Blogit

Vieraskynä: Kuinkas tässä näin kävi – minustako säbävanhempi?

19.10.
2016
6 Kommenttia
34
Blogit
Oululainen Sannamari Lepojärvi vieraskynäilee Pääkallo.fi:ssä salibandyäitiydestä.

Oululainen Sannamari Lepojärvi vieraskynäilee Pääkallo.fi:ssä salibandyäitiydestä.

Kukaan ei vieläkään tiedä, mistä se säbäinnostus lähti. Miksei jääkiekko, futis tai vaikka pyöräily? Kaikkeen olisi ollut mahdollisuus, mutta ei kiinnostanut musiikki, ei yleisurheilu, vaan salibandy. Sinne piti päästä, Oulun seudun Leijonaliigaan.

Alkuun harkitsevainen ja arkakin pikkujätkä oli pakki: huolehti maalista, ei tohtinut ottaa mitään kontaktia ja seurasi nurkissa vääntävää silakkalaumaa kauempaa. Ehkäpä pelisilmä kehittyi tarkkaillessa, ja kun vielä saatiin keskusteltua, että ”tässä touhussa saa ottaa toiselta pallon pois”, niin peli-into vain lisääntyi.

Ajan saatossa vaihtunut valmentaja jossain vaiheessa hoksasi, että nopeajalkainen poika voisi passata hyökkääjäksikin. Alkujännityksen jälkeen pelipaikkarakkaus syttyi. Ensimmäisinä vuosina syötöt kehittyivät, kun ratkaisupaikoissa rohkeus vetää kohti maalia ei vielä riittänyt. Nyt taas suurin ilon ja arvostuksen asia on kunnia päästä vetämään rankkareita. Asia, jota myötäjännittävä äiti ei millään tajua. Mutta pelimies ei näe tilanteita epäonnistumisen pelon vaan tekemisen ilon ja osaamisen nautinnon kautta. Mahtavaa.

Minä en todellakaan suunnitellut, että minusta tulisi säbämamma. Mutta niin vain tuli. En arvannut, että lapsen peli-ilo tarttuu ja vilpitöntä innostusta on ihana seurata. Miten rajaton into jatkuu suoraan turnauksesta pihapeliin ja treeneistä olohuoneeseen. Ikinä ei ole tarvinnut kysyä, että huvittaisko: aina huvittaa ja aina jaksaa.

salibandyaiti-2

Enkä arvannut, että tämä on muutakin kuin urheilua, miten perustavan laatuisia kasvattavia juttuja joukkuepelaamiseen liittyy: yksin ei pärjää pitkälle, vaan on pakko oppia toimimaan yhdessä. Pärjäämään erilaisten pelikaverien kanssa, oppia näkemään hyvien hetkien lisäksi joskus erehdyksiä tai huonoa käytöstä sekä aikuisilta että muilta lapsilta – miten selvitä näistä. Tai vaikka pelijännityksestä, miten jättää ikävät kommentit omaan arvoonsa. Miten nostaa toista harmituksesta ja tsempata jatkamaan. Miten ihanaa on onnistua yhdessä ja nauttia tekemisestä. Joskus on hyvä palata miettimään, mikä arvo on voitoilla tai tappioilla ihan koko elämän mittakaavassa. Kuskausreissuilla autossa onkin toisinaan elämää suurempien keskustelujen paikka.

Oman elämän kannalta suurin yllätys on kuitenkin ollut uudet ystävät ja tuttavat, joita kentän laidan vanhemmista on tullut. Näin aikuisena ei suinkaan ole itsestään selvää, että saa mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin täysin oman arkisen elämänpiirin ulkopuolelta. Ammattien ja taustojen kirjo on virkistävä, mutta lopulta varsin merkityksetön asia. Vaikka ainoa yhdistävä tekijä on saman ikäiset lapset, jotka sattuvat harrastamaan samaa lajia, niin juttua on riittänyt. Niinpä kentän laidalle, turnausjärjestelyihin tai pelireissulle lähteminen ei lopulta olekaan ollut aikaa syövä rasite, vaan vapaaehtoinen ilo.

Eli jos mietit säbävanhemmuutta, niin sen voi hoitaa monin tavoin. Ei tarvitse huolehtia kyynärpäät ojossa kenenkään ammattilaisurheilijaurasuunnitelmista, vaan voi nauttia rauhassa harrastuksen tuomasta ilosta. Ja se harrastus järjestyy ilman järjettömiä panostuksia. Kamat ei maksa maltaita, joukkueen Whatsapp-viestiketjun kautta järjestyy aina joku kyyti ja pelireissulla huolehditaan sujuvasti omista ja naapurin lapsista. Ja lapsi pääsee vielä samalla lisenssillä katsomaan oman liigajoukkueen pelitkin.

Mutta jos haluat, voit tulla mukaan, heittää tarinaa kentän laidalla ja tehdä juuri sen verran kuin rahkeet riittävät. Yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemistä löytyy, sillä joukkueurheilua voi harrastaa monin tavoin. Voi olla pelaaja, valmentaja, joukkueenjohtaja, huoltaja, fani, huutosakin äänekkäin osallistuja, kahvilanpitäjä, kuljettaja, äiti, isä tai muu läheinen. Enemmän tämä antaa kuin ottaa. Katso vaikka sen pikkupelaajan ilmettä.

PS. Kuinka moni säbävanhempi löytää viikonloppuna itsensä katsomosta?

Tämä teksti on julkaistu alunperin OLS Salibandyn Facebook-sivuilla.

Piditkö jutusta? Anna kallo!  
Sannamari Lepojärvi
Sannamari Lepojärvi
Kirjoittaja on oululainen 12-vuotiaan säbäpojan äiti, joka yllätyksekseen löysi itsensä salibandykentän reunalta, ja huomasi viihtyvänsä.
Tiina
19/10/2016
Tuli ihan hyvä mieli lukiessa ja itsekin muistellessa omia säbä-äiti aikoja! Kolmesta säbäilijästä yksi jatkaa nyt liigatasolla, toinen pelannut yliopiston harrastussarjsa ja kolmas katselee sopivaa harrasteseuraa aloittaakseen uudelleen! Salibandyn suola on sen nokkeluus ja huumori - myös pelihuumori! Totta kai on monet tappion kyyneleet otettu vastaan ja laitettu maailmaa järjestykseen. Parasta meidänkin jengissä oli bussi reissut, joilla vanhemmat oli mukana - naurua riitti ja hyviä muistoja jäi muisteltavaksi! Myös nuoret moikkailevat vieläkin nyt vanhempina kylillä tavatessa! Urheilun parasta!
säbä isäpuoli/maalivahti
19/10/2016
Joukkueenjohtajana sekä isäpuolena on ollut mahtava seurata poikien kasvua niin pelillisesti kuin henkisesti. Kasvu on ollut huimaa viimeisen 3vuoden aikana. Toivottavasti lisää vuosia edessä vielä paljon. Rakkaus lajiin alkoi itsellä jo yli 20 vuotta sitten seurakunnan kerhossa. Seurojen puutteen vuoksi loppui ja lajin löysin uudestaan 6 vuotta sitten ja loppua ei näy. Joukkuehenki ja kaverin kannustus on salibandynsydän sitä ei pidä unohtaa!
Pentti Nieminen
19/10/2016
Ehdottomasti Pääkallon vuoden paras kirjoitus. Ei ole Nuori Suomi -höpinää, ei väkinäistä termeillä kikkailua tai käsittämätöntä teoretisointia. Vaan mainio kuvaus siitä, miten vanhemmat voivat toteuttaa itseään säbäjoukkueen taustoilla. Kirjoituksen hengessä kannustan kaikkia vanhempia osallistumaan junnujoukkueiden toimintaan.
Peku
19/10/2016
Voin täysin samaistua kirjoitukseen. Poika innostui kokeilun kautta salibandysta. Nyt pojalla menossa seitsemäs (?) vuosi lajin parissa. Siinä sivussa isästä tuli joukkueenjohtaja ja äitikin innostui ostamaan kausikortin edustuksen peleihin. Lajista tuli perheen yhteinen harrastus, joka antaa enemmän kuin ottaa.
Kune
20/10/2016
Hienoa säbä-äiti! Tuntuu, että monella on tietty kaipuu takaisin "vanhan hyvän ajan" yhteisöllisyyteen ja että jopa talkoohenkisyys olisi kasvamassa. Yhteistyössä on paljon voimaa, mikäli yhteisestä tekemisestä saa jotain myös itselleen, eikä kenenkään hartioille lastata järjettömiä työlasteja. Pelkkä kannustus ja kuljetuskin on jo paljon, ja siihen jos saa päälle vielä vaikka kimppakyydit ja yhden kioskivuoron, niin on jo säbävanhemman erikoisrintamerkin ansainnut. Yhdessä tekeminen luultavasti pitkän ajan kuluessa antaa enemmän kuin ottaa, jos yhteisen tekemisen yhteisö ja itse tekeminen ovat motivoivia. Tämä on todella tärkeä kirjotus kaikille liikkuvien ja harrastavien lasten vanhemmille.
MeLe
21/10/2016
noh yhtä sairasta se on tuo salibandykin (nivelien) kuin esim tuo fittnesi

Kommentoi

Uusi kommentti

Kommentointiohjeet:

Mieti ensin, kannattaisiko sittenkin vetää #posinkautta? Alatyyli on tiukasti pannassa. Moderointikirves heiluu herkästi ja bännilistalle pääsee helposti. Sitten ei muuta kuin anna palaa. Ole jotain mieltä, tsemppaa, kritisoi tai kehu. Sana on vapaa.