Blogi: Harrastelusta valtakulttuuriksi – viimeisiä pohdintoja salibandyn lajikehityksestä

Kuva: Salibandyliiga

Kuva: Salibandyliiga
Kuva: Salibandyliiga

Olen Pääkallo.fi:n blogisarjassani tehnyt laajan katsauksen suomalaisen salibandyn historiaan. Aikajänne 1970-luvulta nykypäivään on suhteellisen lyhyt, mutta salibandyn tapauksessa sitäkin tapahtumarikkaampi. Tämä on blogisarjan neljäs ja viimeinen osa.

Salibandysta on tullut suomalaisessa urheilukentässä valtakulttuuri, joka pystyy ohjaamaan ja vaikuttamaan olosuhteisiinsa esimerkiksi liikuntapaikkarakentamisessa, toisinkuin pari vuosikymmentä sitten. Kaikista keskeisintä on huomata ja olla ylpeitä siitä, että salibandyn menestystarina on aivan uniikki suomalaisessa liikuntakulttuurissa, kun tarkastelunkohteena on lajin kehitystahti nykyisiin mittasuhteisiinsa. On myös tärkeää huomioida lajikehityksen tapahtuneen yhteiskunnassa, jossa vain muutos on ollut varmaa viimeisten vuosikymmenten aikana.

Kandidaatintutkielmaani perustuvaan blogisarjani viimeinen kirjoitus käsittelee salibandyn sääntöjen, erotuomaritoiminnan ja välineiden kehitystä. Salibandyn ja median välisen suhteen tarkastelu oli jo tutkielman tekovaiheessa yksi mielenkiintoisimmista aiheista, josta olen poiminut parhaat palat myös tähän blogikirjoitukseeni. Lopuksi pohdin salibandyn tulevaisuutta ja ennen kaikkea sitä, mitä lajin ympäriltä kannattaisi mielestäni jatkossa tutkia lisää ja entistä syvällisemmin.

Säännöt ja erotuomaritoiminta salibandyssa

Salibandynsääntöjä on jo pitkään pidetty huippu-urheilulajin tason mukaisina ja niitä on aina kehitelty urheilulliset arvot etusijalla sekä pelaajia että valmentajia kuunnellen. Sääntöjen kohdalla salibandy on ottanut mallia jälleen kerran muilta lajeilta. Konkreettisena esimerkkinä toimii jääkiekosta ja jalkapallosta tuttu ”hyöty” -periaate, jolloin tuomari ei heti katkaise peliä, jos rikottu joukkue saa pidettyä pallon hallussaan. Kaudelle 2014–2015 säännöistä poistettiin jalkasyötön kieltäminen, mikä on ollut pelillisesti hyvä ja peliä nopeuttava ratkaisu, jota osattiin ennakoida jo pitkään. (Saari 2005, 88–90.) Sääntömuutokset ovat nopeuttaneet ja viihteellistäneet peliä eli muutokset ovat vastanneet huippu-urheilun nykyaikaisiin vaatimuksiin.

Erotuomaritoiminta on luonnollisesti todella herkkä puheenaihe. Tuomareiden kehityspolku on pitkä ja vaativa, varsinkin korkeimmille sarjatasoille siirryttäessä. Salibandyerotuomareiden fyysisiä ominaisuuksia testataan erotuomarin luokituksista riippuen vähintään kaksi kertaa vuodessa, jonka lisäksi on useita koulutustapahtumia kauden aikana. Säännölliset fyysiset testit ja kouluttaminen ovat samankaltaista erotuomareiden koulutustoimintaa kuin jalkapallosakin (Palloliitto erotuomaritoiminta s.a.; Kareinen 2009, 32–35). Tehokkaan ja täysipitkän (3x20min) peliajan malli kakkosdivisioonista ylöspäin asettavat sekä pelaajille että tuomareille aivan uudenlaisia kuntopohjavaatimuksia (Saari 2005, 90). Näissä yksittäisissä otteluissa on usein paikalla myös otteluvalvoja, joka arvioi tuomareiden liikkumista, sääntötuntemusta ja pelin viihdearvon säilyttämistä. Erotuomaritoiminta on pitkälle jalostettua toimintaa salibandyn pääsarjatasoilla, joissa otettiin käyttöön erotuomareiden kommunikaatiojärjestelmät headsetit eli tuomareiden väliset mikrofonikuulokkeet (Hilska 2013, 52; Salibandyliigaerotuomareiden historiallinen satsaus 2015). Headsetit nopeuttavat ottelutapahtuman läpivientiä ja tuomareiden kommunikaatio sekä pelaajien että toistensa välillä luonnistuvat paremmin (Hilska 2013, 52). Samanlaiset erotuomarikommunikaatiojärjestelmät ovat käytössä sekä jääkiekon että jalkapallon puolella.

Erotuomaritoiminta salibandyssa on myös hallinnollisesti eriytynyttä ja erityisasiantuntijalähtöistä. Kansainvälisellä tasolla Suomi tekee tiivistä yhteistyötä Ruotsin, Tshekin, Norjan ja Sveitsin liittojen kanssa muun muassa kehittämällä uusia materiaaleja erotuomaritoiminnan tueksi (Salibandyliiton vuosikertomus 2012).

Valtakunnallisella tasolla on seitsemän eri vastuualuetta ja niihin nimetyt vastuuhenkilöt, minkä lisäksi erotuomarivaliokunta toimii omana yksikkönään. Alueellisesti erotuomaritoiminta on jaettu seitsemään eri alueeseen ja jokaisella alueella toimii oma johtoryhmänsä. Jokaisella alueella on nimettynä erikseen aluevastaavat, koulutus- ja valmennusvastaavat. Salibandyerotuomareille on luotu oma erotuomariasettelujärjestelmä, johon on integroitu sähköinen palkkioiden laskutusjärjestelmä. Lopullisesti salibandyssa siirrytään pois käteisen rahan käytöstä palkkioiden maksamisessa kaudella 2015–2016. (Salibandyliitto erotuomaritoiminta 2014.)

Erotuomariresurssit ovat olleet jo pitkään riittämättömät ja vaikka erotuomareita on lainattu aluerajat ylittävästi ja alueyhteistyötä on kuvailtu onnistuneeksi, niin kaikkiin otteluihin ei ole voitu asetella kahta erotuomaria. Erotuomareiden lukumäärä on saatu vakiinnutettua tuhannen paikkeille, mutta ongelmana on pitkään ollut tuomareiden suuri vaihtuvuus ja tehtävämääräinen ylikuormittavuus. Nämä karsivat suurista erotuomarirekrytoinneista saavutettavia hyötyjä. Erotuomariharrastuksen yleisen toimintailmapiirin ja arvostamisen parantaminen kaipaavat salibandyn uuteen strategiaan korjaustoimenpiteitä. (Salibandyliiton vuosikertomukset 2007, 2010 & 2012.)

Salibandyvälineiden kehitys

Säännöt ovat mahdollistaneet salibandyn entistä vauhdikkaamman kehityksen, joka on omalla tavallaan luonut paineita myös välineiden kehittymiselle, jotka lumipallo-efektin kaltaisesti ovat nopeuttaneet lajia entisestään (ks. Tervo 2005, 95). Ensimmäisten pelimailojen varret olivat erittäin löysää muoviputkea ja usein mailojen varsia haettiin paikallisten Etola-muoviliikkeiden muoviputkiosastoilta, ellei tehnyt tilausta ulkomailta (Tervo 2005, 95; Kinnunen & Sällström 2015; Arponen & Hilska 2015, 9). Ensimmäinen suomalainen mailavalmistaja on ollut Prostick, jonka mailamateriaalina on ollut taipumaton, mutta iskuherkkä lasikuitu. Pikkuhiljaa mailoihin alkoi ilmestyä myös grippejä ja pelipallo sai sileän pinnan lisäksi 26-reikää itseensä. (Tervo 2005, 95.) Myöhemmin pelipallokehitys kulminoitui siihen pisteeseen, että pallon aerodynaamisia ominaisuuksia parannettiin 1516 pienen ”kraaterin” eli pintakuoppien voimin.

Valmistajien välinen kilpailu on johtanut entistä laadukkaampiin mailoihin, joissa ominaisuuksina on ollut mitä erikoisimpia ratkaisuja; kuplia mailan varressa, koko käyrä tai vain osin käyrä varsi ja maila, jossa lapa ja varsi ovat yhtä ja samaa rakennetta (ks. Mäkynen 2009, 58–59). Salibandytuotteiden saatavuus on nykyään erittäin helppoa ja vaivatonta. Salibandynsäännöt määrittelevät nykyään tarkasti mailojen ja maalivahtivarusteiden kriteerit, jotka ottelujen tuomareilla on velvollisuus tarkistaa niin pyydättäessä tai välineturvallisuutta epäiltäessä (Salibandyliitto pelisäännöt 2014; ks. Tervo 2005, 95).

Salibandykaukalot ovat alun perin olleet puisia vanerilevyjä ja nykyään salibandykaukaloita löytyy lähes joka pitäjästä (Tervo 2005, 95). Salibandykaukalot ovat suhteellisen kallis investointi täysimittaisena, jopa lähemmäs useita tuhansia euroja. Materiaalivaihtoehtoja näkee nykyään alumiinisesta styroksiin ja lasikuituun. Näkisin, että etenkin kouluilla ja liikuntasaleilla on kuitenkin enenevissä määrin tarvetta pelikaukaloille, jolloin lajin pelaaminen mahdollistuisi aivan uusissa tiloissa. Ylipäätään lajin luonne on sellainen, että kaikkein nuorimmat pelaajat voisivat entistä useammin pelata paljon pienemmissä liikuntasaleissa jopa virallisia sarjaotteluitaan, joissa tuomarit olisivat mukana. Tällä hetkellä lajilla on junioreita A-junioreista G-junioreihin asti, joista kaksi nuorinta ikäluokkaa pelaavat pienennetyllä kentällä pienennettyihin maaleihin. Jos kaukaloita olisi enemmän, niin salibandystä vielä yleisesti puuttuvat paikalliset ”kortteliliiga”-tyyliset pelimuodot mahdollistuisivat ja yleistyisivät entistä useammassa paikassa.

Salibandy mediassa

Modernin huippu-urheilun käsitteen ympärille on nykyään liitettävä media ja mediassa saatava näkyvyys ja sisällöntuotto, joka taas herättää kiinnostusta markkinatoimijoiden silmissä ja tuo täten resursseja urheilutoimintaan (Itkonen 1996, 231–234). Salibandy on luonut itselleen medianäkyvyyttä varsinkin lajin alkumetreillä Suomessa (ks. Huoponen 2013, 8). Nykypelaaja voi tuskin tajuta sitä merkitystä, mikä Salibandylehdellä oli, kun sen julkaisutoiminta alkoi vuonna 1989. Lehden toimituksen myötä puhetietoihin perustuvista huhuista ja lajista itsestään tuli yksinkertaisesti totta. (Hilska 2013, 6; ks. Itkonen 1996, 197.)

Lehti vastasi lajiyhteisön valtavaan tiedonjanoon, etenkin kun Internet teki vasta tuloaan. (Huoponen 2013, 8.) Lehden sisältö oli myös sen verran laadukasta, että Suomen Posti antoi sille kunniamaininnan vuonna 1999 (Kinnunen 2013, 13). Lehden painaminen lopetettiin vuonna 2013 ja päätöstä kommentoitiin siten, että sisällöntuotannossa tullaan jatkossa hyödyntämään digitaalisia kanavia (verkko, mobiili, sosiaalinen media ja liikkuva kuva), jotka vastaavat moderniin elämänrytmiin (Kinnunen 2013, 15).

Salibandyliiga-seuroille on siirretty paljon vastuita sähköisessä sisällöntuotannossa. Esimerkiksi maalikoosteet ja muut otteluennakot sekä -raportit ovat seurojen harteilla muiden mediasisällöntuotantojen ohella liittyen pääsarjojen ottelutapahtumiin (ks. Salibandyliigan pääsarjatasojen sarjamääräykset 2014). Myöskään Pääkallo.fi-sivuston merkitystä suomalaisen salibandyn keskeisimpänä uutissivustona ja valtamediana ei voi korostaa tarpeeksi. Nöyrä hatunnosto kaikille tälle sivustolle kirjoittaville toimittajille, bloggareille ja kommentoijille.

Salibandyliiton Salibandy 20v -juhlalehdessä vuodelta 2005 todetaan, että huippu-urheiluksi tullaan vasta median myötä. Salibandyllä on vielä 2000-luvun alkupuolella ollut vaikeuksia osoittaa olevansa vakavasti otettava urheilulaji ja medianäkyvyyden kuvaillaan olleen tuolloin täytteenomaisia pikkujuttuja, mikä osaltaan johtui urheilutoimituksien esimiesten lajitietämättömyydestä harrastajamääriin ja lajin luonteeseen liittyen. Tietämättömyys johtuu lajitaustattomuudesta, mutta myös konservatiivisten lajien, kuten hiihdon, yleisurheilun ja jääkiekon dominoinnista suomalaisessa urheilumediakentässä. Osin näkymättömyys johtuu sählyn varjostuksesta, sillä lajihan on alkuperältään opiskelijoiden vapaamuotoinen urheilu- ja liikuntalaji. (Arponen 2005, 51; ks. Laine 2011, 131.)

Sähly sanoo jo nimessään olevansa harrastus- ja vapaamuotoispohjaisempaa pelaamista. Tästä varjosta salibandy on päässyt yli vasta parin viimeisen vuosikymmenen aikana. Varjo on hävinnyt ja erinomainen esimerkki muutoksesta on vuoden 2010 miesten salibandyn MM-finaalitapahtuma Suomessa Hartwall Areenalla, joka oli loppuunmyyty ja ylitti useita uusia uutiskynnyksiä sekä avasi uusia sellaisia muun muassa Facebookin hyödyntämisen myötä (Pekkala 2011b).

Salibandymedia on nykyään keskittynyt voimakkaasti sähköiseen mediatuotantoon (ks. Salibandyliiton toimintakertomus 2012). Lajia näkee suorina lähetyksinä viittä eri kanavaa pitkin (YouTube, Yle TV2, Fanseat, VeikkausTV ja ISTV), joista valtakunnallisen näkyvyyden kannalta keskeisintä oli paluu Ylen kanaville vuonna 2013. Jälleen kerran olosuhdetyön merkitys korostuu, sillä esimerkiksi Hilska (2013, 36–37) toteaa Ylellä olevan jopa maan parhaat toimintaresurssit, mutta liian moni pelihalli soveltuu ainoastaan pelaamiseen, ei kuvaamiseen. Käytännön tason ongelmana on lisäksi se, että laji on niin nopeatempoinen, että tyypillisesti kahdeksan kameran ohjaaminen pelin mukana on haasteellista (Hilska 2013, 36–37.).

Salibandyn viestintä- ja mediatuotannollinen siirtyminen kohti sähköistä aikakautta on ajankohtainen vastine yhteiskunnan muutoksille, joista urheilu ei elä irrallisena ilmiönä (ks. Itkonen 2013a). Uudet tiedotusvälineet, median laajentuminen ja Internet luovat uudenlaista penkkiurheilukulttuuria (Koski 2014). Urheilun seuraaminen ei ole sidoksissa paikanpäällä seuraamiseen, vaikka salibandy on kasvattanut nuorten katsojien katsojamääriä parin viime vuosikymmenen aikana, kun muut lajit ovat heitä menettäneet (Koski 2014). Salibandy on paikanpäällä seurattuna kiinnostanut aina lajipelaajia ja -toimijoita itseään, sillä jo vuonna 1999 naisten salibandyn MM-finaalia on ollut seuraamassa 2334 katsojaa (Arponen 2005, 105).

Salibandy-yhteisö hyödyntää runsaasti vapaata mediatilaa sosiaalisessa mediassa, jolloin sosiaalisen median käyttäjät itse luovat lajiin liittyvää sisältöä. Salibandyn osalta sosiaalisen median tietoinen hyödyntäminen on myös tyyppiesimerkki Johnsonin (2009, 179) kuvailemasta sosiaalisen median käytöstä, jossa korostuvat sosiaalisen median prosessiluonne, tietyntyyppiset verkkopalvelut, käyttäjien luomat sisällöt, yhteisöt ja palvelut. Lähestulkoon kaikilla halukkailla laji-ihmisillä on mahdollisuus tuottaa itse salibandyaiheisia sisältöjä eli kyse on hyvin tasavertaisesta mahdollisuudesta luoda vapaassa (verkko)ympäristössä salibandyn omaa mediatilaa (ks. Huisman 2011, 22–24).

Jääkiekon ammattimaistumisen keskeisimmäksi tekijäksi on nostettu lajin aktiivinen olosuhteiden kehitystyö, joka herätti median ja markkinoiden kiinnostuksen jääkiekkoa kohtaan (Laine 2011, 125–126). Salibandyn on ehdottomasti syytä huomioida tämä jääkiekon kehitysaskel median (ja markkinoiden) suuremman kiinnostuksen herättämiseksi lajia kohtaan. Se, että salibandy-yhteisö hyödyntää tällä hetkellä niin paljon vapaata, helppoa ja nopeaa sähköistä mediatilaa, on merkki yhteisöllisyyden tunteen säilyttämisen pyrkimyksestä ja tätä yhteisöllisyyden tunnetta tulee jatkossakin arvostaa salibandyn tulevaisuutta ajatellen. Uskon, että salibandyn mediatila perinteisen journalismin viestimissä eli tv:ssä ja sanomalehdissä kasvaa tulevaisuudessa, kun lajikulttuuri juurtuu entisestään myös mediatoimijoiden mieliin. Lajikulttuurin edistäminen mediassa vaatii kuitenkin aktiivista työtä.

Pohdintaa salibandyn tulevaisuudesta

1970-luvulla Suomen liikuntasaleihin ilmestyi Ruotsin suunnalta uusi lajikulttuuri muiden perinteisten lajien rinnalle. Sähly valtasi suomalaisten opiskelijoiden sydämet kustannuksiltaan matalana, uutuuttaan viehättävänä ja yhteisöllisyyttä edistävänä liikuntamuotona. 1980-luvun opiskelijoita nimitetään aiheellisesti ”sählysukupolveksi”, sillä sukupolvi perusti Suomen Salibandyliiton ja kasvatti lajin 2000-luvulle tultaessa käsittämättömään 30 000 lisenssipelaajan kokoluokkaan vain reilun vuosikymmenen aikana (ks. Itkonen 1996, 60). Ammattimaistunut lajiliitto-organisaatio on onnistunut kasvattamaan lajin suosiota entisestään, mikä näkyy Suomen Salibandyliiton kaikkien tunnus- ja talouslukujen kohdalla tasaisesti kasvaneina lukemina. 1990-luvulle asti salibandyn keskeisin haaste oli olosuhdekysymyksien ratkaiseminen, jolloin lajiaktiivit ottivat itse ohjat käsiinsä lamaan vaipuneen Suomen avustuksella. Olosuhdekysymykset ovat keskiössä edelleen 2000-luvulla ja niiden riittävyydestä ja laadusta käydään lajin osalta jatkuvaa keskustelua.

Huippu-urheilu on parin viimeisen vuosikymmenen aikana kaupallistunut, viihteellistynyt ja voimakkaasti globalisoitunut. Käsitteenä huippu-urheilu on kaikkea muuta paitsi selkeä. Urheilu ei ole yhteiskunnasta irrallinen ilmiö, vaan imee ympäristöstään jatkuvasti uusia haasteita itseensä. Urheilu, media ja markkinat elävät tiiviissä vuorovaikutussuhteessa keskenään ja varsinkin urheilu tarvitsee menestyäkseen resursseja näiltä molemmilta toimijoilta (ks. Laine 2011, 44). Globalisoituva liikuntakulttuuri on kerrostunut eri tasoihin ja salibandy on kansallisella tasolla nykyaikaista huippu-urheilua, kuten monet löydökset ja johtopäätökseni osoittavat.

Kaikki tutkimus lajin ympärille on erittäin tärkeää, sillä omatkin aineistolähteeni sisälsivät runsaasti samojen kirjoittajien kirjoittamia tekstejä hieman eri aihealueista, mikä asetti lähdekriittisyydelle omat rajoitteensa. Salibandyn kehitykseen liittyvää tutkimusta tarvitaan lisää, jotta uudet näkökulmat rikastuttaisivat keskustelua salibandyn historiasta ja tulevaisuudesta. Tutkielmani on yksi tutkimustietoon perustuva keskustelunavaus näihin aihepiireihin. Olen sitä mieltä, että onnistuin tutkielmassani vastaamaan hyvin tutkimuskysymyksiini ja erittäin tyytyväinen olen tutkielmani löydöksiini, jotka tutkimusprosessin loppuvaiheessa alkoivat toistaa itseään eli löydöksiäni voidaan kuvailla kyllääntyneeksi.

Keskeisintä olisi mielestäni tutkia jatkossa enemmän suomalaisten salibandyseurojen historiaa ja seurojen olemassa olevien resurssien hyödyntämistä. Eriytyneen liikuntatoiminnan aikakaudella urheiluseurojen keskeisin menestystekijä on resurssien tehokas allokointi. Tarkempi perehtyminen salibandyseurojen toimintaan auttaa tässä haasteessa. Salibandyliiton asettamien tavoitteiden toteutumista sekä liiton että seurojen näkökulmasta olisi mielenkiintoista tutkia lisää. Salibandyliittoon kohdistuvat historialliset ja muihin suomalaisiin lajiliittoihin vertailevat tutkimukset ovat myös kysyttyjä. Esimerkiksi salibandyn lisenssijärjestelmää olisi syytä tutkia tarkemmin ja vertailla sitä muiden lajiliittojen vastaaviin järjestelmiin. Salibandylla on niin paljon harrastajia, että potentiaalia lisenssipelaajien määrän kasvattamiseen on runsaasti.

Huippu-urheilu on käsitteenä haastava tutkimuskohde ja sen kerroksellisuutta tulisi tutkia ennakoivalla tutkimusotteella lisää. Ympäröivä yhteiskunta asettaa tulevaisuudessa niin voimakkaita haasteita suomalaiselle urheilu- ja liikuntakulttuurille, että niistä selviytyminen vaatii ennakoivaa reagointia. Tällöin keskeiseksi tutkimuskohteeksi nousee suomalainen liikuntapaikkarakentaminen eli liikuntaolosuhteiden kehitystyöhön tutustuminen. Kuten salibandyn tapauksessa nähdään, lajin keskeisin haaste oli saada itselleen ensin elintilaa, minkä jälkeen olosuhteiden riittävyys ja laatu ovat yksi ainoista lajikasvua hidastavista tekijöistä sekä pelaajamäärien kasvattamisen että muiden toimijoiden kiinnostuksen herättämisen suhteen.

Juuso Laamasen blogisarjan aiemmat tekstit:
OSA 1 – Blogi: Sählyn ammattimaistumisprosessi salibandyksi – miten laji kehittyi huippu-urheiluksi Suomessa?
OSA 2 – Blogi: Miten salibandy on kehittynyt 2000-luvulla?
OSA 3 – Blogi: Suomen Salibandyliitto huippu-urheilun lajiorganisaationa

Lähteet:
Arponen, A. 2005. Huippu-urheiluksi vasta median myötä – Salibandylla vielä pitkä matka toimittajien sydämiin. Salibandy 20v Suomessa -juhlalehti, 52.
Arponen, A. 2005. Huolellinen valmistautuminen varmisti Ruotsin kaatamisen – Ensimmäinen MM-kulta ratkesi rankkarikilpailussa. Salibandy 20v Suomessa -juhlalehti, 104–105Arponen, A. & Hilska, M. 2015. Salibandykirja – jumppasaleista jumbotroneille. Helsinki: Auditorium kustannusosakeyhtiö.
Hilska, M. 2013. Headsetit testissä. Salibandylehti 4/2013, 52
Hilska, M. 2013. ”Salibandysta tuli lehteen painettuna totta”. Salibandylehti 4/2013, 6.
Hilska, M. 2013. Salibandy palasi Ylelle – TV-lähetykset viimeisen päälle. Salibandylehti 4/2013, 36–37.
Huoponen, M. 2013. Päätoimittaja 1991–95. Jukka Tervo teki viestinnän pioneerityötä. Salibandylehti 4/2013, 8.
Itkonen, H. 1996. Kenttien Kutsu. Tutkimus liikuntakulttuurin muutoksesta. Jyväskylän yliopisto. ISBN 951-662-656-4.
Itkonen, H. 2013a. Urheilukentällä globaalia ja lokaalia räätälöidään koko ajan uusiksi. Liikunta & Tiede 50 (5), 4-8.
Johnson, M. 2009. Habbo lasten ja nuorten arjessa. Teoksessa Lammi, M., Niva, M. & Varjonen, J. (toim.) Kulutuksen liikkeet – Kuluttajatutkimuksen vuosikirja 2009. Kuluttajatutkimuksen vuosikirjoja 5. Tampere: Tampereen yliopistopaino, 177–204.
Kinnunen, J. 2013. Salibandylehden neljännesvuosisata – Nostalgiapaloja vuosien varrelta. Salibandylehti 4/2013, 10–15.
Koski, P. 2014. Hukattu penkkiurheilija sukupolvi? Liikunta & Tiede 51 (6), 4–9.
Laine, A. 2011. Urheilujournalismin Suomi-Ruotsi-maaottelu. Vertaileva tutkimus suomalaisten ja ruotsalaisten iltapäivälehtien Ateenan 2004 ja Torinon 2006 olympiauutisoinnista. Jyväskylän yliopisto. ISBN 978-951-37-6154-7.
Mäkynen, T. 2009. Mailoissa kehittyvät nyt varret. Salibandylehti 1/2009, 58–59
Pekkala, E. 2011b. Sosiaalisen median hyödyntäminen salibandyn MM-kisoissa 2010. Laurea Kerava. Liiketalouden koulutusohjelma. Opinnäytetyö.
Salibandyliigaerotuomareiden historiallinen satsaus 2015. Viitattu 17.4.2015.
Salibandyliigan pääsarjatasojen sarjamääräykset 2014. Viitattu 9.4.2015.
Salibandyliitto erotuomaritoiminta 2014. Viitattu 3.5.2015.
Salibandyliitto pelisäännöt 2014. Viitattu 28.4.2015.
Salibandyliiton vuosikertomus 2007. Viitattu 30.5.2015.
Salibandyliiton vuosikertomus 2010. Viitattu 30.5.2015.
Salibandyliiton vuosikertomus 2012. Viitattu 1.6.2015.
Sällström, K. & Kinnunen, J. 2015. Henkilökohtainen tiedonanto. Viitattu 7.3.2015.
Tervo, J. 2005. Täysremontti mailoissa. Salibandy 20v Suomessa -juhlalehti, 94–95.

2 comments

  1. Kiitos! Hyvää ja avartavaa tekstiä. Tuohon tuomarien puutteeseen sen verran, että olisiko mitään järkeä hakea futiksen pelinohjaajakuvion tyylistä ratkaisua pikkukaukalossa tapahtuvien pelien viheltämiseen. Omaa pelaajataustaa omaavat D- ja nuoremmat C-junnut menisi monesti paremmin junioripeleissä kuin osa niistä, jotka tuolla viheltävät . Nyt ikäraja 15 v, futiksessa tälläkin hetkellä jo 12 v.-ikäisinä aloittaneita kavereita, jotka nyt viheltävät liigaa. Enempi kuitenkin tyyppi- kuin ikäkysymys. Ja tuossa D-C-iässä saattaisi joku ei niin lajitaitava löytää viheltämisestä tavan harrastaa ja jatkaa lajia. Ihan vaan näin pohdintana…

  2. Erityisellä ilolla tervehdin tätä:

    ”Salibandyn kehitykseen liittyvää tutkimusta tarvitaan lisää, jotta uudet näkökulmat rikastuttaisivat keskustelua salibandyn historiasta ja tulevaisuudesta.”

    Samalla mietityttää myös lajin historian kirjaaminen säilyvään muotoon. Vaikka sanotaan, että mitään verkkoon laitettua ei saa sieltä pois, tuntuu paljon salibandyyn liittyvää vuosien varrella kadonneen eri lajisivustojen lopettamisen ja uusimisen ja serverien vaihtojen myötä.