Salibandypelaajan suorituskykyä pystytään parantamaan kauden aikana, toteaa Happeen paidasta tuttu Janne Kainulainen tuoreessa valmennus- ja testausopin pro gradu -tutkielmassaan Salibandypelaajan suorituskykyprofiili ja muutokset sarjakauden aikana. Tutkimuksessa tutkittiin salibandyn fyysistä lajinomaisuutta.
Sveitsin Ad Astra Sarnenissa nykyään pelaavan Kainulaisen tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää salibandypelaajan suorituskykyprofiilia ja kauden aikaisia muutoksia suorituskyvyssä niin kauden aikaisilla pelaajien suorituskyvyn mittauksilla kuin myös testeillä sarjaotteluissa aikavälillä toukokuu 2013-helmikuu 2014. Tutkimusjoukkona oli Salibandyliigan joukkue.
Kauden mittaan suorituskyvyn muutosta mitattiin harjoituskauden eri vaiheissa 20 m juoksutestillä, esikevennyshypyllä, T-drill–ketteryystestillä, Cooperin 12 min juoksutestillä, 5-loikalla ja isometrisillä voimamittauksilla (penkkipunnerrus, jalkadynamometri, vatsalihakset ja selkälihakset).
Tutkimuksen toisessa vaiheessa kolmessa sarjaottelussa mitattiin pelaajien suorituskyvyn muutosta ottelun aikana, ja mitattavat ominaisuudet olivat laktaatti, esikevennyshyppy, pelaajien liikuttu matka ottelun aikana sekä sykkeestä mitatut keskiarvo, sykevaihtelu (MIN-MAX), harjoitusvaikutus ja EPOC.
Johtopäätös oli, että salibandypelaajan suorituskykyä pystytään parantamaan kauden aikana. Tutkimuksen mukaan ainoastaan nopeus heikkeni kilpailukauden aikana, kun taas ylävartalon voimantuotto- ja nopeusvoimaominaisuudet kehittyivät kilpailukauden aikana. Koko kauden aikaisissa mittauksissa nopeus kuitenkin kehittyi.
– Ydin on siinä, että laadukkaalla harjoittelulla pystytään nostamaan suorituskykyä kilpailukauden aikanakin, jos se suunnitellaan oikein, Kainulainen toteaa.
Ottelun aikana salibandypelaajat liikkuvat matkassa mitattuna verrattain vähän, koska
liikkuminen koostuu nopeista ja lyhyistä spurteista. Tutkimuksessa saattaa silti olla virhemarginaalia.
– Pelaajat liikkuivat kentällä keskimäärin 1863 metriä, ja pelaaja työskentelee ottelun aikana keskimäärin 16 minuuttia 90-100 % sykealueilla, joka on melko pitkä aika. Kenttä oli jaettu 5×5 metrin alueelle ja katsomosta merkattiin juostuja matkoja. Virhemarginaalia voi olla maksimissaan jokunen sata metriä, koska sisäpalloilulajeissa GPS:n avulla mittaaminen ei vielä onnistu toisin kuin ulkolajeissa, Sveitsissä myös ensi kaudella jatkava 31-vuotias puolustaja toteaa.
Yleisellä tasolla melkein valmis maisteri on huolissaan fyysisen harjoittelun laadusta suomalaisessa salibandyssa.
– Mitä nyt on kuulostellut, kun paljon pelaajia tuntee eri seuroista, niin aika lapsenkengissä ollaan vielä. Tehdään kyllä asioita ja varmasti määrät ovat riittäviä, mutta kysymys kuuluu, että tehdäänkö oikeita asioita ja oikein. Kausisuunnitelma on tärkeä ja kun se pilkotaan vielä kuukausittaiseen ja viikottaiseen suunnitelmaan sekä siihen, mitä yhden harjoituksen sisällä tapahtuu, sillä mitä ja miten tehdään on iso merkitys. Täytyy muistaa, että lajiharjoituskin on fyysinen harjoitus, Kainulainen painottaa.
Väärää tekemistä sisältävä esimerkkikin löytyy tarjolle.
– Olen kuullut sellaisesta, että mentiin ensin tunti mäkeä ylös ja alas, tehtiin lajiharjoite ja sitten siirryttiin vielä nopeusharjoitukseen. Siinä mennään vastoin kaikkia oppeja, eikä kuulosta todellakaan kovin hyvältä. Perusasioiden suunnittelussa ja rytmittämisessä on ongelmia, Kainulainen paaluttaa.
Kainulainen haluaa tarjota ilmaisia vinkkejä kaikille valmentajille ympäri Suomea.
– Harjoitteleminen on lopulta aika yksinkertaista ja jos valmentajat haluaisivat ottaa selvää, niin ei tarvitsisi kuin lukea pari opusta. Nyt mennään vähän mutulla ja vanhoilla opeilla. Testaamista kannattaisi myös miettiä, että ei tehdä nopeus- ja ketteryysharjoitteita sekuntikellolla vaan kennoilla. Myöskään esimerkiksi kuntosaliharjoittelua ei voi alkaa opettaa A-juniori-iässä, ja lajinomaisuus tulee pitää mukana kaikessa tekemisessä. Tutkimuksessa olevassa lajianalyysissä kerrotaan, mitä tässä lajissa vaaditaan, Kainulainen vinkkaa.
Pelkkää keppiä Kainulainen ei anna suomalaisille, vaan positiivistakin kehitystä on havaittavissa.
– On täällä kehitytty vuosien mittaan ja urheilijoiden määrä on lisääntynyt etenkin maajoukkuetasolla, mutta voisimme olla vielä paljon parempia ja keskittyä enemmän päivittäiseen tekemiseen, Kainulainen päättää.
Kainulaisen tutkimuksen voi käydä lukemassa kokonaisuudessaan täältä.
Ei tarvitse olla mikään ruudinkeksijä tuon tietääkseen…
Sehän se on paha juttu, että juuri juniorivalmennuksessa häärää kaikenlaista tumpeloa, kun silloin pitäisi luoda hyvä pohja aikuisiän pelaajauralle. Niin asenteen kuin oikeaoppisen harjoittelunkin osalta. Liigatasolla kaikki olisi helpompaa jos asiat olisi sisäistetty ja tehty oikein jo aiemmin. Jannelle propsit, aihe kaipaa kyllä tutkimista. Siitä vaan jatkamaan ja väikkäriä vääntämään. Salibandyprofessori, vau, kuulostaa hienolta!
Junnuvalmentajien kannattaisi jaksaa lukea kaksi kirjaa: Salibandyn käsikirja ja valmentaminen salibandyssä! Niillä pärjää jo pitkälle. Noistahan Kainulainenkin on tonne tietojaan napannut…
Ei ole todellakaan salibandyn käsikirjoista opit napattu fyysiseen harjoitteluun. Lukekaa vaikka ennemmin Jarmo Ahosen ja Marita Sandströmin kirja Liikkuva Ihminen -aivot, liikuntafysiologia ja sovellettu biomekaniikka ja sitten joku käytännön voima- ja nopeusharjoittelun ohjelmoinnin ja jaksottamisen ”oppikirja” jos fysiikkaharjoittelu kiinnostaa. Mainituissa teoksissa fysiikkaharjoittelun osuus on vielä perinteitä ja alkeita.
Siis ylempänä mainituissa salibandykirjoissa fysiikkaharjoittelun osuus on melko suppea ja osittain turhan perinteinen.
Hyvin on taas käsitetty väärin, niinkuin aina, ois pitänyt täsmentää osan tiedoistaan. Katso lähdeluottelo, kummatkin kirjat sieltä löytyy! Ja joo, ei noissa kirjoissa nyt kaikkea ole, mutta hyvät ja riittävät perusteet, mistä hyvä lähteä liikkeelle…
Parempi se on suoraan perehtyä hieman syvemmälle ja alkaa treenata muutakin kuin perusteita. Mielestäni mm. keskivartaloa treenataan usein väärin (lähinnä kestovoimaa), vaikka aikaa käytetään ja asiaa pidetään tärkeänä. Kestävyyspuolella peruskestävyyden harjoittelu ja merkitys on kans yleensä vähän väärin ymmärretty. Jaksotus on vähäistä (tai rakennettu muilla kuin fysiologian perusteilla) ja voimaharjoittelua tehdään turhan ujosti joko pitkiä sarjoja tai kevyillä painoilla nopeusvoimaa. Suhteellisen voiman ja maksimivoimatasojen rooli on turhan vähäinen. Pelätään punttitreeniltä saatuja vammoja, mutta hankitaan niitä olemalla heikko ja treenamalla liikaa hapoilla.
Niin ja mä puhuin yhä edelleen junnuvalmentajista. Harvalla on oikeasti aikaa perehtyä ja parempi lukea alkuun perusteista, mitkä on hyvin valmiiksi ”pureskeltu” noissa kirjoissa. Puntteihin lainaa mr. Kainulaista: ”Myöskään esimerkiksi kuntosaliharjoittelua ei voi alkaa opettaa A-juniori-iässä”. Sä taidat enempi puhua jo aikuisvalmennuksesta? Junnuissa mun mielestä mennään eri pelimerkeillä, niin lajinomaisissa treeneissä kuin fysiikan osalta…
Mä suosittelin kirjoja kaikille junnuvalmentajille. Sieltä löytyy yksi hyvä pointti valmentaminen on tiimityötä. Eli joku osaa jonkun osa-alueen toista paremmin ja näin hyödynnetään näitä erikoisosaamisalueita. Kaikki ei voi olla erikoistunut vain fysiikkaan. Eli jokaisen valmentajan ei tarvitse olla fysiikasta täysin perillä, jos on yksi/useampia tiimissä jotka on erikoisosaajia. Jotkut perusteet fysiikasta, taktiikasta yms. olisi kuitenkin jokaisella valmentajalla hyvä olla ja tohon mun mielestä nämä 2 kirjaa on hyviä. Sen perusteella niitä suosittelinkin…
Raflaavampi tulos tutkimuksessa olisi ollut, et kauden aikana ei ole yhtään mitään tehtävissä eikä kehitettävissä 🙂
Tiede perustuu siihen, että mutu (tai tässä tapauksessa ”Ei tarvitse olla mikään ruudinkeksijä tuon tietääkseen…”) muutetaan järjestelmällisesti jäsennetykseksi kokonaisuudeksi. Tuossa on annettu väite, joka on tieteellisesti todistettu oikeaksi. Saman filosofian kautta maasta saatiin pallo, ja todettiin, että se kiertää aurinkoa.
Hienoa, että salibandystakin on jo tehty graduja, ja jopa kovemman arvioinnin läpikäyviä väitöskirjoja.
Lähtökohta on monen urheilulajin kilpasarjassa, että sarjakaudella ei voi kovan ottelutahdin johdosta kehittyä. Varotaan joutumasta jumiin ja harjoitellaan joukkuepeliä. Se ei ole henkilöä fyysisesti kehittävää toimintaa. Suuri osa kilpaurheiluharjoituksista on palautumista otteluista. Nyt on tutkimustietoa, että voi myöskin kehittyä.
On paljon tutkimuksia joiden perusteella usean lajin sarjakaudella kehitystä ei tapahdu, vaan enemmänkin jopa fyysisten ominaisuuksien taantumista. Kauden aikana kehittyminen tapahtuu huipulla joukkuepelissä, ei niinkään fyysisissä ominaisuuksissa. Harjoituksilla pyritään ylläpitämään saavutettu taso ja herkistämään se oikeaan aikaan.
Riippuu tietysti junnujen iästä, että mitä voi ja kannattaa tehdä. A- ja B-ikäiset junnut alkaa olla jo monesti ”miesten peleissä” ja silloin fysiikkakin sais jo olla sitä tasoa, eikä niin että sitä vasta silloin aletaan rakentaa. Nykytiedon mukaan voimaharjoittelua voi alkaa tehdä periaatteessa milloin vain, se ei hidasta pituuskasvua (voi käydä jopa päinvastoin, kun kasvuhormoneita tuotetaan enemmän?) tai haittaa luuston kasvua. Hieman eri tavalla sitä ehkä aivan nuorimmille on tehtävä unohtamatta muita tärkeitä fyysisiä ominaisuuksia kuten yleisiä motorisia taitoja ja kehonhallintaa (joita tosin myös voimaharjoittelu tukee).
Monessa paikkaa taitaa tosiaan edelleen olla tapana se, että kesällä tehdään kovaa fysiikkaa jotta oltais kaudella kunnossa, mutta kaudella ei ehditä tai haluta käyttää aikaa muuhun kuin lajiasioiden treenaamiseen. Monesti ne lajitreenitkin on kaukana optimista fysiikan kannalta, sillä lajiosuudessakin fysiologiaa huomioimalla voisi luoda win-win tilanteen laadun parantamiseen ja fysiikan kehittämiseen.
En siis mäkään sitä mieltä ettei lihaskuntoa kannata junnujen kanssa tehdä! Omalla painolla kun pystyy tekemään jo todella paljon. ’
Kehonhallintaa ja motoriikkaa pitäisi kyllä treenata enemmän. Sen olen nähnyt, että noilta osilta moni junnari on aika heikoilla kantimilta. Ehken aletaan liian aikaisin vaan vetää yksipuoleisesti mailaharjoitteita? Ja täysin samaa mieltä AJH:n vikasta kappaleesta! Mä en tajua miten toi fysiikka pidetään jotenkin erillisenä asiana ”normitreeneistä”.
Ilman punttisalia saa tosiaan paikkoja kuntoon ihan ok, kun perehtyy. Tuhatta istumaannousua päivässä se ei tarkoita, eikä muutakaan sen suuntaista. Kestovoima on kuitenkin eri asia, joten jossain vaiheessa kuormaakin tarvii lisää. Motoriikan kehityksessa punttitreeni on sikäli hyvä, että se pakottaa keskittymään ja tekemään liikkeitä huolella ja hitaasti. Liikkuvuudetkin taitaa nykyään olla yhä nuoremmilla vajavaisia. Noi on toisaalta hyvin paljon samaa: motoriikka, kehonhallinta, liikkuvuus, tasapaino… aivojen hahmotus kehosta (ja sitten seuraavalla tasolla hermotus ja lihasvoima kun aletaan terveen toiminnan jälkeen tehoa nostaa).