”Pelasimme kovalla itseluottamuksella ja se on ollut avain tähän asti.”
– Teemu Selänne
Mistä itseluottamuksen saa? Mitkä asiat siihen vaikuttavat? Mistä sitä saa? Usein sanotaan, että ”nyt on korvien välistä kiinni”. Mitä sitten pitäisi tehdä? Miten ohjaamme mieltämme? Mitä on mielen ohjaaminen? Harjoittelemme lajitaitoja monta kertaa viikossa, mutta mielen taidot usein muotoutuvat muun arjen sivussa. Miten niitä voi harjoitella ja mitä asioita voisimme luetella mielen taitoihin? Itseluottamus, itsetuntemus, motivaatio, sisäinen puhe, voimasanat, keskittyminen, nollaus, vuorovaikutus, reagointi, tunne, flow ja niin edelleen. Entä mitä ihmettä edes tarkoittaa sisäinen puhe? Höpöttelyä yksinään?
Tänä päivänä puhumme jo enemmän samasta asiasta eri sanoin. Vahvuuksien löytämisestä käytetään erilaisia nimityksiä henkinen valmennuksesta, mentaalivalmennukseen sekä psyykkiseen valmennukseen. Vaikka hahmotamme mentaalivalmennuksen tarpeen ja puhumme siitä, niin käytämme sitä tietoisesti vielä aika niukasti.
– Pelaajan ja urheilijan tulee tuntea itsensä fyysisesti ja henkisesti, sanoi Erkka Westerlund lokakuussa Ylen haastattelussa.
Lisään Westerlundin kommenttiin vielä, että sama pätee meihin kaikkiin: valmentajiin, aikuisiin, lapsiin ja niin edelleen. Mitä paremmin tunnet itsesi ja vahvuutesi, sitä enemmän hallitset arkeasi, jaksamistasi ja voimavarojasi.
Mitä korkeammalla tasolla urheilija urheilee, sitä enemmän tulee muiden paineiden päälle ulkoisia paineita. Tero Tiitu kommentoi eräässä haastattelussa, että hänen on huippupelaajana kestettävä kritiikkiä.
– Siksi on tärkeää pitää itsellä kirkkaana mielessä se mitä tekee ja miksi, Tiitu muotoili.
Tarkoituksenani onkin kirjoituksillani antaa näkökulmia sekä työkaluja arkeen asioiden kohtaamiseen. Ei ole oikeaa tai väärää, on ”vain” sinun tapasi tehdä asiat. Poimit täältä mukaan oivalluksia tai sitten et. Riippumatta siitä oletko pelaaja (juniori tai seniori), valmentaja tai toimihenkilö, niin koen, että kaikki lähtee sinusta. Aloitetaan siis siitä, miten sinä näet itsesi.
Joissakin maissa jo kulttuurista tulee tapa ajatella asioiden saavuttamista eri tavalla kuin meillä. Suomessa on sananlasku ”kuka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa”. Yhdysvaltalainen kasku puolestaan kuuluu ”reach for the moon, even if you miss, you`ll land among the stars”. Eli ”kurota kuuhun, jos et onnistu, niin tipahdat ainakin tähtiin”.
Jatketaan siis sinusta, kerrohan missä olet hyvä.
Sellaisia asioita jotka tiedät osaavasi. Asia missä olet hyvä voi olla jotain suihkusta laulamisesta aina lajitaitoon. Kirjoita ainakin kymmenen asiaa. Milloin olet viimeksi miettinyt missä olet hyvä? Entä kehunut itseäsi? Voit jakaa myös itsellesi positiivista palautetta. Seuraavan viikon ajan lisäät listaan asian aina kun huomaat asian tai teon missä olet hyvä.
Huomaat pian, että sinulle on muotoutumassa aikamoinen voimalista. Palataan tähän seuraavassa kirjoituksessa.
Olen hyödyntänyt yllä olevaa ajatusmallia positiivilappua-nimikkeellä. Olen käyttänyt sitä erilaisissa ympäristöissä urheilusta koulumaailmaan, jopa päiväkodissa.
Joukkueurheilussa olemme tehneet jokaisesta pelaajasta listan asioista, joissa kukin on hyvä. Listan on laatinut muu joukkue. On aika hieno saada A4-paperi, joka on täynnä asioita, joissa olet muiden silmissä hyvä. Tämä on valmentajalle oiva apu itseluottamuksen ja joukkuehengen rakentamiseen.
Sama positiivilappu-malli on toiminut koulussa esimerkiksi pitkään jatkuneessa kiusaamistapauksessa. Käytimme aikaa muutaman tuplatunnin ja onneksemme saimme vaikutettua asiaan. Lasten ilmeet olivat maailman paras palkinto asiassa. ”Kehystän tämän seinälle”, ”paras lappu ikinä” ja niin edelleen olivat lapun saajien kommentteja.
Päiväkodissa teimme 3-5-vuotiaiden kanssa henkilökohtaiset ”voimalehdet” hyödyntäen syksyn vaahteranlehtiä. Kotona taas olen tehnyt lapsilleni useampana vuonna oman joulukalenterin, jossa olen kirjoittanut joka päivälle lauseen missä lapseni on hyvä tai missä asiassa ihailen lastani. Kun kyseessä on joulukalenterin, niin tietenkin pienen namun kera.
Itseluottamuksen rakentaminen ei ole kiinni iästä tai ympäristöstä. Voit tehdä sen itsellesi ja muille. Toinen tehtävä tuleekin siis tässä, miettiä ja huomioida arjessa pieniä asioita, joilla voit jakaa hyvää mieltä ympärillesi. Tästä oli jo syksyllä eräs hieno esimerkki Harri Kumpulaisen kirjoittamassa Pääkallo.fi:n valmennusfilosofia-kirjoituksessa, jossa kirjoitettiin, että ”viisauden rakastamiselle on aina sijaa. ”Ei nyt!” voi kääntyä myös muotoon ”Näytäpä, mitä hienoa olet oppinut!”.
Lopuksi vielä vapaa käännös Maya Angeloun sanoista:
Ihmiset unohtavat mitä sanot,
Ihmiset unohtavat mitä teit,
mutta ihmiset eivät ikinä unohda minkälaisen tunteen heille sait.
Angeloun sanat kannattaa mieleen oli roolimme mikä tahansa kaukalossa tai sen laidalla. Seuraavassa blogikirjoituksessa jatkamme tämän tekstin teemasta kohti nollaamista. Mika Moilasen mottoa lainatakseni: ”Elä hetkessä ja nauti siitä.”
Itseluottamukselle erittäin tärkeää ellei tärkeintä on koettu pätevyys asiassa jossa kilpaillaan/suoritetaan. Tähän ei liikaa panosteta. Suurin osa salibandyn pelaamiseen vaikuttavasta arjesta tapahtuu salibandykaukalossa, missä toiminta ei välttämättä juurikaan tue tämän koetun pätevyyden ja autonomian kehittymistä. Siinä tärkein mentaalivalmennuksen kohde. Ei ulkoisteta sitä mentaalivalmentajille. Opetetaan kaikille valmentajille jotain perusteita psykologiasta ja pedagogiikasta…
Valitettavan väsynyt kommentti ja valitettavan yleinen urheilupiireissä. Vastaatko Antti muutamaan kysymykseen: 1) Miksi ”jotkut perusteet” riittäisivät henkisen valmennuksen tai pedagogiikan osa-alueella, kun ne eivät riitä esim. pelin taktisella ja fyysisellä osa-alueella? 2) Miten ”kaikkien valmentajien” kapasiteetti, osaaminen ja aika riittävät kaikkien osa-alueiden riittävän hyvään osaamiseen? 3) Jos esim. juuri fysiikkavalmennus usein eriytetään ammattilaisen käsiin, miksi ja miten mentaalivalmennus eroaa tästä erityisosa-alueesta? 4) Jos (kun) esim. Jukka Jalonen sanoo, että ulkopuolinen henkinen valmennus oli yksi hyvin merkittävä tekijä Nuorten Leijonien MM-kullassa, ja että ainakaan hänellä em. kapasiteetti, aika ja osaaminen eivät riitä tämän osa-alueen riittävän hyvään hoitamiseen, riittääkö monenkin koutsin rintakarvat tässä maassa olemaan vahvasti eri mieltä?
Kun näihin on saatu perustellut vastaukset, keskustelua voi jatkaa.
Kuinka sattuikaan, että tämän blogin sanoma liittyy hyvin edelliseen kommenttiini tekemisen mielekkyydestä. Hyvä itseluottamus voi olla synnynnäistä tai lapsuudessa opittua. Tällainen pelaaja voi olla valmentajalle helmi tai ongelma (esim. liiallinen itsekkyys). Toisaalta valmentaja voi tappaa pelillisen itseluottamuksen nopeastikin puuttumalla pelkästään pelaajan puutteisiin, pelissä tekemiin virheisiin tai penkittämällä pelaaja ilman perusteluja kesken pelin.
Oikein roolitettu pelaaja, jonka kuuluu toteuttaa omia vahvuusalueitaan pelissä, pelaa yleensä hyvällä itseluottamuksella. Pelaaja joka saa pelata omilla vahvuuksillaan ja jonka ei tarvitse pelätä virheitä, pelaa yleensä itsevarmasti, koska nauttii pelaamisesta. Virheiden pelkääminen taas tappaa peli-ilon nopeasti ja johtaa kentällä varovaiseen, keskinkertaiseen suorittamiseen. Perusvalmentajan ei tarvitse olla mikään psykologian guru, saati pedagoginen ihme (itseasiassa pedagogia ei liity tähän ollenkaan). Yleensä riittää, että positiivisen palautteen määrä on suurempi kuin negatiivisen, ja negatiivinen palaute perustellaan ja siitä keskustellaan.
Itseasiassa blogissa mainittu positiivi(suus)lappu olisi ihan hyvä juttu myös aikuisjoukkueissa. Jokainen pelaaja jättää anonyymisti valmentajalle listauksen toisten pelaajien vahvuuksista ja heikkouksista sekä pelaajana että joukkuetoverina. Valmentaja tekee näistä yhteenvedon korostaen tietenkin vahvuuksia ja antaa kahdenkeskisen palautteen tuloksista kaikille pelaajille. Tämä olisi samalla valmentajalle hyvä tilaisuus nähdä miten hyvin omat olettamukset pelaajista korrelloivat joukkueen näkemysten kanssa. Uskon että joidenkin pelaajien tapauksessa nämä näkemykset poikkeavat toisistaan aika paljonkin ja voivat avata valmentajalle ihan uusia mahdollisuuksia joukkueen peluuttamissa.
Eli ihan turha heittää kirvestä kaivoon, vaikka et olisikaan henkisen valmennuksen tai psykologian asiantuntija. Pelkkä tavallinen maalaisjärki auttaa näissä asioissa paljon. SM-tasolla näistä henkisen johtamisen taidoista ei varmaan ole haittaa, mutta alasarjoissa riittää jo pelkkä hyvä yritys. Yritys tuoda joukkueeseen positiivista itseluottamusta ja mahdollisesti parantaa joukkuehenkeä ei voi ikinä mennä niin päin persettä, ettei sitä kannattaisi kokeilla.
Harri Piriselle:
Korvaako se menttaalimamman pari kertaa kaudessa pitämä sessio jotenkin sen, että koko kauden joku junnuvalkku istuttaa tyyppejä penkillä, yrittää ruuvia kiristämällä ja komentamalla saada lisää irti pojista/tytöistä ja läiskii matseissa otsaansa turhautuneena, märisee penkillä ja huutaa kentälle ohjeet. Tämä valmentaja on junnujen kanssa esim. 3-4 kertaa viikossa. Mitä auttaa että joku mentaalimaagikko käy puhumassa pari kertaa? Bussikuskin läpät sentään tapahtuu joka vierasreissulla… Edellä kuvattu esimerkki on aivan arkea, muuta on turha väittää. Tällaisen valmentajan pitäisi itse mennä sinne mentaalitädin vastaanotolle, eikä viedä 30 pelaajaansa hänen hoiviinsa. Moniko valmentaja tuntee käsitteen ”koettu pätevyys”?
Jos valmentajien kapasiteetti ei riitä siihen että hetken pohtisi, mitä on ihminen… psykologian ja pedagogiikan alkeis-perusteet niin miten hän ”tekee tulosta”? Tietää itse taktiikat mutta ei saa junnuja tekemään ja sit harmittaa?
Fyysistä harjoittelua ei myöskään tulisi ulkoistaa ominaisuuksiksi, mutta siitä täällä onkin jo ollut asiaa eri ketjuissa. Se ei ole ihan niin vaikeaa ja monimutkaista, että kaikki pitäisi purkaa atomeiksi ja erikseen tehostaa ja maksimoida. Emme ole robotteja.
Itseluottamus ei ole synnynnäinen ominaisuus! Mutta asiaa! Lähes ensimmäisiä kommentteja mentaalivalmennuksen alueelta, mitä salibandyssä olen lukenut! Ihmisen toimii niin, että positiivinen kannustus ja asiallinen palaute kehittää ja panee tekemään parhaansa. Tässä on ihan oikeasti valmentajilla opin paikka. Naisten liigassa pyörii valmentajia, jotka kuvittelee kettuilun auttavan parhaiten – varsinkin kesken pelin 😀 Nämä – varmastikin osaltaa osaaviakin tyyppejä – eivät ymmärrä millaista vahinkoa he tekevät joukkueelle, pelille, flowlle, ilolle, joukkuehengelle…
Hyvä muistutus arkipäivän realismista Antti Hänniseltä.
Mentaalivalmennuksen menetelmät ovat varmasti upeita, mutta aikamoinen osa henkisestäkin kehityksestä taitaa tapahtua ihan siinä arjen tekemisessä ja kanssakäymisessä valmentajien ja muiden pelaajien kanssa.
Se kuuluisa jokapäiväinen tekeminen.
Todella hyvä kirjoitus, ja hyviä pointteja kommenteissa!! Pistää ihan miettimään tämmöset jutut.
Hyvä kirjoitus. Kaikki toiminta ei vaan, mikä vaikuttaa, ei vaan tapahdu kaukalossa ja treeneissä ja siitähän tässä on kyse! Puurot ja vellit, vai miten se nyt meni. Pedagogioista en sano mitään tähän, ihan tarpeeksi saa niitä muutenkin…
Kuten jo sanoin, pedagogia ei liity tähän oikeastaan mitenkään. Kaikki ketkä ovat saaneet pedagogisen koulutuksen, ymmärtävät tämän. Nyt puhutaan pelkästään mentaalisesta valmentamisesta (eikä välttämättä edes siitä).
Kyllä Osku. Ja sinänsä hyvä jos mentaalipuolta tehdään myös arjessa, mutta varmasti mitä korkeammalle mennään, sitä tärkeämpi saada niitä muun elämän neuvoja ja kyllä mä väitän vahvasti, että moni miettii asioita enemmän omassa päässään, kuin puhuu ulos. Ja mentaalivalmennuksella pyritään vaikuttamaan, jos oikein olen tajunnut. Ja totta se, että valmentaja tarvitsisi myös mentaalivalmennusta, eräillä aloilla tämä on työnohjausta, mikä myös tapahtuu erillään työstä.
Ja mitä tulee pedagogiaan, niin ilman riittävää ryhmänhallintaa, ne ovat vain mutinaa tuulessa. Miten esim. Opettaja jutustelevat joistain koululuokista, ei järjestystä ei kukaan pysty oppimaan. Oskun maalaisjärkeä tähänkin kohtaan.
Pedagogiikka arjen salibandyharjoittelussa on mentaalivalmennusta. Kun pelaajat kokevat autonomiaa harjoittelussa ja saavat siinä pätevyyden tunnetta suoriutua itse peliä tarpeeksi edustavasta harjoittelusta… Se on parasta mentaalivalmennusta, mitä pelaaja voi saada.
Tässä on älyttömästi parannettavaa ja mentaalivalmentaja saa pitää aika monta sessioo jotka auttavat yhtä paljon kuin pienten asioiden korjaaminen tässä leipätyössä parempaan päin. Se erillinen mentalisointi ei koskaan korvaa tätä, vaikka yrittääkin korjata puutteita (varmasti siinä onnistuukin, en sitä kiellä).
Sitten taas se muu vuorovaikutus valmentajan ja pelaajien välillä, että joskus puhuu muutakin kuin komentoja suorituksiin… on ehkä sellainen asia, jota ei myöskään korvaa ulkoisen osapuolen sessiot. Että tulee tunne jonkunlaisesta välittämisestä myös ihmisenä, eikä vain pelinappulana.
Älä nyt Antti sekoita pedagogiikkaa tähän salibandyvalmennukseen. Pedagogiikka on jotain ihan muuta. Ei valmentajan tarvitse olla mikään opettaja tehdäkseen työnsä hyvin.
Jaahas, taidetaan S7:n kanssa olla enempi läheisiä kuin luulin. 🙂
Ilmeisesti osku näin, tosin en kyllä ole pedagogiigan huippuammattilainen, enkä opettaja. Antti kannattaa tutustua teksteihin työohjauksesta. Nykykäsitys, tosin kaikkihan riippuu siitä miten jokainen asiat itse näkee omalta kantilta, ihminen on kokonaisvaltainen, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Käytännössä henkisesti vahvampi osaa esim treeneissä olla ajattelematta riitaa tyttöystävän kanssa ja toisella koko paletti hajoaa. Oli ne treenit kuinka autonomisia tahansa.
Ja sille ulkopuoliselle puhuminen voi olla helpompaa kuin omalle valmentajalle tai joukkuekaverille. Niinku hommat tehdään joissain töissä. Ja sitten vielä se, että mistään tästä ei ole hyötyä, jos pelaaja ei itse koe henkistä valmennusta tärkeäksi. Eikä näiden ja Antin kitjoitusten pitäisi sulkea toisiaan pois, vaan kumpikin tukee toisiaan.
Mitä tulee itseeni, niin mielummin sählyssä keskityn taktiikoihin, kun näihin juttuihin 🙂
Osku: olet valitettavan väärässä. Pedagogiikkaa opetetaan muillekin kuin opettajille ja sillä on hyvin paljon tekemistä arkipäivän valmentamisen kanssa. Itselläni on nyt takana vuosi sosiaalipedagogiikan opintoja ja joka ainoa päivä löytyy uusia kiinnityskohtia valmennustyöhön. Aion tarttua tähän myös tulevassa opparissani. Korostaisin myös sitä, että pedagogiikka on muutakin kuin opettamista.
On varmasti pahasti sanottu, mutta jos valmentaja ei joukkueen arjessa ole kykenevä hoitamaan pelaajien henkistä hyvinvointia, ei hän ole soveltuva alalle. Se mikä erillisessä henkisessä valmennuksessa itsäni kummastuttaa on se, etten edelleenkään tiedä millä koulutuksella itseään saa kutsua ’mentaalivalmentajaksi’? Hyvin huonosti mentaalivalmentajat ylipäänsä ilmoittavat koulutustaustaansa ja se on hyvin erikoista.
Enpäs ole! 🙂
Nyt seuraa pilkunn… Pedagogiikasta voi olla paljonkin hyötyä valmentamisessa, ainakin junnutasolla, mutta sitä, siis kasvatus- ja opetusoppia, on turha sekoittaa henkiseen valmennukseen tai edes tavalliseen valmentamiseen. Se että pedagogisissa opinnoissa on paljon muutakin kuin varsinaista pedagogiikkaa, kuten motivointia, itsetunnon kohottamista, jne., ei silti tarkoita että ne kuuluisivat varsinaiset pedagogiikkaan. Itseasiassa pedagogiikkaan sekoitetaan nykyään niin paljon kaikkea muuta, että koko termi on alkanut hämärtyä sen varsinaisesta merkityksestä. Monille andragogiikka, didaktiikka, jne. ovat kaikki pedagogiikkaa.
Mutta joo, valmentaja joka ei saa joukkuetta henkisesti hyvinvoivaksi on väärässä hommassa. Jatkuva negatiivisen palautteen antaminen saa joukkueen henkisesti väsyneeksi ja on itseasiassa harrastuskiusaamista (tuli kiusaus ottaa käyttöön tällainen termi koulu- ja työpaikkakiusaamisen lisäksi). Kuinkahan moni junioripelaaja lopettaa lajin kokonaan tällaisten valmentajien takia? Varsinkin pienillä paikkakunnilla seuran vaihtaminen ei aina ole niin helppoa.
Niinku jo aikaisemmin laitoin, vähän mennyt asiat sekaisin. Ja en jaksaisi jankata, mutta pahasti mennään hakoteille, jos nähdään henkinen valmennus ja arkipäivän duunin toistensa poissulkevina. Ja tottakai henkisestä valmennuksesta hyötyy niin valmentajat kuin pelaajat. Usein vaan ”ulkopuolinen” näkee asiat eri tavalla ja pystyy antamaan eri näkemyksiä. Siihen eos, kuka voi nimittää itseään mentaalivalmentajaksi, ilmeisesti kuka uskaltaa? 🙂 mutta en turhaksi tätä hommaa arpoisi.
Selitä siis käsite ’pedagogiikka’? Ei kovin helppo homma. Ihan yhtä lailla sosiaalipedagogiikan käsitettä on vaikea kirjoittaa auki, koska se vain yksinkertaisesti on niin laaja käsite. Se, että käsitteet elävät, on täysin normaalia liikkuvassa maailmassa.
Tästä nyt silti turha kinastella tässä foorumissa. Ehkä palaan asiaan, kun oppari on valmis ja sillä aikaa käytän päivittäin pedagogiikkaa valmennuksessani:)
Palatakseni vielä erilliseen mentaalivalmennukseen. Itseäni ehkä hiukan jopa ärsyttää, että mentaalivalmennuksella on onnistuttu luomaan määrätynlaista mystiikkaa sen ympärille miten ihminen kohdataan ja miten ihminen toimii. Se ei ole mystiikkaa ja siihen pystyy kuka tahansa halutessaan tutustumaan.
Toinen ongelma mentaalivalmennuksessa on tulokset. Aivan kuten terapiassakin, sen toimivuutta asiakkaaseen on täysin mahdoton mitata. Voidaan sanoa, että näkemys terapian onnistumisesta on subjektiivinen ja perustuu yleensä asiakkaan mielipiteeseen. Toki on hyvä, jos asiakas on kokenut saaneensa apua terapiasta, mutta tilanteen laukeamiseen on voinut vaikuttaa moni muukin seikka. Ehkä asiakas on rakastunut hoitojen aikana tai sitten vuosia piinannut peräpukamaongelma on viimein helpottanut. Tekisi siis mieli sanoa, että mentaalivalmentaja ei voi epäonnistua. Jos homma toimii, se on mentaalivalmennuksen ansiota ja jos ei, vika on jossain muualla.
Sitten vielä tähän argumenttiin, että ”jonkun on helpompi puhua ulkopuoliselle”. Kyllä, varmasti näinkin. Liikuttavan paljon pystyt kuitenkin arjen tasolla omalla käytökselläsi ja sosiaalisilla taidoilla vaikuttamaan siihen, kuinka avoin joukkueyhteisösi on. Tässäkin tapauksessa vastuun ulkoistaminen on hiukan itsensä huijaamista.
Heh, nyt sitten ilmestyi uusi blogi, jossa lähdetään puhtaammin pedagogisesta näkökulmasta tarkastelemaan valmentamista. Ihan kuin joku olisi oikein suunnitellut juonen tähän blogikirjoitteluun. 😀
Hyvä pointti että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Eli pitääkö kaikkea sitten ”harjoitella” yksi kerrallaan? Harjoitellaan tekniikkaa ilman taktiikkaa, fysiikkaa ilman tekniikkaa ja taktiikkaa, mentaalia erikseen ilman mitään näistä ja tekniikkatreenin jälkeen piirretään kuviot tauluun ja pelataan. Ihmetellään kun ei ihan lähde. Miksi ei näitä asioita sitten pyritä yhdistämään?
Halleilla näkee päivittäin yllä kuvatunlaista ”kiusaamista” aikuisten toimesta junioripelaajia kohtaan. Hienoa että joku aikuisten liigaseura tai maajoukkue hankkii mentaalivalmentajaa, entä nämä? Onko realistista tai edes mitenkään järkevää odottaa että sinne hankitaan jotain itseään mentaalivalmentajaksi nimittäviä sammuttamaan tulipaloja vai pitäisikö lajissa keskustella pedagogiista ja psykologiasta enemmän? Okei, pääkoutsilla ei riitä osaaminen, jätetään ammattilaisille. Kuka ammattilainen sen hoitaa siellä ruohuonjuuritasolla, junnuissa? Ei kukaan. Ja kyllä se aikuisissakin on opettamista, jos (joukkueena) pelaamista opetetaan. Ei valmentaja ole mikään salibandyn personal trainer, joka tekee ohjelmia, antaa komentoja ja sitten alkaa tapahtua.