Sähly rantautui Suomeen Ruotsista 1970-luvulla (Wickström 2005, 11) ja muutaman vuosikymmenen jälkeen käsissämme on Suomen harrastetuin sisäliikuntalaji (Huippu-urheilun faktapankki 2010). Lisenssipelaajien määrillä mitattuna salibandy on kolmanneksi suurin laji maassamme. Lajin parissa olen toiminut toistakymmentä vuotta ja intohimo salibandyyn auttoi suuntamaan kandidaatintutkielmani salibandyn pariin. Kandidaatintutkielman päätutkimuskysymyksiäni olivat: miten salibandy on saapunut ja juurtunut Suomeen sekä miten salibandy on muotoutunut huippu-urheiluksi Suomessa.

Nämä päätutkimuskysymykset muodostuivat suhteellisen helposti johtuen siitä, että salibandysta on kirjoitettu yllättävän vähän tekstejä, saati tieteellisiä sellaisia. Suomen Salibandyliitto täytti hiljattain 30 vuotta, mutta varsinaista historiikkia tai muuta vastaavaa lajikehitykseen liittyvää teosta ei ole kirjoitettu. Salibandyn kehityshistorian tutkimiseen ja tulkitsemiseen keskeisimmät lähteet olivat Salibandy-lehdet sekä Salibandy 20 vuotta Suomessa -juhlajulkaisu. Pitkän aineiston laadullisen analyysin jälkeen pystyin kokoamaan näistä lähteistä tekemiäni havaintoja suuremmaksi kokonaisuudeksi, joita pystyin yhdistelemään ja vertailemaan oppiaineeni keskeisimpiin teoksiin ja muihin lähteisiin liikunta- ja urheilukulttuurin kehittymisestä Suomessa. Toivon blogikirjoitukseni herättävän uusia ajatuksia ja huomioita lukijoille siitä, miten nopeassa ajassa sähly muotoutui ammattimaiseksi salibandyksi nykyisiin mittasuhteisiinsa. Kehitysprosessin tähän astisesta lopputuloksesta on syytä olla erittäin ylpeitä. Kuuntelen avoimin mielin lukijoiden kokemuksia lajin kehityshistoriasta ja kommentteja tutkielmastani/blogistani.

Ensimmäisessä blogikirjoituksessani esittelen keskeisimpiä havaintojani lajin hurjaan suosioon johtaneista tekijöistä 2000-luvulle asti. Toiseen tutkimuskysymykseeni, miten salibandy on muotoutunut huippu-urheiluksi Suomessa, vastaan tekemieni havaintojeni mukaan seuraavissa kirjoituksissani. Myöskään tästä näkökulmasta salibandya ei ole aikaisemmin tutkittu.

Sähly tulee suomalaisiin liikuntasaleihin

1970- ja 80-luvuilla suomalaiseen liikunta- ja urheilukulttuuriin pesiytyi uusi tulokas, sähly. Ei liene täysin sattumaa, että opiskelijat olivat ensimmäinen kohderyhmä, joka tavoitti lajin. Vahva suomalainen jääkiekkoperinne, opiskelija-ainejärjestöjen tarjoamat (ilmaiset) liikuntasalivuorot, kokonaiskustannuksiltaan varsin edullinen laji, uutuuden viehätys ja ennen kaikkea voimakas yhteisöllisyys pelaajien parissa edistivät ”sählysukupolven” kasvamista ja uutta lajikulttuuria (ks. Wickström 2005, 13.)

Tällainen uudenlainen vaihto- ja omaehtoinen lajikulttuuri, jossa pelaajat itse (ns. ”ruohonjuuritaso”) saivat kehittää lajia haluamaansa suuntaan, oli jotain aivan uutta lajikulttuuria Suomen liikuntasaleissa. Ajanhenkeen sopi erittäin hyvin myös miesten ja naisten sekajoukkueet (Wickström 2005, 13; ks. Tervo 2005, 75), joita nähdään vielä nykyäänkin Suomessa ja ennen kaikkea salibandyn ”kehitysmaissa”. Yhteisöllisyys ja oman käden jäljen näkeminen lajikehityksessä loivat koukuttavan siteen pelaamiseen ja lajin parissa toimimiseen, sen kaiken muun ohella, että pelaaminen oli erittäin hauskaa. Yhteisöllisyyteen kuului myös se, että halukkaita pelaajia ei suljettu millään tasolla pois, vaan kaikki olivat kaikista lähtökohdista riippumatta tervetulleita pelaamaan (ks. Tervo 2005, 98 & Hilska 2005, 102.)

Salibandy ei ole maantieteellisesti levinnyt ”normaalin diffuusion” tavoin, vaan opiskelijoiden valmistuessa ja muuttaessa uusille paikkakunnille, oli valtakunnallisen leviämisen yhtälö valmis. Uusia salibandyseuroja ja -joukkueita alkoi syntyä eri puolille Suomea, mutta yksi asia lienee painanut erityisesti mieltä. Yhteisöllisyyden tunnetta ja yhteisöä ei haluttu unohtaa. Täten perustettiin Suomen Salibandyliitto (-85), SM-sarja (-86) ja järjestettiin paljon turnauksia ja muita tapahtumia lajin parissa (Kinnunen 2013, 10). Näin ”alkuperäiset lajiaktiivit” pääsivät jälleen kohtaamaan toisensa ja voimakasta yhteisöllisyyden tunnetta korosti se, että erilaiset salibandyturnaukset ja -ottelut tms. kruunattiin usein yhteisillä saunailloilla.

Oman lajiliiton perustaminen oli keskeinen edellytys tulevaa kehitystä varten, mutta aivan yksin salibandy ei kuitenkaan Suomessa toiminut. Erinäköistä yhteistyötä on näihin aikoihin ollut sekä Kaukalopalloliiton että Jääpalloliiton kanssa (Kauppinen 2005, 20; Wickström 2005, 13). Mielenkiintoinen yhteistyötaho oli (ja on) Suomen seurakunnat, sillä kenties ensimmäinen seurakunnan sählykerho on pyörinyt jo vuonna 1974 Pertunmaalla (Knaappila 2005, 72).

Liikuntahallinnollisesta näkökulmasta voidaan todeta Salibandyliiton noudattaneen uudelle lajiliitolle tyypillistä ”keittiön pöytä” -vaihetta, jossa liiton alkutaipaleilla luottamustehtävät jakautuivat (siviili)osaamisen ja mielenkiinnon perusteella muutamien vapaaehtoisten käsiin (Heikkala & Koski 1998, 31.) Hauskana yksityiskohtana aluksi keksittiin myös salibandy-sana Pekka Mukkalan toimesta, vaikka suoraan ruotsista suomennettuna lajin nimeksi olisi kuulunut tulla sali- tai lattiapallo. Salibandyliiton keskeisin työsarka oli aluksi lajitoiminnan ylläpitäminen, jotta toiminnan jatkuvuus ja täten laji- ja lajiliiton kehitys varmistettiin tuleville vuosille (Heikkala & Koski 1998, 31). Suomen Salibandyliitto oli myös perustamassa kansainvälistä lajiliittoa, jolle myös hyvin tyypillisesti ensimmäisiä työtehtäviä oli kansainvälisten ja yhdenvertaisten lajisääntöjen luominen ja kehittäminen (Wikström 2005, 8-9; Arponen & Hilska 2015, 100).

Salibandyn hullut vuodet

Seuraavaa vuosikymmentä, 1990-lukua, on täysin aiheellisesti nimitetty salibandyn hulluiksi vuosiksi. Vuosikymmenen aikana lisenssipelaajien määrä yli kymmenkertaistui. Uusi lukema oli noin 29 000 lisenssipelaajaa. Pelkää ruusuilla tanssimista salibandyn kehityskäyrä ei kuitenkaan ollut. Liikuntasalit ja -hallit olivat kuormitettuina ilman ”sählyäkin” ja salibandyn pelaaminen on jopa ollut kiellettyä Tampereella ja Helsingissä kaupunkien julkisissa liikuntatiloissa, sillä mailojen pelättiin rikkovan lattiat. Jossain on päässyt pelaamaan sukat lapojen päällä tai muilla samaa asiaa ajavilla suojilla lattioiden säästämiseksi (ks. Tervo 2005, 64; Viinikainen 2011.)

Oleellisinta oli kuitenkin löytää ratkaisu huutavaan pulaan peliolosuhteista, vaikka esimerkiksi käsipallopaikkakunnilta löytyi jotenkuten pelitilaa kenttien ollessa lajeissa samankokoisia. Urheilu ei ole yhteiskunnasta irrallinen ilmiö, vaan urheilukulttuuri seuraa yhteiskunnan muutostrendejä (Itkonen 2013a). Salibandyn pelastus oli lamaan vaipuva Suomi ja tyhjäksi jääneet tehdas- ja teollisuushallit. Tampereelta alkanut hallien uusiokäyttötapa levisi kulovalkean tavoin ympäri Suomea, josta taas iso kiitos kuuluu lajiin rakastuneille lajiaktiiveille. Yksityiset halliyrittäjät ovat kantaneet huomattaviakin taloudellisia riskejä muutamalla tyhjiksi jääneitä teollisuusrakennuksia uuteen uskoon uusia pelipaikkoja luodessaan (ks. Wickström 2005, 11.) Ratkaisumalli on uniikki suomalaisessa urheiluhistoriassa. Riittävien peliolosuhteiden luominen on jokaisen lajin kriittisin menestyksen kulmakivi.

Haasteita riitti myös muualla; Salibandyliitto pääsi 1990-luvun alussa valtionavustuksien piiriin ja näihin aikoihin liitto on myös korkeimmassa oikeudessa asti taistellut valtionapujen periaatteista ja jakotavasta (Kauppinen 2005, 20; ks. Kinnunen 2005, 22). Nykyään tilanne on kääntynyt päinvastoin, Salibandyliitto on vuosittain kolmen kärjessä lajiliittojen valtionapujen eurosuuruksia tarkasteltaessa. Itserakennetusta vaihto- ja omaehtoisesta liikuntakulttuurista on kasvanut valtavirtakulttuuri, joka on tullut Suomeen jäädäkseen.

2000-luku ja lajin sekä lajiliiton nykytilan pohdiskeleminen jäävät aiheiksi seuraaviin blogeihini. Haluan kuitenkin ensimmäisen blogini lopuksi tehdä vielä yhden asianoston esille. Hyviin tutkimuskäytäntöihin kuuluu tutkimusrajoitteiden tunnistaminen. Salibandylla on todetusti reilu 30-vuotinen historia. Lajia voidaan pitää nuorena, mutta lajista on silti kirjoitettu suhteellisen vähän ja nämä tekstit ovat pääsääntöisesti muutamien aktiivisten kirjoittajien kirjoittamia eri aihepiireistä. Muutamia opinnäytetöitä ja pro gradu -tutkielmia löytyy myös, mutta hyvin spesifeistä aihepiireistä lajissa; kokonaisvaltaisempi pohdiskelu lajikehityksestä uupuu vielä.

Käsitteiden ja tulkintojen jatkuvan määrittelyn hyväksyminen johtaa siihen, että ehdottoman varmaa objektiivista tietoa on haasteellista tuottaa (Itkonen 1996, 66). Lisäksi kandidaatintutkielma on pääaineessani (liikunnan yhteiskuntatieteet) kirjallisuuskatsaus, joka ei sisällä sen enempää kritisointia tai laajaa pohdinta osuutta. Tutkielmani on yleiskatsaus siitä, mitä tiedämme salibandyn kehityshistoriasta, joista tein johtopäätöksiä, miten laji on kehittynyt nykyaikaiseksi huippu-urheiluksi Suomessa.

—

Lähteet:
Arponen, A. & Hilska, M. 2015. Salibandykirja – jumppasaleista jumbotroneille. Helsinki: Auditorium kustannusosakeyhtiö.
Heikkala, J. & Koski, P. 1998. Suomalaisten urheiluorganisaatioiden muutos: lajiliitot professionaalistumisen prosessissa. Jyväskylän yliopisto. Liikunnan sosiaalitieteiden laitos. Tutkimuksia 63/1998.
Hilska, M. 2005. Kaksi vuotta pelkkiä harjoituksia – Naisten maajoukkueen kivinen alku. Salibandy 20v Suomessa -juhlalehti, 102–103.
Huippu-urheilun faktapankki 2010. Viitattu 14.6.2015. www.kihu.fi
Itkonen, H. 1996. Kenttien Kutsu. Tutkimus liikuntakulttuurin muutoksesta. Jyväskylän yliopisto. ISBN 951-662-656-4.
Itkonen, H. 2013a. Urheilukentällä globaalia ja lokaalia räätälöidään koko ajan uusiksi. Liikunta & Tiede 50 (5), 4-8.
Kauppinen, R. 2005. ”Piikkinä lihassa” – Salibandy suomalaisessa järjestökentässä. Salibandy 20v Suomessa -juhlalehti, 20.
Knaappila, H. 2005. Pertunmaalla pelattiin jo varhain – Pieni ja pippurinen BandyBoys. Salibandy 20v Suomessa -juhlalehti, 72–73.
Kinnunen, J. 2005. Salibandy ei ole kangistunut kaavoihin. Salibandy 20v Suomessa -juhlalehti, 22–23.
Kinnunen, J. 2013. Salibandylehden neljännesvuosisata – Nostalgiapaloja vuosien varrelta. Salibandylehti 4/2013, 10–15.
Tervo, J. 2005. ”Oli hieno olla yksi pioneereista”. Salibandy 20v Suomessa -juhlalehti, 64.
Tervo, J. 2005. Ruunat satsasi heti junioreihin. Salibandy 20v Suomessa -juhlalehti, 74–75.
Tervo, J. 2005. Takavuosien elämää sinivalkoisissa. Salibandy 20v Suomessa -juhlalehti, 98.
Viinikainen, S. 2011. Paikallistoiminnasta kilpaurheiluksi – Salibandyn kehitys Pohjois-Karjalassa 1986–2010. Itä-Suomen yliopisto. Yhteiskunta- ja aluetieteiden tiedekunta. Pro gradu -tutkielma.
Wickström, M. 2005. Mies joka keksi salibandyn. Salibandy 20v Suomessa -juhlalehti, 6–9.
Wickström, M. 2005. Opiskelijoiden sählystä koko kansan salibandyksi. Salibandy 20v Suomessa -juhlalehti, 10–11
Wickström, M. 2005. Sählypallon pioneeri. Salibandy 20v Suomessa -juhlalehti, 12–13.