Blogit

Blogi: Happeen flow-salibandy – luovaa hulluutta

15.12.
2015
8 Kommenttia
15
Blogit
Sveitsissä valmentava Perttu Kytöhonka Pääkallo-bloggaa Happeesta. Kuva: Esa Jokinen

Sveitsissä valmentava Perttu Kytöhonka Pääkallo-bloggaa Happeesta. Kuva: Esa Jokinen

Happeen ja Classicin värikäs kärkiottelu laittoi pohtimaan seurojen ja erityisesti Happeen pelaamista. Happee on spesiaali tapaus – sitä ymmärtääkseen pitäisi sukeltaa syvälle seuran ja joukkueen toimintakulttuuriin. Ulkopuolinen kirjoittaja ei kykene kunnolla ulkoa käsin arvioimaan. Ulos välittyy kuitenkin tiivis, toisistaan välittävä yhteisö, jolla on Seppo Pulkkisen positiivisen johtajuuden myötä vahva usko omaan osaamiseen.

Alkukauden ennakkoon ehdottomasti mielenkiintoisin kamppailu pelattiin marraskuun lopulla, kun Salibandyliigan kärkijoukkueet Happee ja Classic kohtasivat. Erittäin mielenkiintoinen tuli itse ottelustakin, erityisesti Peter Kotilaisen punainen kortti aiheutti paljon jälkipuhetta. Paljon enemmän ajatuksia herätti kuitenkin ottelun kulku – Happeen 7–2-johto avauserässä ja 9–4-johto kolmanteen erään lähtiessä ei lopulta riittänyt, vaan hieman siipirikkoinen Classic vei kamppailun nimiinsä jatkoajalla. Kotilaisen viiden minuutin rangaistus Happeen 9-6-johtoasemassa oli luonnollisesti ottelun kulun kannalta merkittävä, mutta jo sitä ennen oli selviä merkkejä ilmassa, että Classic nousee vielä mukaan taisteluun kahdesta pisteestä.

Tietynlainen vuoristoratamaisuus on Happeen pelille tyypillistä. Kun kulkee, niin silloin todellakin kulkee. Classic-ottelun ensimmäinen erä oli huikeaa tykistystä ja Happeen ensimmäisen erän maaleista useampikin nousisi ehdokkaaksi kuukauden maali -kilpailussa. Johannes Jokisen rannari ilmasta Peter Kotilaisen lättysyötöstä. Kotilaisen ylänurkkapommi Eemil Ukkosen pudotuksesta. Juuso Heikkisen ohjaus Jonne Junkkarisen rystylätkäisystä. Nämä olivat poikkeuksellisia maaleja, paitsi Happeelle. Hirviteatteri-brändäykselle löytyy tosielämän katetta.

Kuva: Esa Jokinen

Kuva: Esa Jokinen

Happee ja Classic – omavaraiset ja erilaiset

Happeen ja Classicin kokoonpanoissa on merkittäviä yhtäläisyyksiä. Yksi silmiinpistävä piirre on todella vahva omavaraisuusaste. Joukkueiden pelaajisto koostuu pääsääntöisesti oman seuran kasvateista tai niin pitkään seurassa pelanneista, että heidät voi ”omiksi” jo melkein laskea. Lisäksi erityisesti Classic on kyennyt vahvistamaan ryhmäänsä täsmähankinnoilla, kuten Eemeli Salin. Niin Happeen kuin Classicinkin kokoonpanon rakenne on lähellä ideaalia tilannetta – on pitkän linjan kokemusta (Petri Kauko, Veli-Matti Hynynen, Lassi Vänttinen, Mika Savolainen), pelaajia parhaassa iässään (Juuso Heikkinen, Jonne Junkkarinen, Mikko Leikkanen, Janne Lamminen jne.), nuoria jo läpilyöneitä kärkipelaajia (Peter Kotilainen, Johannes Jokinen, Nico Salo, Krister Savonen jne.) sekä uusia huippulupauksia.

Omavaraisuuteen liittyy monia positiviisia seikkoja, joista muun muassa viesti oman organisaation junioreille on merkittävä – näissä seuroissa omat pojat saavat hyvän mahdollisuuden lyödä läpi. Pitkään yhdessä pelanneille pelaajille myös seurojen toimintakulttuuri on tuttu ja näin sekä toiminnallisen, että pelillisen identiteetin luominen on merkittävästi helpompaa kuin ”muukalaislegioonissa”. Toimintakulttuuriin liittyy luonnollisesti myös uhkia, mikäli toiminta ei palvele voittamista. Ei ole kuitenkaan syytä epäillä näiden kahden seuran edustusjoukkueen omaavan tällä hetkellä merkittäviä puutteita tai heikkouksia toimintatavoissaan.

Omavaraisuus helpottaa myös viisikkopeliä. Kun pelaajien vuorovaikutus kentällä on usean yhteisen pelivuoden jäljiltä osin lähes saumatonta, mahdollistaa se pelinopeuden, ”salibandytoimintojen”, nousemisen todella korkealle tasolle. Tästä on kysymys muun muassa tutkaparien kohdalla. Salibandyliigan tehokkain ja sitä myöten paras (kulma)vaparikuvio esimerkiksi lienee yhä ja edelleen se, että Petri Kauko syöttää Veli-Matti Hynyselle, joka laukoo pallon maaliin. Ei kahdeksaa erilaista juoksuliikettä tai monimutkaisia kombinaatioita, vaan saumatonta nonverbaalista kommunikointia ja ajoitusta. Salibandyliigassa ei liene yhtään sellaista joukkuetta, joka ei tietäisi näiden tilanteiden olevan vaarallisia, mutta tämä ”kuvio” tuottaa silti säännöllisesti maaleja – niin myös tässä marraskuun lopun kärkikamppailussa.

Vaikka joukkueiden pelaajiston rakenteissa on paljon samaa, organisaatiot ovat hyvin erilaisia. Classic on ”Passo” Peltolan johdolla onnistunut rakentamaan Suomen salibandyssä ylivoimaisen kokonaisuuden – on vahvat edustusjoukkueet sekä miehissä, että naisissa; on upeat ottelutapahtumat; on mahdollistettu ammatikseen pelaaminen; poikajuniorijoukkueet ovat laadukkaita sekä sieltä nousee vuosi toisensa jälkeen esiin vahvan Classic-identiteetin omaavia pelureita. Toisin sanoen, toimintaa leimaa kauttaaltaan ammattimaisuus. Peltola on kyennyt rakentamaan pitkäjänteisellä työllä Classicista organisaationa erinomaisen tuotteen, joka kiinnostaa.

Happeella on silläkin esimerkiksi erinomainen ottelutapahtuma, mutta jos Classic on ammattimainen, Happee on ulkopuolisen silmin amatöörimäinen, mutta termin positiivisessa ja alkuperäisessä merkityksessä. Wikipedia-määritelmä amatööristä on seuraava: ”Sanana amatööri perustuu latinan verbiin amare, rakastaa. Tästä johdettu amator, kirjaimellisesti ”rakastaja”, viittaa siihen, että amatööri voi suhtautua intohimoisesti (ammattilaista intohimoisemmin) kiinnostuksensa kohteeseen.” Happeesta huokuu ulospäin vahva ja aito yhteisöllisyys, voimakas positiivisuus sekä välittäminen, josta hyvä esimerkki on Jaska Kuneliukselle sponsorin kautta hankittu pyörä varastetun tilalle. Happeen runkomiehistöstä puhuttaessa on syytä nostaa esiin myös A-nuorten viiden vuoden mestaruusputki – Happeen A-nuoret eivät vain toivoneet pärjäävänsä, vaan mestaruutta pidettiin käytännössä heille kuuluvana. Yhteiset onnistumiset jo vuosien takaa ovat taanneet yhteisen kokemusmaailman – on pärjätty yhdessä, on nähty (edustusjoukkueen) vaikeita aikoja yhdessä ja työn kautta voitettu lopulta myös miehissä yhdessä.

Lopputuotteissa, kentällä pelaavissa edustusjoukkueissa on siis paljon yhtäläisyyksiä, mutta siihen ponnistetaan erilaisin lähtökohdin. Classic kutsuu itseään Familyksi, mutta Happee ei teoillaan varmuudella jää tässä kakkoseksi.

Kuva: Esa Jokinen

Kuva: Esa Jokinen

Happeen luova hulluus – uhka ja mahdollisuus

Happeen peli on mielenkiintoista katseltavaa. Sen puolustuspelaamisessa on vahvat rakenteet ja joukkue sitoutuu sen yleisimmin käyttämään 2-1-2-pohjaiseen karvaus- ja puolustuspelaamiseen erittäin voimakkaasti. Vastustaja saa usein Happeen organisoitua puolustusta vastaan paljon laukauksia, mutta merkittävä osa niistä jää joko pelaajien peittoihin Kuneliuksen johdolla, tai sitten suurikokoisen maalivahdin (ennen Eero Kosonen, nyt Tuomas Turunen) syliin.

Happeeta analysoidessa kiinnostavampaa on pureutua sen hyökkäyspelaamiseen. Puolustusalueen hyökkäyspeli (eli suomeksi avauspelaaminen) organisoitua puolustusta vastaan ei vielä itsessään tarjoa mitään erityistä – se on usein kohtuullisen staattista ja perustuu voimakkaasti muun muassa Otto Tikan ja Jonne Junkkarisen vastustajan ryhmityksen puhkaiseviin syöttöihin, jotka usein lähtevät lähes seisovilta jaloilta. Voidaan siis osin perustellusti ajatella, että avauspelaamisen tavoitteena on yksinkertaisesti toimittaa pallo erityisesti kahden ensimmäisen kentän huipputaitaville yksilöille hyökkäysalueelle tavalla tai toisella. Usein nähty tilanne on pallon toimittaminen Peter Kotilaiselle vasempaan laitaan, josta hän lähtee pitkään, usein pystysuuntaiseen kuljetusliikkeeseen. Staattinen lähtötilanne sekä korostunut yksilötason kuljettaminen aiheuttaa sen, että Happeen puolustajien etäisyydet hyökkääjiin ainakin hetkellisesti kasvaa, joka puolestaan altistaa Happeeta vastahyökkäyksille.

Happeen hyökkäyspelissä näin ollen puolustusalueen tai keskialueen hyökkäyspeli on olemassa lähinnä sitä varten, että pallo toimitetaan hyökkääjien lapaan. Sen jälkeen alkaa tapahtua. Pääosin maalintekovoimasta vastaavat kolmikot Heikkinen-Kauko-Hynynen sekä Pe.Kotilainen-Jokinen-Hoikkanen tuntevat toisensa läpikotaisin (tosin Janne Hoikkanen on seurassa uudempi pelaaja), jonka myötä pelaajien keskinäinen vuorovaikutus ja kommunikointi on hyvin pitkälle edennyttä ja saumatonta. Hyökkäysalueen hyökkäyspeli on sanan varsinaisessa merkitykseksessä luovaa ja rakenteet ovat hyvin löyhiä. Hyökkäysketjujen pelaamiset perustuvat vahvasti toisiaan tukevia ominaisuuksia omaavien yksilöiden vahvuuksille, ei harjoitetuille rakenteille. Tämä, sekä Seppo Pulkkisen positiivinen johtajuus saavat aikaan sen, että Happeen pelaajat hyvin harvoin alisuorittavat. Positiivinen ilmapiiri, työnteon kulttuuri, can do -asenne ja se, että tiukoilla resursseilla toimivassa organisaatiossa on opittu näkemään pelaajien mahdollisuudet (sen mitä pelaaja EI OSAA ei ole annettu tulla sen tielle, mitä hän OSAA) on nostanut Happeen jo jonkinlaiseksi kestomenestyjäksi.

Uhkiakin pelistä löytyy. Happeen peliä leimaa edelleen vuoristoratamaisuus. Kun rakenteet ovat löyhiä ja peli perustuu voimakkaasti 2-3 pelaajayksilön yhteistyölle viisikon sisällä, on joukkue haavoittuvainen silloin, kun avainpelaajien peli ei syystä tai toisesta kulje tai jos kahden ensimmäisen kentän pelaajia on sairastuvalla. Esimerkiksi Juuso Heikkistä ja hänen toimintaansa kentällä ei voi korvata kukaan, koska Juuso Heikkinen pelaa omaa peliään ja linkittää toimintaansa Kaukon ja Hynysen kanssa. Myös valmennukselle tämä asettaa haasteen, kun pelilliset rakenteet toiminnan taustalla ovat hyökätessä hyvin löyhiä. Homma joko sujuu tai sitten se ei suju. Lisäksi voidaan todeta, että Happeen kannattaisi aika ajoin käyttää pelissään myös rauhallisempia hyökkäysrytmejä jatkuvan ratkaisuhalukkuuden sijaan. Esimerkiksi Classic-ottelussa johtoasemapelaaminen oli ajoittain hyvin naiivia, kulminoituen kolmannen erän viiden minuutin alivoimalla.

Happeen "ansa-alivoima" hyökkää 9-7-johtoasemassa kolmella pelaajalla, seurauksena Juuso Heikkisen pallonmenetys ja vaarallinen ylivoimahyökkäys

Happeen ”ansa-alivoima” hyökkää 9-7-johtoasemassa kolmella pelaajalla, seurauksena Juuso Heikkisen pallonmenetys ja vaarallinen ylivoimahyökkäys

Happeen vahvuus ja heikkous on sen hyökkäyspelaamisen luova hulluus. Se tuottaa ajoittain häkellyttäviä highlight-maaleja ja mahtavaa viihdettä katsojille – ja se on tuottanut myös erinomaista tulosta tiukoilla resursseilla. Toisaalta hyökkäyspelaamisen peruspelaaminen on ohutta. Harva joukkue kykenee pelaamaan highlight-tasolla 60 minuutin ajan. Huippuoivalluksia ja -onnistumisia ei yksinkertaisesti synny jatkuvasti, sillä flow-tila on vain hetkellistä. Tällöin vahva peruspelaaminen auttaa ja tuottaa tasaisempia esityksiä. Näiden tasapainon löytäminen – vapauden ja kurinalaisuuden symbioosi – ei ole helppo tehtävä, mutta voisi tuoda Happeen peliin tasaisuutta. Se lienee myös yksi suuri syy sille, miksi Happeen pelaajia ei ole nähty nykyistä enempää maajoukkueen merkittävissä rooleissa vaikka se kiistaton kärkiryhmä parin viimeisen kauden aikana onkin ollut. Huoleton ja hyvin opportunistinen hyökkäyspeli tuottaa liigassa enemmän plussaa kuin miinusta, mutta kansainvälisissä peleissä huippumaita vastaan riskit pallonmenetyksiin ja vastahyökkäyksiin kasvavat. Oli miten oli, Salibandyliigassa tällä hetkellä tämä riittää pitkälle.

Mestariainesta?

Happee ja Classic ovat alkukauden perusteella suurimpia mestarisuosikkeja. Oilers, SPV sekä SSV ovat kärkiuhkaajia ja omaavat niin ikään mahdollisuuden pytyn nostamiseen, mutta joukkueina parhaiten valmiita menestymään ovat nämä kaksi. Joukkueiden pelaajiston ikärakenne on salibandyyn melko lähellä ideaalia, runko omaa molemmissa joukkueissa yhteisiä kokemuksia ja lisäksi kummankin ryhmän valmennuksesta vastaavat kokeneet ihmisjohtajat. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä näiden kahden ryhmän pitkä finaalisarja, mutta toisaalta yksittäinen finaali voi tuottaa jotain todella spesiaalia – ehkä näemme 60 minuuttia flow’ssa pelaavan Happeen, ehkä viimeisen askeleen mestariksi ottavan Classicin.

Toisaalta, ennustaminen on vaikeaa. Erityisesti tulevaisuuden. Peli näyttää.

Lukuvinkki: Phil Jackson: Sacred Hoops

Hieman vanhempi, mutta aina relevantti kirja yhden NBA:n menestyneimmän valmentajan metodeista erityisesti johtamisen osa-alueella.”

Piditkö jutusta? Anna kallo!  
Perttu Kytöhonka
Perttu Kytöhonka
Pettu Kytöhonka on toiminut aiemmalla valmennusurallaan pitkään TPS:n organisaatiossa ja piipahti myös Sveitsissä valmentamassa ennen Suomeen palaamistaan. Kytöhonka toimii nyt toista kautta Divarin NST:n pääluotsina ja kuuluu tällä hetkellä myös Latvian maajoukkueen valmennusryhmään.
Kysymys Kytöhongalle
15/12/2015
Mitä kirjoittaja tarkoittaa "Classic-identiteetillä"? Joukkueen/seuran joukkueiden pelitapaa, ottelutapahtumia, pelaajien seurauskollisuutta vai mitä?
Hirvi
15/12/2015
Olenkin pohtinut, miksi Happee kyykkäsi viime keväänä ja nyt Classic-pelissä aina kolmansissa erissä. Uskon nyt, että kerroit siihen oikean syyn. Hieno kirjoitus kaiken kaikkiaan!!!
Sivustakatsoja
15/12/2015
Todella hyvä kirjoitus! Perusteltua, helppoa luettavaa ja osuu kohteisiin kyllä täysin. Näitä lisää.
Pera
15/12/2015
Kiitos. Hyvä kirjoitus pelin ja pelaajien luonteesta. Happeen peleissä nauttii hyökkäyspelaamisen yllättävyydestä - ja maaleista. Classicin peleissä pitkät ja nopeat syöttöketjut - ja maalit, viehättävät toisinaan.
Perttu Kytöhonka
16/12/2015
Kiitos palautteista!

Kysymykseen lyhyehkösti (olin kirjoittamassa myös Classicista ns. tasaveroisesti, mutta sitten olisi loputkin lukijat kaikonneet ennen loppua):

Classic-identiteetillä tarkoitan tässä yhteydessä nimenomaan sitä yksilöä pelaajana, en oikein mitään muuta. Ja miten minun silmiini Classic-peluri (paino sanalla peluri) näkyy tosi nuoresta pitäen:

- teknisesti taitava - osaa syöttää ja ampua suoraan syötöstä, hyvä pallokosketus, ei mikään varsinainen 1v1 -voittaja mutta laadukkaat perustaidot
- erinomainen tekemään valintoja hyökätessä - tietää milloin syöttää, miten syöttää, mihin syöttää jne.
- vahva itseluottamus

Esim. Eetu Sikkinen miehissä tällainen, hyvin Classic-henkinen pelaaja. Classic-valmennus pystyy nostamaan hyvin näitä nuoria mukaan kokoonpanoon ja yleensä suoriutuvat vahvan identiteettinsä avustamana mainiosti myös korkeammalla tasolla.

Sorry, nyt vähän lyhyesti. Tarvii yrittää palata myöhemmin Classiciin kunnolla.
Niilo
16/12/2015
Yhteensä näillä ylistetyillä joukkueilla on yksi miesten Suomen mestaruus.
Perttu Kytöhonka
16/12/2015
Totta - kaksista viimeisistä finaaleista kuitenkin Happeella 1 goldi 1 hopea, Classicilla 1 hopea. Se on ok. Oma kiinnostukseni on nykyhetkessä ja tulevassa.
Sami
16/12/2015
Hyvä kirjoitus, kiitos siitä. Happee on kyllä ärsyttävän hyvä monella tapaa ja niillä on sopiva sekoitus kokemusta ja nuoruutta, kuten mainitsit. Classicin osalta tilanne on menossa parempaan suuntaan ja tämän kauden täsmähankinnat ovat onnistuneita. Olen jo useamman vuoden sanonut, että Classic ei tule voittamaan mestaruutta niin kauan kun Savolainen pelaa joukkueessa. Syystä tai toisesta Classic hiipuu keväällä ja tämän hiipumisen veturina toimii yleensä Savolainen. Jos Classic ei tänä vuonna vie kannua, niin sitten ei pitkään aikaan.

Happeen hiipuminen viime vuoden finaaleissa oli sen sijaan yllättävää. Sitä en osannut odottaa, vaikka lopputulos oli itselle varsin mieluisa.

Kommentoi

Uusi kommentti

Kommentointiohjeet:

Mieti ensin, kannattaisiko sittenkin vetää #posinkautta? Alatyyli on tiukasti pannassa. Moderointikirves heiluu herkästi ja bännilistalle pääsee helposti. Sitten ei muuta kuin anna palaa. Ole jotain mieltä, tsemppaa, kritisoi tai kehu. Sana on vapaa.