Blogit

Blogi: Kantteja ja karvaamista Galliassa

03.11.
2015
1 Kommentti
21
Blogit
Henri Pelkosen pitämässä uudessa Pääkallo-blogissa tutustutaan ranskalaisen salibandyn ihmeelliseen maailmaan.

Henri Pelkosen pitämässä uudessa Pääkallo-blogissa tutustutaan ranskalaisen salibandyn ihmeelliseen maailmaan.

”Vuosi on 2024. Pariisin Stade de France kuhisee jännityksestä, kun Ranskan presidentti François Hollande julistaa järjestyksessään 33. kesäolympialaiset avatuiksi. Hieman aiemmin stadionille ovat marssineet muiden maailman urheiluvalioiden joukossa kahdeksan miesten ja kahdeksan naisten salibandymaajoukkuetta. Ensimmäistä kertaa lajivalikoimassa olevan salibandyn historiallinen olympiaturnaus alkaa seuraavana päivänä uudistetulla Dercy Arenalla 30 000 katsojan huutomyrskyssä…”

Edellä kuvattu haavekuva ei ole ihan niin hatusta vedetty, kuin saattaisi aluksi luulla. Pariisi hakee vuoden 2024 kesäkisoja ja on useimpien vedonlyöntifirmojen listoilla suurin suosikki isännäksi. Salibandyn tie olympialajiksi helpottui hieman, kun Kansainvälinen Olympiakomitea antoi kisajärjestäjille mahdollisuuden ehdottaa maassa suosittuja urheilumuotoja näytöslajeiksi. Mutta pelataanko Ranskassa edes koko lajia? Pelataan kyllä, mutta totuuden nimissä on todettava, että matkaa suosituimpien urheilumuotojen joukkoon on rutkasti. Tällä pitkähköllä aasinsillalla päästään joka tapauksessa Pääkallon uuden blogin aiheeseen.

Tulevien kuukausien aikana esittelen ranskalaisen salibandyn historiaa, nykykuvaa ja tulevaisuuden näkymiä. Vaikka keskityn kirjoituksissa nimenomaan ranskalaiseen näkökulmaan, voisin yhtä hyvin kirjoittaa samankaltaista tekstiä vaikkapa Englannista, Espanjasta tai Australiasta. Tavoitteenani on kuvata salibandyn leviämiseen liittyviä haasteita, mutta samalla osoittaa innokkaita laji-ihmisiä jo löytyvän yllättävistäkin paikoista. Ennen kuin hypätään Ranskan koneeseen, kerron kuitenkin lyhyesti mistä näkökulmasta tätä blogia kirjoitan.

Kolmen edellisen vuoden ajan olen opiskellut liikunnan yhteiskuntatieteitä Jyväskylän yliopistossa ja pelannut alasarjoja tiedekunnan omassa joukkueessa Liikunnan Riemussa. Viime keväänä aloin suunnitella lähtöä vaihto-opiskeluihin ja pyörittelin erilaisia kaupunkeja mielessäni. Ranska on ollut maana lähellä sydäntäni pikkupojasta asti, kiitos Thierry Henryn, Fabien Barthezin, Zinedine Zidanen ja kumppaneiden. Lukion ranskan tunneilta oli tarttunut mukaan myös jonkinlaiset kielen alkeet, joten enää yhtälöstä puuttui sählyseura. Nopean googlettelun jälkeen Ranskan toiseksi suurimmasta kaupungista Lyonista löytyi sekä omaa opintolinjaani vastaava koulupaikka että pääsarjaa pelaava säbäjoukkue. Hakemukset tuli täytettyä nopeasti, ja nyt olen juossut pari kuukautta pallon perässä Lyon Floorball Clubissa.

Miltä salibandy sitten Ranskassa näyttää? Kokoluokan havainnollistamiseksi aloitetaan muutamilla luvuilla. 1300 lisenssipelaajaa. Miehissä kaksi sarjatasoa ja 28 joukkuetta. Naisissa yksi sarjataso ja viisi joukkuetta. Yhteensä noin 400 junioripelaajaa.

Kuva: Lyon Floorball Club

Kuva: Lyon Floorball Club

Lyhyellä matikallakin voi päätellä, että 64 miljoonan asukkaan Ranskassa luvut ovat melkoisen marginaalisia. Ei siis ihme, että olen saanut paikallisilta lähinnä kysyviä katseita, kun olen kertonut harrastuksekseni olevan “le floorball”.  Lukujen takaa löytyy silti mielenkiintoista kehitystä. Ranskan ylivoimaisesti vanhin salibandyseura on pariisilainen IFK Paris, joka perustettiin vuonna 1989 Ruotsin suurlähetystössä (missäs muuallakaan?). Uuden seuran pelaajat saivat keskittyä 1990-luvun ajan keskinäiseen pelailuun, koska muita joukkueita ei maasta löytynyt. Varsinaisesti ranskalaisen salibandyn lähtölaukaus nähtiin vasta vuonna 2002, jolloin lajiliitto ja maajoukkue perustettiin. Ranskan mestaruudesta alettiin pelata kaudella 2004-2005, aluksi neljän joukkueen voimin. Kymmenessä vuodessa pelaajamäärä on kymmenkertaistunut ja seuroja on syntynyt monille paikkakunnille ympäri maata.

Nykyisin pääsarjassa (Division 1) on mukana kymmenen joukkuetta, mutta se toimii edelleen täysin harrastepohjalta. Joukkueet eivät varsinaisesti kylve rahassa, joten pelaajat maksavat esimerkiksi pelimatkansa itse. Kausi koostuu yksinkertaisesta yhdeksän ottelun runkosarjasta sekä pudotuspeleistä. Taitoerot – niin joukkueiden välillä kuin sisällä – ovat kohtalaisen suuria, joten yleisen tason arvionti on vaikeaa. Jos jotain pitää sanoa, niin uskoisin muutaman parhaan joukkueen pelaavan tasaisia pelejä Suomen 4. divisioonajoukkueiden kanssa.

Pääsarjan pelaajista 90 prosenttia on ranskalaisia, mutta mukana on myös muutamia suomalaisia, ruotsalaisia ja tsekkiläisiä. Monet parhaista ranskalaisista pelaajista ovat tulleet salibandyn pariin joko jääkiekosta tai muutamilla alueilla suositusta rullakiekosta. Mailapelitaustan puuttuminen näkyy joillain paikallisilla pelaajilla muun muassa siten, että pomppupalloja puretaan mieluiten potkimalla. Muitakin erikoisuuksia löytyy, mutta niistä kirjoitan seuraavissa kirjoituksissani lisää.

Heitän tähän ensimmäisen blogikirjoitukseni loppuun vielä joitain huomioita kentän ulkopuolelta. Ensinnäkin paikalliset sählyihmiset ovat tehneet minuun vaikutuksen. Vaikka pelitaidollisesti ollaan luonnollisesti esimerkiksi suomalaisia perässä, innostusta salibandyyn, ja sen kehittämiseen löytyy. Tätä helpottaa se, että lajiyhteisö on todella tiivis. Peleissä tunteet saattavat kuohahdella eteläeurooppalaiseen tyyliin, mutta kentän ulkopuolella joukkueet vetävät suurimmaksi osaksi yhtä köyttä. Yksi itseäni kummastuttanut perinne on pelin jälkeinen kapteenin puhe, jossa kiitetään vastustajaa ja omaa joukkuetta. Mainio osoitus yhteisöllisyydestä sekin.

Hyvä henki näkyy ainakin oman seurani viikoittaisessa tekemisessä. Siinä missä Suomessa harjoituksiin tullessa hiivitään hiljaa omalle paikalle vaihtamaan vaatteita, käydään Ranskassa ensin kättelemässä jokainen paikallaolija. Ylävitosia heitellään yksissä harjoituksissa enemmän kuin Suomessa koko kaudella, eikä tämä tarkoita sitä, että harjoitukset vedettäisiin löysemmin. Uudet pelaajat otetaan joukkueeseen myös hyvin mukaan. Esimerkiksi itse olen saanut paljon apua monissa arkipäivän jutuissa, kuten erilaisten papereiden täyttämisessä (byrokratian luvatussa maassa Ranskassa niitä on paljon) ja tentteihin lukemisessa.

Uskon ja toivon, että täällä näkemäni positiivinen vire vie ranskalaista salibandya tulevina vuosina yhä suuremmin harppauksin eteenpäin. Ehkä vuoden 2024 olympialaiset tulevat liian nopeasti vastaan, mutta unelma niistä antaa paikallisille sählyniiloille yhden lisämotivaattorin salibandyn ilosanoman levittämiseen.

Piditkö jutusta? Anna kallo!  
Henri Pelkonen
Henri Pelkonen
Tämä Pääkallo-blogi tutustuttaa lukijat ranskalaiseen salibandyyn. Luvassa on tarinaa lajin historiasta, nykytilasta ja tulevaisuudesta. Blogin päätavoitteena on havainnollistaa salibandyn levittämiseen liittyviä haasteita ja mahdollisuuksia lajin suurmaiden ulkopuolella. Blogin pitäjä pelaa Ranskan pääsarjaa Lyon Floorball Clubissa ja viettää vaihto-opiskeluvuotta paikallisessa yliopistossa. Hän on pelannut viime vuodet Sisä-Suomen alasarjoja Liikunnan Riemussa.
Toni
03/11/2015
Mahtava juttu! Jatkoa odotellessa. Näitä lisää! (Y)

Kommentoi

Uusi kommentti

Kommentointiohjeet:

Mieti ensin, kannattaisiko sittenkin vetää #posinkautta? Alatyyli on tiukasti pannassa. Moderointikirves heiluu herkästi ja bännilistalle pääsee helposti. Sitten ei muuta kuin anna palaa. Ole jotain mieltä, tsemppaa, kritisoi tai kehu. Sana on vapaa.