Blogit

Blogi: Juniorivalmentajista parhain?

27.11.
2016
7 Kommenttia
9
Blogit
Jalkapallomies Harri Kumpulainen bloggaa tällä kertaa Pääkallo.fi:ssä opettamisesta. Kuvituskuva: Iiro Karesniemi

Jalkapallomies Harri Kumpulainen bloggaa tällä kertaa Pääkallo.fi:ssä opettamisesta. Kuvituskuva: Iiro Karesniemi

Opetusalalla on tiedetty jo pitkään, että parhaat opettajat eivät välttämättä ole niitä, jotka tietävät eniten asioita ja ovat olleet itse kympin oppilaita.

Parhaat opettajat osaavat opettaa. He siis saavat lapset oppimaan ja innostumaan. Parhaista parhaimpia ovat opettajat, jotka saavat lapset oppimaan asioita, joita opettaja ei itsekään tiedä tai osaa. Opettajan sisältötietous on toki tärkeää, mutta se yksin ei määrittele lapsen oppimisen onnistumista tai epäonnistumista. Salibandyssa ja urheilussa ylipäänsä on ollut tapana ajatella, että oman lajitaustan avulla hankittu tietous lajista erottaa parhaat juniorivalmentajat niistä, joilla vastaavaa historiaa lajin parissa ei ole. Olisiko aika ravistella tuota näkemystä?

Esimerkki 1:

Opettaja voi edetä opetuksessaan perinteiseen tyyliin: ”yksi asia per yksi oppitunti”. Ongelmaksi tällöin muodostuu, että nopeimmat omaksujat turhautuvat liian hitaaseen tahtiin, ja heikoimmat eivät opi liian nopean etenemisen takia. Vain muutamille oppilaille opettajan määrittelemä (tai oppikirjan kappaleita seuraava) etenemisrytmi on sopiva. Hyvä opettaja voi murtaa etenemisen ongelman antamalla oppilaille vapauksia opiskella asioita omassa tahdissa.

Opetusjakson alussa opettaja antaa oppilaille selkeät suulliset ja kirjalliset ohjeet jakson tavoitteista ja sisällöistä, niihin liittyvistä tehtävistä ja mahdollisten arvosanojen jakautumisesta jakson sisältötasojen mukaisesti (esim. perustason tiedot = 6, syventävät tiedot = 8, soveltavat tiedot = 10). Käytännössä oppilaat saavat eteensä tehtävälistan, ”tavoitemittarin”, jossa yhä korkeammille tasoille nousemalla – siis oppimalla kunkin tason edellyttämät tiedot ja taidot – oppilas tietää saavansa tasoa kuvaavan arvosanan. Nopeimmat saavat edetä omassa tahdissaan kohti korkeimpia arvosanoja ja hitaimmat voivat käyttää enemmän aikaa perustason osaamisen vahvistamiseen. Opettaja toimii taustalla kaikkien tukena juuri niissä aiheissa, joissa kukin oppilas sattuu olemaan sillä hetkellä.

Vastaavaa periaatetta voisi soveltaa myös salibandyssa. ”Tavoitemittarin” avulla kehitettäviä taitoja voivat olla kausirytmin ja ikätason mukaan niin mailatekniset harjoitteet, taitavuustekijät (tasapaino, ketteryys jne.) kuin kestävyys- tai voimaominaisuudet. Pelaajan saadessa esimerkiksi kuukausittaisen harjoitteluohjelman sisällön nähtäväkseen, hän voisi kehittää omia taitojaan kyseisillä alueilla omatoimisesti ja vaikkapa kilpailla muita vastaan siitä, kuka joukkueesta nousee tavoitetasoilla korkeimmalle ja nopeimmin. Valmentajalta se edellyttää yksinkertaisen ja selkeän kuukausittaisen tavoitemittarin valmistelua. Käytännössä se tarkoittaa harjoitussuunnitelman tiivistämistä kirjalliseen muotoon, josta pelaajat näkevät, miten heidän halutaan kuukauden aikana kehittyvän ja mitä taitoja oppivan. Kukin saisi edetä ja kehittää omaa osaamistaan omassa tahdissaan. Harjoitukset olisivat paikka, jossa omatoimisesti opittuja taitoja voisi esitellä muille.

Esimerkki 2:

Koulussa hyvä opettaja pyytää oppilaita toistuvasti perustelemaan vastauksensa. Sen sijaan, että matematiikan tunnilla oppilas kertoo yksittäisen laskun vastauksen, hyvä opettaja edellyttää, että oppilas pystyy selittämään, miten vastaus on laskettu. Maantiedon tunnilla ei riitä, että osaa kertoa rannikolla olevan sateisempaa kuin sisämaassa; hyvä opettaja pyytää oppilasta selostamaan, miksi niin on. Oikeat vastaukset voi periaatteessa vaikka luntata tai opetella ulkoa, mutta asioiden perusteleminen johtaa todennäköisemmin ajatustoiminnan ja oppimisen edistymiseen.

Salibandyssa valmentajan on verrattain helppo kehitellä erilaisia harjoitteita, joissa pelaajille annetaan tiettyjä tehtäviä. Esimerkiksi läpisyötön syöttäminen juoksevalle pelaajalle voidaan ohjeistaa yksinkertaisimmillaan siten, että paikasta A syötetään paikan B pelaajalle. ”Syötä pelaajalle juoksuun.” Lyhyt ja napakka ohje ja harjoitus nopeasti käyntiin. Tai sitten valmentaja voisi ennen harjoituksen aloittamista kysyä pelaajilta, miten he ratkaisisivat tilanteen (esim. kämmenpuolen syöttö juoksevan pelaajan etupuolelle). Sen jälkeen valmentaja pyytää pelaajia perustelemaan ratkaisunsa. Millainen on hyvä syöttö? Miksi syöttö kannattaa antaa lavan kämmenpuolella? Miksi juoksevan pelaajan etupuolelle? Perustelemisen voi nähdä vievän kallista harjoitusaikaa ja vähentävän toistojen määrää, mutta oppimisen näkökulmasta perusteleminen tarkoittaa, että harjoitteet eivät jää merkityksettömäksi toiminnaksi ja ohjeet tyhjäksi puheeksi.

Esimerkki 3:

Koulussa hyvä opettaja antaa oppilaalle positiivista palautetta hyvin suoritetuista tehtävistä. Negatiivista palautetta opettajan ei kannata antaa julkisesti toisten oppilaiden kuullen. Edistyminen tapahtuu joskus virheiden tekemisen myötä, mutta hyvä opettaja ei nolaa oppilasta antamalla palautetta virheistä toisten oppilaiden kuullen. Negatiivisen palautteen voi antaa oppitunnin jälkeen kahden kesken. Negatiivisen palautteen voi antaa myös myönteisessä muodossa. Hyvä opettaja kertoo oppilaalle, mitä hän toivoo oppilaan tekevän sen sijaan, että listaisi tehtäviä, joita ei halua oppilaan tekevän. Myös äänenpainoilla ja -sävyillä, ilmeillä ja eleillä on suuri merkitys palautteen antamisessa. Rauhallisuus, selkeys ja myönteinen äänenpaino parantavat palautteen ymmärrettävyyttä.

Salibandykentällä ei ole lainkaan tavatonta, että valmentaja ilmoittaa kentän laidalta kovaäänisestikin tyytymättömyyttään pelaajan tekemiin virheisiin. ”Älä pelkää!”, ”Älä hätäile!” ja ”Ei kikkailla!” ovat melko yleisiä kentän laidalta annettuja palautteita, jotka ottelutilanteessa ovat kaikkien kuultavissa. Ottelun aikaista palautettakin voi toki antaa, mutta palautteen voi kääntää ajatuksen tasolla käänteiseksi ja lähestyä negatiivista palautetta positiivisuuden kautta. ”Rohkeasti vaan!”, ”Malttia!” ja ”Huolellisuutta!” ovat luonteeltaan myönteisempää, sisällöltään ohjaavampaa ja virheestä moittimisen sijaan kannustavampaa palautetta. Klassinen esimerkki: Jos haluaa kieltää lapselta ruuhkaisan autotien ylittämisen, on helppoa todeta, että ”autotielle ei pidä mennä”. Myönteisessä ohjeessa lasta kehotetaan ”pysymään jalkakäytävällä”, mikä sisältää ohjeen toivotusta käytöksestä ja on luonteeltaan myönteisempi kuin pelkkä kielto.

Esimerkki 4:

Koulussa koe tai testi on perinteisesti ollut oppimisen varmistamisen mittari. (Koe ei välttämättä ole paras oppimisen mittari, mutta se on kokonaan toinen keskustelu.) Koetilanteessa opettaja antaa oppilaalle mahdollisuuden muodostaa vastauksensa annettuihin tehtäviin itse. Opettaja ei kerro oppilaalle, mitä tämän pitää kysymyksiin vastata.

Salibandyssa ottelu on koulun kokeeseen rinnastettava opittujen taitojen mittari. Pelitilanteessa hyvän valmentajan pitää kannustaa ja innostaa pelaajia, mutta – kokeen tapaan – pelaajalle kannattaa antaa mahdollisuus tehdä tilannekohtaiset ratkaisunsa ja valintansa itse. Tunteella mukana elävä valmentaja saattaa innostua ohjeistamaan esimerkiksi pallollista pelaajaa neuvomalla kulloisenkin pelitilanteen kannalta parhaita ratkaisuvaihtoehtoja. Kuten opettajakaan ei koulun koetilanteessa anna oppilaille valmiita vastauksia, myös hyvä valmentaja jättää valintojen tekemisen pelaajan päätettäväksi, jolloin oppiminen on tehokkainta ja lähtee pelaajasta itsestään. Epäonnistuminenkaan ei ole vaarallista, sillä erehdyksen kautta oppiminen on luonnollista oppimista. Onko juniorin tärkeämpää voittaa juuri tässä ja nyt vai kehittyä ajattelevaksi pelaajaksi ja voittaa pelejä joskus myöhemmin kentällä ja elämässä?!

Nämä esimerkit ovat yksittäisiä, mutta niidenkin pohjalta voi todeta, että valmentajan pelitausta ei ole hyvän valmentajuuden tae. Lajitaustan tuomasta tietomäärästä ja mahdollisuudesta toimia taitosuoritusten esimerkkinä on valtavasti hyötyä käytännön valmennuksessa. Parhaista parhain valmentaja on kuitenkin se, joka saa pelaajan innostumaan ja oppimaan. Se vaatii hyvältäkin valmentajalta oman toiminnan tarkkaa pohtimista (”Miten?”) ja omien valintojen perustelemista (Miksi?”).

Kirjoitus on aiemmin julkaistu myös jalkapalloaiheisella Kymppipaikka.fi-sivustolla.

Harri Kumpulaisen aiemmat Pääkallo-tekstit:
Blogi: Valmennusfilosofia – kirjaoppineiden näsäviisastelua vai tiedostavan valmentajan laatuajattelua?
Pieniä marginaaleja ja suuria prosentteja – pohdintaa salibandyn pudotuspelijärjestelmästä
Miksi vaivautua katsomoon?
Salibandyn maailmanvalloitus − miten, missä ja milloin?
Lajien välinen yhteistyö – kilpailua vai sopimista?
Salibandyn koodistot – saako lajia kutsua sählyksi?
Mutta me ollaan amatöörilaji

Piditkö jutusta? Anna kallo!  
Harri Kumpulainen
Harri Kumpulainen
Kirjoittaja on urheiluromantikko, opettaja, jalkapallon juniorivalmentaja, amatöörikolumnisti (kymppipaikka.fi) ja Jalkapallopääkaupunki-kirjan kirjoittaja, joka on vakiovieras myös salibandykaukalon laidalla.
Fox
27/11/2016
Hieno kirjoitus. Toivottavasti tämä kirjoitus tavoittaa mahdollisimman paljon koutseja
Antti Hänninen
27/11/2016
Mielenkiintoinen pointti tämä "yksi asia kerrallaan" per oppitunti vrt. harjoite. Olisiko myös niin, että harjoitteet tapahtuvat usein yksi asia kerrallaan, jolloin ei ole pelaajalla itsellään vapautta valita keskittymisen kohdettaan oman tarpeen mukaan. Tarkoitan siis tietysti purettua drilliharjoittelua. Kaikki tekevät samaa ja siten myös keskittyvät (ainakin lähes) samaan asiaan sen harjoitteen ajan.

Sen sijaan vapaammassa pelissä, avoimia taitoja opetellessa on pelaajan joko itse tai yhdessä valmentajan kanssa mahdollista asettaa keskittymistä eri asioihin saman harjoitteen aikana. Toinen voi keskittyä haltuunottoihin liikkeestä ja toinen vapaan paikan hakemiseen esim. roolien mukaisesti.
ööö
27/11/2016
Romantiikka ei ole sopivaa valmennuksessa eikä koulussa. Kaikille on kyllä annettava mahdollisuus. Se prosessi kestää siihen asti kun aletaan pelaamaan SM mitaleista.
JakeVAAN
27/11/2016
Mielenkiintoinen teksti.
Yksi keskeisimpiä valmentajan ominaisuuksia on lajitaidollisten juttujen opettamisen lisäksi , että hän pitää mitä lupaa. Ihan sama mitä se lupaus on. Jos valmentaja lupaa juosta voittopelin jälkeen pelkät kalsarit jalassa hallin ulkoa ympäri, hän myös sen tekee. Tai jos valmentaja lupaa, että tähän joukkueeseen ei oteta ketään kesätreenien jälkeen, on munatonta touhua, että elo-syyskuussa joku vielä otetaan. Tai jos valkku sanoo, että kaikki, jotka ottaa tahallisen punaisen kortin, istuu seuraavan pelin penkillä, niin näin pitää tehdä. Eikä selitellä, että en mää nyt oikeesti sitä tarkoittanut.

Yleensä valmennettavat ovat nuoria. Siksi jos nuoret koulitaan klassilliseen ehdollistumiseen, että ärsykkeestä seuraa reaktio, on siinä pysyttävä.

Ei mulla muuta tällä kertaa.
Hyvä kirjoitus
27/11/2016
Kiitos mielenkiintoisesta jutusta. Tällaisia lukee mielellään.
Ex-junnukoutsi
27/11/2016
Parhaat etenemistulokset sain E- ja D-ikäluokissa taitoharjoittelussa, kun junnut pistin/pistettiin kilpailemaan toisiaan vastaan, lähtötaso huomioiden. Eniten parantanut palkittiin ja kauden lopussa parhaat jne. Varmaan peruskauraa kaikille valkuille.
SBÄNDÄÄJÄ
29/11/2016
Hyvä kuva valikoitunut juttuun. Paras junnuvalmentaja etelä-suomessa päässy kuvaan!

Kommentoi

Uusi kommentti

Kommentointiohjeet:

Mieti ensin, kannattaisiko sittenkin vetää #posinkautta? Alatyyli on tiukasti pannassa. Moderointikirves heiluu herkästi ja bännilistalle pääsee helposti. Sitten ei muuta kuin anna palaa. Ole jotain mieltä, tsemppaa, kritisoi tai kehu. Sana on vapaa.