Blogit

Vieraskynä: Tekemisen mielekkyys

25.11.
2016
6 Kommenttia
11
Blogit
Harri-Pekka Pietikäinen vieraskynäilee Pääkallo.fi:ssä tekemisen mielekkyydestä. Aihetta hän lähestyy salibandyn alasarjapelaamisen kautta. Kuvituskuva: Mika Hilska

Harri-Pekka Pietikäinen vieraskynäilee Pääkallo.fi:ssä tekemisen mielekkyydestä. Aihetta hän lähestyy salibandyn alasarjapelaamisen kautta. Kuvituskuva: Mika Hilska

Liekö stoalainen ajattelutapa vai urheilemiseen liittyvä tuloskeskeisyys syynä siihen, että palloilusarjojen aladivarijoukkueissa tekemisen mielekkyys on usein valitettavan heikolla pohjalla.

Tavoitteet asetetaan sarjapisteiden ja sijoitusten muotoon, ja harjoittelu perustuu ulkoapäin opittuihin malleihin, joiden käytäntöönpano vaatisi resursseihin nähden moninkertaisen toistomäärän. Jos harjoittelu keskittyy toimintaan, jota ei pystytä toteuttamaan pelaajien henkilökohtaisten taitojen puitteissa, muodostuu se näennäiseksi.

Pahimmassa tapauksessa tämä ajaa joukkueen siihen, että laatu koetaan toissijaisena, jopa häiritsevänä, koska ”eihän tässä nyt tosissaan kuitenkaan pelata”.

Tekemisen ei siis pitäisi nojata ulkoapäin tulevien mallien apinointiin, vaan sen tulisi peilata aina joukkueen jäsenten yksilötaitoa ja pelinymmärrystä.

Tämän oivaltaminen ja täytäntöönpano vaatii viitseliäisyyttä ja ennen kaikkea rehellisyyttä, mutta sitä kautta tekemiseen tulee tarvittavaa mielekkyyttä. Näin ollen myös joukkueen olemassa olevan potentiaalin maksimaalisen ulosmittaamisen tavoittelu tulee mahdolliseksi.

Tuon potentiaalin ulosmittaaminen taas on ainutkertainen prosessi ja jokaiselle joukkueelle erilainen, mutta lähtee aina laadukkaasta toiminnasta.

Toiminnan laatu on yksi niistä harvoista asioista, joiden toteuttamiseksi aladivaritason joukkueella on käytössä lähes samat henkiset resurssit kuin liigajoukkueilla tai vaikkapa Suomen maajoukkueella. Loppupeleissä merkityksellistä ei ole se, onko joukkueella käytössään oma fysioterapeutti ja henkinen valmentaja tai täyttävätkö pelaajat juomapullonsa itse. Merkityksellistä on se asenne, jolla joukkue päättää toteuttaa yhteistä tekemistä.

Asenne ja tavoite luovat toiminnalle merkityksen. Sen myötä koko peli näyttäytyy aivan uudessa valossa, sarjatasosta riippumatta.

Silti, yhdenkään pelaajan (tai valmentajan) ei tule tehdä tietoista päätöstä toiminnan laadusta ilman, että tuo päätös nojaisi aitoon motivaatioon ja uskoon sen puolesta, että joukkueen toiminnan merkityksellisyys todella nousisi sen myötä.

Valtaosa aladivarissa pelaavien joukkueiden toiminnasta perustuu vapaaehtoisuuteen, joten se ei voi kilpailla liikaa muun elämisen kanssa. Työ ja perhesuhteet menevät automaattisesti edelle, samoin usein myös muu vapaa-ajan vietto. Koska pelitaitojen tehokas kehittäminen ja joukkuetaktiikan toteuttaminen vaativat lukemattoman määrän toistoja, voi joukkueen toiminnan kehittäminen olla haasteellista.

Ainakin jos toiminta perustuu ulkoapäin matkittuihin rakenteellisiin pelaamismalleihin.

Yksilö kehittyy jossain määrin eri tavalla kuin joukkue: Patrick Laine saattaa oppia laukomaan matkimalla Alexander Ovetshkinin esimerkkiä, mutta aladivaritason salibandyjoukkue harvemmin oppii pelaamaan matkimalla ammattilaisjoukkueen pelitaktiikkaa. Joukkueiden kohdalla yksilöiden tasoero ja harjoittelun resurssit tekevät samankaltaisen harjoittelun usein hyödyttömäksi.

Kun toistoja ei saada riittävästi, jää opittujen mallien toteutus puolivillaiseksi. Mikäli tätä ei sisäistä, on seurauksena usein pelitapa ja -taktiikka, jota läheskään kaikki joukkueen pelaajat eivät kykene toteuttamaan. Tästä taas seuraa turhautumista ja pahimmassa tapauksessa joukkueen ilmapiiri kärsii. Joko jatketaan valitun Via Dolorosan rämpimistä tai sitten aletaan höntsätä – ”turha treenata, kun ei se missään kuitenkaan näy”.  

Mutta mikäli keskitytään tavoittelemaan joukkueen ja sen pelaajien jo olemassa olevan potentiaalin maksimaalista ulosmittaamista, on toiminnan mahdollista saavuttaa täysin uudenlainen merkityksellisyys.

Tämän tavoitteleminen vaatii pelaajan motivoimista. Jo valmiiksi olevia rooleja ja toimintamalleja enemmän pelaaja syttyy siitä, mikäli voi aidosti kokea saavansa mahdollisuuden kehittyä ja kohdata aavistuksen suurempia haasteita suhteessa omaan osaamiseen.

Mikäli tämän lisäksi pelaaja kokee niin ikään aidosti olevansa osa joukkuetta ja siten toimintansa laadun olevan saumaton osa joukkueen ”menestystä”, syntyy toimintaan merkityksellisyys.

Parhaimmillaan tämä synnyttää palon, emerginssin, jolloin 1+1=3: pelaaja kokee toiminnan laadun vaalimisen niin merkityksellisenä, että päättää tehdä elämässään valintoja, jotka edesauttavat tuon laadun ylläpitämistä. Hän syö terveellisemmin, nukkuu enemmän, liikkuu monipuolisemmin, ehkä jopa analysoi omaa pelaamistaan mielessään ja oppii kommunikoimaan monipuolisemmin joukkuetovereidensa kanssa kentällä ollessaan.

Näin tapahtuessa syntyy väistämättä merkittävää parannusta, jolloin se on seurausta usean eri toimenpiteen välisestä vuorovaikutuksesta. Onnistumisten seurauksena pelaajan vereen virtaa adrenaliinia ja dopamiinia, jotka niin ikään ruokkivat tunnetta merkityksellisyydestä. Ideaalitapauksessa pelaaja yltää hetkelliseen flow-tilaan, jolloin tekeminen ja haasteet kulkevat täydellisessä symbioosissa keskenään.

Peli itsessään perustuu pitkälti sattumaan, eikä sitä koskaan voi täysin hallita. Sen kohtaamiseen voi silti valmistautua. Alpo Suhosen demonisoivat mantrat taylorismista ja totalitäärisestä pelaamisesta osuvat hyvinkin kohdalleen puhuttaessa aladivaritason joukkueista.

Ammattilaisjoukkueille soveltuvien taktiikoiden sijaan harjoittelun tulisi keskittyä parantamaan niitä yksinkertaisia valmiuksia, joilla pelaaja pystyy kohtaamaan pelin eri syklit. Ja hän kohtaa ne parhaiten, mikäli kokee tekemisensä ja sitä kautta koko sen hetkisen olemassaolonsa merkitykselliseksi.

Vastustajan toimesta tapahtuu usein asioita, joihin oman joukkueen on likimain mahdotonta vaikuttaa: maalivahdilla voi olla tolpat apunaan tai avainhyökkääjä saattaa pelata elämänsä ottelun jne.

Puhe vastustajasta voidaankin kääntää päälaelleen ja kokea toinen osapuoli kanssajoukkueena, jonka tehtävänä on sparrata toista osapuolta parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Lopputulos on toissijaista ja todellinen laadun mittari on se, miten joukkue kykenee kohtaamaan edessä olleen haasteen ja mittaamaan ulos mahdollisimman paljon olemassa olevasta potentiaalistaan.

Parhaimmillaan tämänkaltaisen toiminnan laadun vaaliminen heijastuu myös pelin ulkopuolelle ja saa aikaan uusiutuvaa energiaa ja itsevarmuutta myös muuhun elämiseen.

Ennen kaikkea joukkue, jonka pelaajat tekevät kaiken toimintansa laadukkaasti uskoen sekä oman että joukkuetovereidensa tekemisen merkityksellisyyteen, on joukkue, jota on pirun vaikea voittaa – on kyseessä sitten MM-finaali, tai marraskuinen kutosdivarin sarjapeli.

(Lasken aladivarijoukkueiksi salibandyssa miesten sarjoissa 3.–6. div. ja naisten sarjoissa 2.–4. div.)

Piditkö jutusta? Anna kallo!  
Harri-Pekka Pietikäinen
Harri-Pekka Pietikäinen

Kirjoittaja on EräViikinkien A-juniorityttöjen valmentaja.


JZ
25/11/2016
Miksi kommenttini poistettiin? Näinkö päästiin mustalle listalle? :D
Tuomari
25/11/2016
Joo, siellä on kohdattu nyt pari asiaa, jos lusikalla on annettu ei kauhalla voi vaatia, ja sitten osaamattoman on turha yrittää auttaa halutonta. Aika pitkä tarina näiden kahden asian selittämiseksi kapulakieltä käyttäen. Vähän tuli sellanen olo että tuhlasin aikaani kun odotin jotain järkevää ja viisasta tulevan. Ei jatkoon.
Mikä on
25/11/2016
Aladivari?
Just
26/11/2016
Miten stoalainen ajattelutapa voi vaikuttaa siihen, että tekemisen mielekkyys olisi heikolla tasolla?
Taas joku tulkinnut jotain väärin.. kuivakan oloista tekstiä muutenkin..huoh
Osku
26/11/2016
Vähän jäi epäselväksi tämän kirjoituksen punainen lanka. Varsinkin kohta "Ammattilaisjoukkueille soveltuvien taktiikoiden sijaan harjoittelun tulisi keskittyä parantamaan niitä yksinkertaisia valmiuksia, joilla pelaaja pystyy kohtaamaan pelin eri syklit. Ja hän kohtaa ne parhaiten, mikäli kokee tekemisensä ja sitä kautta koko sen hetkisen olemassaolonsa merkitykselliseksi." Mitä näillä valmiuksilla käytännössä tarkoitetaan tai miten niitä harjoitellaan.

Samaa mieltä olen siinä, että ammattilaisjoukkueiden yksityiskohtaisiin pelitilanteisiin perustuvia taktiikoita ei voi edellyttää joukkueelta, joka harjoittelee 2-3 kertaa viikossa.
Perusrakenteet pelaamiseen voidaan tietenkin matkia ylemmiltä sarjatasoilta. Omasta mielestäni alasarjojen suurin ongelma on kuitenkin valmentajien jääräpäinen halu joukkueen toteuttaa hänen mielestään parasta taktista pelitapaa riippumatta pelaajien valmiuksista tähän. Pelaajille voi olla kohtuullisen turhauttavaa yrittää pelata taktiikalla, joka ei luonnostaan tue joukkueen materiaalia, ja yrittää hioa sitä koko kauden huonolla menestyksellä. Jos joukkueen keski-ikä on 35-vuotta, ei ehkä ole järkeä lähteä 2-2-1:llä karvaamaan päätylaudasta. Ennemminkin valmentajien pitäisi analysoida pelaajiensa vahvuudet ja käyttää tätä taktiikan lähtökohtana. Missään ei vaadita, että koko joukkueen pitäisi noudattaa samaa pelitapaa. Pelitapa voi vaihdella kentällisten välillä paljonkin, jos pelaajamateriaali tätä vaatii. Yksi kentällinen voi pelata bussia ja luottaa nopeisiin vastaiskuihin, kun toisessa kentässä taas riittää paremmin jalkaa aktiivisempaan karvaamiseen ja hyökkäyspään pelinkääntöihin. Nyt vaan pyritään löytämään "tasapainoiset" koostumukset eri kentälliseen, jotta pystytään noudattamaan edes jotenkin sitä yhtä ja samaa pelitapaa, jonka valmentaja on suuressa yksinäisessä viisaudessaan joukkueelle valinnut. Miksi yrittää rakentaa hirsitaloa, jos tarjolla on vain tiiliä?
Harri-Pekka
27/11/2016
Hyvää ja mielenkiintoista pohdintaa kohdallasi, Osku!
Valmiuksilla tarkoitan käytännössä sitä, että mikäli harrastepelaaja joka harjoittelee esim. 1-2 krt/vko saa mahdollisuuden harjoittelussaan keskittyä sellaisten pelillisten asioiden omaksumiseen ja harjoittelemiseen, joiden toteuttamiseen hänen jo olemassa olevat taitonsa, sekä rajallinen harjoittelumäärä riittävät, on harjoitteleminen mielekkäämpää, kuin taktisesti vaativien kuvioiden tai lukemattomia toistoja vaativien yksittäisten juoksulinjojen pänttääminen.
Mikäli pelaaja voi oman oppimisen ja sen tuloksena syntyvän käytännön kokemisen myötä kokea harjoittelun aikaansaaman toiminnan ja sen kehityksen konkreettisena apuna joukkueelle (sekä tietysti hänelle itselleen), syntyy toimintaan merkityksellisyyden tunne: olen oleellinen ja korvaamaton osa tätä joukkuetta. Minulla on merkitystä, ja sitä myötä tällä joukkueella ja pelillä on myös minulle merkitystä.

Kommentoi

Uusi kommentti

Kommentointiohjeet:

Mieti ensin, kannattaisiko sittenkin vetää #posinkautta? Alatyyli on tiukasti pannassa. Moderointikirves heiluu herkästi ja bännilistalle pääsee helposti. Sitten ei muuta kuin anna palaa. Ole jotain mieltä, tsemppaa, kritisoi tai kehu. Sana on vapaa.