Blogit

Blogi: Yhden ranskalaisen salibandyseuran tarina

20.12.
2015
1 Kommentti
12
Blogit
Henri Pelkonen bloggaa Pääkallo.fi:ssä ranskalaisesta salibandystä. Kuvassa Lyon Floorball Clubin joukkuekuva avauspelin jälkeen debyyttikaudella. Kuva: Nicolas Lévrier

Henri Pelkonen bloggaa Pääkallo.fi:ssä ranskalaisesta salibandystä. Kuvassa Lyon Floorball Clubin joukkuekuva avauspelin jälkeen debyyttikaudella. Kuva: Nicolas Lévrier

Maailmassa on 4 396 salibandyseuraa. Osa niistä on pieniä, osa suuria. Joillakin on jo pitkät perinteet, kun taas toiset ovat vasta perustettuja. Eroja löytyy paljon, mutta saman lajin lisäksi löytyy myös toinen yhdistävä tekijä. Kaikilla niillä on syntytarinansa. Haastan tämän blogikirjoituksen myötä seuroja kertomaan omansa. Alla oleva kertomus on vain yksi tuhansista.

– Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Minulla oli hyvä tunne heti alusta asti. Liike, mailankäsittely, kaikki… Se oli niin siistiä!

Näin Nicolas Lévrier, ranskalaisen Lyon Floorball Clubin puheenjohtaja, kuvailee hetkeä joka muutti hänen elämänsä; hetkeä kun hänelle esiteltiin salibandy.

Se oli syksyä 2005. 21-vuotias ranskalainen oli päättänyt lähteä muutamaksi kuukaudeksi vaihto-opiskelemaan kahden vuoden urheiluhallinnon opintojen jälkeen.

– Vaihtoehtoina meillä oli maita kuten Sveitsi, Englanti, Espanja ja Suomi. Muut paikat eivät kuulostaneet kovin kiinnostavilta, mutta Suomi oli jotain täysin erilaista. Me päätimme ystäväni kanssa lähteä sinne, tarkemmin sanottuna Jyväskylään.

– Järkytyimme hieman kuullessamme kaupungin olevan lähes 300 kilometriä Helsingistä pohjoiseen, mutta päätimme silti antaa palaa, Nicolas muistelee kymmenen vuotta myöhemmin.

Kaksikko ei tiennyt paljoa Suomesta saapuessaan Helsinki-Vantaan lentokentälle. Urheilutieteiden opiskelijana ja jalkapallofanina Nicolas tunsi Jari Litmasen ja Sami Hyypiän. Lisäksi hän oli kuullut joulupukin olevan Rovaniemeltä.

Hänen Suomi-tietämyksensä saattoi olla heikkoa, mutta vielä vähemmän hän tiesi salibandysta.

– En ollut koskaan kuullutkaan lajista. En koskaan. Ja se on ihmeellistä, koska vietin lapsuuteni lähellä Sveitsin ja Ranskan rajaa sijaitsevaa Geneveä, missä isäni kävi töissä.

– Täytyy muistaa, että salibandy on iso juttu Sveitsissä. Pelasin jalkapalloa 15 vuotta ja monesti sveitsiläisiä joukkueita vastaan. Ja silti en tiennyt mitään.

Ensimmäisten Suomessa vietettyjen viikkojen aikana Nicolas huomasi monien pyöräilijöiden kantavan outoja mailoja. Hän ei ollut kuitenkaan kiinnittänyt niihin sen kummempaa huomiota, ei ennen erästä mieleen painunutta iltapäivää jyväskyläläisessä liikuntahallissa.

– Olin valinnut kurssin nimeltä ”suomalaiset urheilulajit”. Olimme kokeilleet kurssilla sellaisia lajeja kuin jääkiekko ja pesäpallo. Yhtenä aamuna opettaja kertoi, että seuraavaksi vuorossa olisi uusi laji: salibandy. Jotkut opiskelijat Hollannista tai Slovakiasta tunsivat sen, mutta meillä ranskalaisilla ja espanjalaisilla tyypeillä ei ollut mitään hajua mitä se oli.

Nicolas Lévrierille se osoittautui yhdeksi hänen elämänsä parhaista urheiluhetkistä. Kahden tunnin harjoittelun jälkeen hän ryntäsi takaisin asunnolleen ja kirjautui nettiin. Hänen täytyi oppia lisää.

– Paloin halusta nähdä joitain pelejä ja yrittää harjoitella lisää. Löysin yleistä tietoa salibandysta ja jyväskyläläisistä seuroista.

Loppuvaihdon aikana hän näki muutamia Happeen pelejä ja löysi myös yliopistoliikunnan sählyvuorot.

– Mutta olin vasta-alkaja. Olin kokeillut salibandya kerran ja olin ainoa ulkomaalainen siellä (naurua). Muut vaihto-opiskelijat menivät mieluummin baareihin tai jotain sellaista. Pelasin siis yksin siellä.

Lyon Floorball Clubin ensimmäistä voittoa juhlittiin riehakkaalla tanssilla. Kuva: Nicolas Lévrier

Lyon Floorball Clubin ensimmäistä voittoa juhlittiin riehakkaalla tanssilla. Kuva: Nicolas Lévrier

Takaisin Ranskaan

Tammikuussa Nicolas palasi Ranskaan, ja seuraavaksi kuukausiksi hänen täytyi löytää työharjoittelupaikka. Hän oli edelleen täysin salibandyn lumoissa ja päätti ottaa yhteyttä Ranskan salibandyliittoon. Vuoden 2006 miesten MM-kilpailut olivat tulossa ja Ranskan liitto sattui etsimään juuri maajoukkueelleen manageria. Toukokuussa joukkueen oli tarkoitus matkustaa Espanjaan C-divisioonan MM-kisoihin, ja he tarvitsivat jonkun matkajärjestelyjen hoitamiseen.

Nicolas tapasi Ranskan liiton presidentin Jérôme Joaillen ja sai paikan itselleen.

– Työskentelin siellä tammikuusta huhtikuulle. Harjoittelun jälkeen Joaille pyysi minua perustamaan salibandyseuran Lyoniin, koska siihen aikaan Rhône-Alpesin alueella (yksi Ranskan 27:stä hallintoalueesta, lähes 7 miljoonaa asukasta) ei ollut yhtään seuraa. Täällä urheilu on isossa asemassa, joten he halusivat ehdottomasti tuoda salibandyn tänne.

Seuran perustaminen oli ollut Nicolasin mielessä jo monesti aiemmin ja hän oli jopa löytänyt jonkun auttamaan häntä.

– Tämä tapahtui ennen työharjoitteluani. Olin googlannut Lyon+salibandy ja löytänyt jotain todella erikoista: nettisivut salibandyseuralle nimeltä Lyonin Mandariinit. En ole nimestä aivan varma, mutta muistan sen olleen ihan päätön.

– Se ei ollut siis oikea seura. Sen oli tehnyt tyyppi, joka halusi luoda myös Lyoniin seuran kuten minä. Hän ei asunut Lyonissa, vaan läheisessä kaupungissa Sveitsissä.

– Soitin tälle mysteerimiehelle, Patrick Drozille. Hän paljastui silloisen maajoukkueen maalivahdiksi. Hän oli paras kontakti, jota saatoin toivoa seuran perustamiseen. Hän auttoi minua paljon.

Uuden seuran ensimmäinen ongelma oli, että heillä oli vain kaksi pelaajaa. Lyonin kaltaisessa suuressa kaupungissa ei ole helppoa aloittaa uutta urheilulajia, joten tarvittiin paljon mainostusta. Nicolas alkoi suunnitella ensimmäisiä harjoitussessioita ja sai kolme tuntia harjoitteluaikaa yliopiston liikuntasalista kesäkuun alkuun.

Hän teki paljon mainoksia yliopiston nettisivuille ja ympäri kampusta. Hän onnistui saamaan uudesta lajista myös artikkelin paikallislehteen.

Isojen valmistelujen jälkeen oli ensimmäisten harjoitusten aika.

– Muistan olleeni liikuntasalissa yksin sormet ristissä toivoen edes jonkun tulevan. Kello oli viisi, kun joku koputti oveen. Samalla saatoin huokaista helpotuksesta; ainakin meillä oli yksi uusi tyyppi.

– Jos muistan oikein, ensimmäinen tulija oli Josselin Debraux. Hän on nykyään yksi parhaista ystävistäni ja ykkösjoukkueemme kapteeni. Hän pelaa lisäksi maajoukkueessa.

Lopulta ensimmäisiin harjoituksiin tuli kuusi pelaajaa. Seuraavissa treeneissä oli taas uusia pelaajia ja Lyon Floorball Club (lempinimeltään Rhônen Piraatit) alkoi muodostua. Patrickin ja muiden pelaajien avulla Nicolas täytti tarvittavat paperit seuran virallistamiseen. Kesän aikana seura sai logon, nettisivut ja pelipaidat. He olivat valmiita.

– Ranskan mestaruussarja (ainoa sarja siihen aikaan) alkoi marraskuussa. Meitä pyydettiin odottamaan yksi vuosi, mutta me sanoimme ei. Meilllähän oli kuusitoista pelaajaa ja ennen kaikkea maajoukkuemaalivahti!

Ensimmäisessä ottelussa uusi joukkue kohtasi moninkertaisen Ranskan mestarin, IFK Parisin.

– Hävisimme ainoastaan 2-0, mikä oli loistava tulos meille. Seuraavana päivänä voitimmekin jo Besançonin joukkueen. Muistan kaikkien laulaneen kentällä. Se oli mahtavaa!

Lyon Floorball Club juhli Ranskan mestaruutta kaudella 2011-2012. Kuva: Nicolas Lévrier

Lyon Floorball Club juhli Ranskan mestaruutta kaudella 2011-2012. Kuva: Nicolas Lévrier

Vuosikymmenen salibandya

Nyt Lyon Floorball Club pelaa kymmenettä kauttaan Ranskan pääsarjassa. Seura on kehittynyt paljon.

– Muutaman ensimmäisen vuoden aikana meillä oli noin 15-20 pelaajaa ja nyt pelaajia on yli 70. Edustusjoukkueen ohella meillä on joukkue toisella sarjatasolla sekä naisten ja poikien mestaruussarjassa. Meillä on yksi viikoittainen harjoittelukerta lapsille ja yksi ihmisille, jotka eivät halua pelata kilpailumielessä, Nicolas luettelee ylpeällä äänellä.

–Olemme tehneet paljon töitä kasvaaksemme. Lyon on suuri kaupunki, jossa on yli 300 urheiluseuraa. Meidän täytyy osallistua erilasiin promotapahtumiin ja kertoa lajistamme.

Kymmenessä vuodessa salibandyn taso on noussut Ranskassa. Seuran ensimmäisellä kaudella Ranskan pääsarja oli vielä sekasarja, jossa miehen ja naiset pelasivat yhdessä.

– Pääsarjassa ei ole enää naispelaajia, koska pelistä on tullut fyysisempää. Toiselle sarjatasolle naiset voivat osallistua, mutta sielläkin taso on paranemassa koko ajan.

Kun Nicolasilta kysyy Lyon Floorball Clubin kolmesta parhaasta hetkestä, hänen täytyy pohdiskella hetken aikaa. Niitä on ollut monia.

– Totta kai meidän ainoa mestaruutemme vuonna 2012 oli tosi iso juttu seuralle. Useat muiden seurojen pelaajat sanoivat, että voisimme voittaa, mutta oli se silti uskomatonta.

– Myös ensimmäinen turnaus Lyonissa oli jotain suurenmoista. Me emme pelaa Ranskassa joka viikonloppu, vaan ehkä kerran tai kahdesti kuukaudessa. Se on siis iso salibandyturnaus, iso salibandyviikonloppu. Ensimmäinen viikonloppu oli meille todella erityinen.

– Ja sitten minun täytyy mainita ensimmäiset lasten harjoitukset ja pelit seitsemän vuotta sitten. Kaikki olivat ylpeitä siitä. Oli niin siistiä nähdä pieniä poikia ja tyttöjä pelaamassa salibandya seuramme paidoissa.

Mestaruuden jälkeen suklaamurot maistuivat Nicolasille pokaalista.

Mestaruuden jälkeen suklaamurot maistuivat Nicolasille pokaalista.

Tulevaisuus

Puhuttaessa tulevaisuudesta Nicolas on optimistinen, mutta tietää työtä olevan vielä paljon edessä. Hänellä on selkeä visio siitä, mitä salibandy tarvitsee Ranskassa saavuttaakseen seuraavan tason.

– Olympialaiset olisivat yksi parhaista asioista mitä voisi tapahtua meille. Toivon Pariisin saavan vuoden 2024 kisat ja salibandyn olevan siellä virallisena lajina. Olympialaisten avulla saisimme paljon julkisuutta ja monia etuja.

– Kaikki seurat tekevät tällä hetkellä hyvää työtä, mutta joskus se ei vain riitä. Kasvaaksemme tarvitsemme jotain isoa. Siten voisimme saada julkisuutta sekä tunnustusta valtiolta ja kouluilta.

– Meidän ei tarvitse tulla isommiksi kuin jalka- tai koripallo, me emme tarvitse sitä. Mutta haluaisin, että kaikki ranskalaiset tunnistaisivat salibandyn ja tietäisivät kuinka hieno laji se on kaiken ikäisille.

Nicolas rakastui salibandyyn kymmenen vuotta sitten. Kuten jokaisessa rakkaussuhteessa, tässäkin on ollut ylä- ja alamäkiä.

– Kahdella viime kaudella tein liikaa. Kyseessä on maassamme amatöörilaji, jossa kellekään ei makseta mitään. Se tarkoittaa suurta määrää vapaaehtoistyötä. Olin seuran puheenjohtaja, pelasin, valmensin ja hoidin hallintotehtäviä.

– Joskus on vaikea kontrolloida sitä mitä teet. Tiedän ranskalaisessa salibandyssa olevan muitakin samassa asemassa. Kun annat paljon… Jos annat liikaa, se ei ole hyvä juttu, Nicolas pohtii.

– Olen saattanut sanoa lopettavani salibandyn, mutta se on johtunut vain siitä, että minulla on ollut paljon asioita mielessäni seurasta.

Tänä vuonna siihen on tullut muutos. Nyt monet ihmiset tekevät vapaaehtoistyötä seuralle ja Nicolasilla on ollut enemmän aikaa nauttia salibandysta.

– Teen vähemmän ja meillä on enemmän ihmisiä työskentelemässä seuralle. Juuri nyt voin hyvin. Salibandy on taas siistiä!

Lue Henri Pelkosen edellinen Pääkallo-bloggaus ranskalaisesta salibandystä:
Blogi: Kantteja ja karvaamista Galliassa

Huom! Bloggaajan toiveesta alla on tarina myös englanniksi ranskalaisia salibandyihmisiä varten.

Blog: Floorball – A Love Story

“It was love at first sight. I had a good feeling during the very first minutes. The movement, the stickhandling, everything… It was so cool!”

This is how Nicolas Lévrier, president of Lyon Floorball Club, describes the moment that changed his life, the moment he got introduced to floorball.

It was in autumn 2005. 21-year-old Frenchman had decided to take a short, four month exchange period after two years of Sports Management studies in the University of Lyon.

“In the list we had countries like Switzerland, England, Spain and Finland. The other places didn’t really sound interesting but Finland was something very different. We decided to go there with a friend of mine, to the city of Jyväskylä. We were a bit shocked to find out that it was almost 300 kilometers north from Helsinki but decided still to go for it,” Nicolas laughs ten years later.

The duo didn’t know much about Finland when arriving in the Helsinki-Vantaa airport. As a sports student Nicolas knew Finnish football stars Jari Litmanen and Sami Hyypiä. And that Santa Claus was from Rovaniemi.

If his knowledge of Finland was poor, he knew even less about floorball.

“I hadn’t ever heard about it. Never, never, never… And it’s amazing since I spent my childhood near Geneva (big city in the border of France and Switzerland) where my father worked.”

“You have to remember that floorball is a big thing in Switzerland . I played football for 15 years and many times against Swiss teams. And still, I knew nothing.”

During his first weeks in Finland Nicolas noticed that many cyclists were carrying weird sticks. He hadn’t paid much attention to them, not before one memorable afternoon in a Finnish sports hall.

“I had chosen a course called Finnish Sports. We had tried ice hockey, Finnish baseball and something like that. One morning the teacher told that it was time for a new sport, floorball. Some students from Netherlands or Slovakia knew it but us French and Spanish guys didn’t have a clue what it was.”

For Nicolas Lévrier it ended up being one of the best sporting experiences of his life. After two hours of practice he rushed back to his apartment and logged in Internet. He needed to learn more.

“I REALLY wanted to see some games and try to practice. I found general information about floorball and about the local clubs in Jyväskylä.”

During the end of his stay he saw couple floorball games of Happee (top level Finnish club) and found also playing sessions for the students.

“But I was a beginner. I had tried it once and I was the only foreign student there, hahaha… The other exchange students preferred to go to the bar or something like that. So I played it alone in November. ”

Back to France

In January Nicolas came back to France. For the next months he had to find an internship as a part of his Sports Management studies. Still more than excited about floorball he decided to contact the French Floorball Federation.

The Men’s World Championships 2006 were coming up and the French Federation happened to be searching for a Team Manager. In May the national team was supposed to travel to Spain for the C-division World Championships and they needed someone to organize the journey.

Nicolas met with the president of the French Floorball Federation Mr. Jérôme Joaille and got the job.

“I worked there from January to April. After the internship Mr. Joaille asked me to create a club in Lyon because there were zero clubs in Rhône-Alpes (one of the 27 regions in France, nearly 7 million habitants). It’s a big sports district so they wanted a club here.”

Forming a club had been in his mind many times before and he had even found someone to help him.
“This was before my internship. I had googled Lyon + floorball and discovered something very amazing; Internet page of a floorball club called Mandarins of Lyon. The name was so funny!”

”But it wasn’t a real club. It was made by a guy who wanted also to create a floorball club in Lyon. He didn’t live in Lyon but in a city nearby in Switzerland.”

“I called to this mysterious guy. He was Patrick Droz who turned out to be the goalkeeper of the national team in those days. It was the best contact I could have for the start. He helped me a lot.”

The first problem for the new club was that there were only two players. Nicolas started to plan practice sessions and got three hours of practice time from the University’s gymnasium for June. In a big city like Lyon it’s not easy to start a new sport so a lot of promotion was needed.

He made adverts to University’s website and all over the campus. He also managed to get an article about the new sport in a local newspaper.

“In summer 2006 there was the FIFA World Cup in Germany. A lot of people spoke just about football. So it was difficult to try to speak about another sport. First session was held in first of June because the World Cup hadn’t started yet.”

After the big preparation it was time for the first practice session.

“I remember being in the gymnasium alone, fingers crossed and waiting for somebody to come. It was 5 o’clock and then someone knocked to the door. Then I thought it was okay. At least we had one guy.”

“If I remember right, the first one to come was Josselin Debraux. He is now one of my best friends and the captain of our first team. He’s also playing in the National Team.”

Finally the first session gathered six players. In the next sessions there were some new players and Lyon Floorball Club (quickly nicknamed Pirates of Rhône) was starting to form. With the help of Patrick and some other players Nicolas made the required papers to make it an official club. During the summer the club got a logo, a website and jerseys. They were ready.

“In November we started in the French Championship (the only level in those days). We were asked to wait for a one year to have more people but we said no because we had around 12 players and a goalkeeper from the national team!”

In the first game the new team faced IFK Paris, the multiple French champion.

“We lost only 2-0 and it was a great result for us. Then the next day we won against Besançon. I remember everybody singing in the field. It was great.”

One Decade of Floorball

Now Lyon Floorball Club is playing its tenth season in the French Championship and has developed a lot.

“For the first couple years we had 15 to 20 players but now there are over 70. Besides the first team, we have a team in Division 2, in women’s championship and in Under 16 championship. We have a one weekly practice session for kids and one for the players who don’t want to play competitively,” Nicolas tells with a sense of pride in his voice.

“We have done a lot of work to grow up. Lyon is a big city with over 300 sports clubs so we have to participate in different promotion events and communicate about our sport.”

In ten years the level of floorball has got higher in France. In the first seasons of the club, the French championship was still a mixed championship with men and women playing side by side.

“In the French Championship there aren’t female players anymore because it has become more physical. In Division 2 women can participate but the level of play is getting better and more physical also there.”

When asked about the best three moments of Lyon Floorball Club, Nicolas has to think for a while. There have been many.

“Well, our first title in 2012 was of course a very big thing for the club. A lot of clubs and players were saying that we could win but it was still unbelievable.”

“Also the first tournament in Lyon was something great. In France we don’t play every weekend. It’s just once or twice a month. So it’s a big floorball tournament, a big floorball weekend. The first weekend was very special for us.”

“And then I have to say the first kids’ trainings and games seven years ago. Everybody was very proud of it. It was cool to see little guys and girls playing floorball with the shirt of LFC.”

The future?

When talking about the future, Nicolas is optimistic but knows that there is still a lot of work to be done. He has a clear opinion what floorball needs in France to reach the next level.

“One of the best things that could happen to us is the Olympic Games. I hope that Paris will get the 2024 games and floorball will be there as an official sport. With the Olympics we would get a lot of publicity and many benefits.”

“All the clubs are doing good job in developing floorball but it’s not enough sometimes. To grow up we need something big. That’s how we could get publicity, and recognition from the government and schools.”

“We don’t have to get bigger than football or basketball, we don’t need that. But I would like that everybody in France would recognize floorball and know how good sport it is for people of all age.”

It has been ten years since Nicolas discovered floorball. Like in every love affair, there have been ups and downs.

“In two previous seasons I did too much. I was the president of the club; I was playing, coaching and managing. It’s an amateur sport; you have to do a lot of voluntary work. Sometimes it’s difficult to control what you do. I know some guys in France who are in the same position. When you give a lot… If you give too much it’s not good.”

“I might have said that I quit floorball but it was just because I had a lot of things in my head about the club and so on.”

This year it has changed. There are more people making voluntary work for the club and Nicolas has had time to enjoy floorball.

“I do less and we have more people working with the club. Right now, I feel good. Floorball is cool again!”

Piditkö jutusta? Anna kallo!  
Henri Pelkonen
Henri Pelkonen
Tämä Pääkallo-blogi tutustuttaa lukijat ranskalaiseen salibandyyn. Luvassa on tarinaa lajin historiasta, nykytilasta ja tulevaisuudesta. Blogin päätavoitteena on havainnollistaa salibandyn levittämiseen liittyviä haasteita ja mahdollisuuksia lajin suurmaiden ulkopuolella. Blogin pitäjä pelaa Ranskan pääsarjaa Lyon Floorball Clubissa ja viettää vaihto-opiskeluvuotta paikallisessa yliopistossa. Hän on pelannut viime vuodet Sisä-Suomen alasarjoja Liikunnan Riemussa.
BackJauer
20/12/2015
This was a great story about that at the end of the day, the most important thing is to maintain the joy in whatever you do, but most of all, in the floorball. This is a joyful sport, not to be taken too seriously.

Kommentoi

Uusi kommentti

Kommentointiohjeet:

Mieti ensin, kannattaisiko sittenkin vetää #posinkautta? Alatyyli on tiukasti pannassa. Moderointikirves heiluu herkästi ja bännilistalle pääsee helposti. Sitten ei muuta kuin anna palaa. Ole jotain mieltä, tsemppaa, kritisoi tai kehu. Sana on vapaa.