa ottavansa.

– Tämähän on vain urheilua, ei tästä voi paineita ottaa. Tottahan toki sitä sättii itseään, jos menee huonommin, mutta sitten vain yritetään seuraavassa vaihdossa taas tehdä asiat paremmin, Hannonen naurahtaa.

– Ei tästä tosiaan tarvitse liikaa murehtia, Hakkarainen komppaa.

Hannoselle maajoukkue-edustuksia on kertynyt 18 tehopistein 4+2, ja hän oli MM-hopeaa saavuttaneessa joukkueessa Tsekissä vuonna 2013. Hakkarainen oli tuttu näky tyttöjen maajoukkueessa, mutta naisten puolella otteluita on tullut ehkä yllättäenkin vasta 9 (5+3). Joulukuun kotikisat kiinnostavat molempia, mutta asia ei juuri nyt ole ajankohtainen.

– Kevät näyttää, missä ollaan ja mennään. Olisihan se hienoa, mutta peliesityksillä ne paikat ansaitaan. Minulla ei ura enää tässä montaa kuukautta jatku, mutta sinne asti se saattaa kuitenkin jatkua, Hannonen pyörittelee.

– Kotikisat ovat varmaankin jokaisen pelaajan unelma, mutta stressiä ei kannata asiasta ottaa. Kliseisesti sanottuna tehdään parhaamme ja katsotaan minne se riittää, mutta onhan sinne vielä 9 kuukautta aikaakin, Hakkarainen toteaa.

Persoonat esiin

Millaisia valmennettavia Hakkarainen ja Hannonen sitten ovat, ja mikä heidän merkityksensä on joukkueelle? Annetaan NST:n päävalmentaja Lasse Kurrosen vastata.

– Ääripäät valmennettavina. “Mättö” on itseohjautuva pelaaja, joka antaa aina kaikkensa ja repii maksimit ja enemmänkin irti. Helppo tyyppi, joka vaatii lähinnä psyykkausta ja sparrausta.

– Juuli taas on huippulahjakkuus, joka vaatii valmennuksellisesti paljon enemmän kuin Hannonen. Taiteilija, pihapelien kasvatti ja luonnonlapsi, joka on mennyt urheilullisesti eteenpäin, mutta jota saa olla aina psyykkaamassa.

– Tärkeitä lenkkejähän he ovat. Tuskin se mikään salaisuus on, että ykköskenttämme rakentuu heidän ympärilleen. Kentän ulkopuolella he ovat joensuulaisia ilopillereitä, joiden huonot päivät eivät näy ulospäin. Molempia on suuri ilo valmentaa, Kurronen luonnehtii.

Kaksikko myhäilee luonnehdinnoille. Aika lähellä totuutta kuitenkin ollaan, vaikka Hakkarainen uskookin muuttuneensa vuosien varrella.

– Tietyt samat piirteet ovat varmasti olemassa edelleen kuin aina ennenkin, mutta kyllä tässä pelaa aika paljon vaikka yhdeksän vuoden takaisesta muuttunut Juuli, joka Lappeenrantaan muutti, Hakkarainen toteaa.

– Myönnän kyllä olevani välillä myös maanis-depressiivisyyden rajamailla, Hannonen naurahtaa.

Naissalibandyn tilanteesta Suomessa on puhuttu viime aikoina esimerkiksi tässä keskustelussa, mutta mitä pelaajat ajattelevat tilanteesta? Miten naissalibandyn arvostusta saataisiin nostettua?

– Hankala kysymys, mutta pelaajat voisivat ja pelaajien pitäisi itse aktivoitua enemmän. Rohkeammin voisi tuoda persoonia esiin, olla aidosti oma itsensä ja arvostaa sekä kunnioittaa sitä, mitä tässä tehdään, Hakkarainen toteaa.

– Kärkijoukkueissa kyse on oikeasti kilpa- ja huippu-urheilusta, jota tulisi itse arvostaa enemmän. Nuorten keskuudessa salibandy kuuluu suosikkilajeihin, ja sitä suosiota luulisi olevan helppo hyödyntää, Hannonen tuumii.

Entä NST:n loppukausi sitten? Pudotuspeleissä vastaan asettuu Papas, ja sen jälkeen tie mitalipeleissä voi viedä vaikka mestaruuteen asti. Teesit pitkälle keväälle ovat NST-kaksikolla selvät.

– Maalintekoa meidän täytyy parantaa ja hyökkäyspäässä pallon kanssa pitää olla parempia. Meidän menestyksemme lähtee kuitenkin siitä, että meillä on omassa päässä tiukka paketti ja yhteispelimme on saumatonta, Hakkarainen tiivistää.

– Tahtotila ratkaisee ja keskittymisen täytyy olla koko ajan tapissa. Liikaa puristamalla emme pärjää, Hannonen päättää.