Blogit

Blogi: Junioriharjoittelun tuottavuusloikka – ohjausta vai innostamista omatoimisuuteen?

19.01.
2017
5 Kommenttia
13
Blogit

Kuvituskuva: Iiro Karesniemi

Harri Kumpulaisen blogissa käydään läpi junioriurheilun erilaisia harjoittelutapoja. Kumpulainen ruotii tekstissään optimaalista harjoittelumuotoa junioriurheilijoille.

Suomalaisen junioriurheilun kestopuheenaiheina ovat viime vuosina olleet lasten ja nuorten harjoitusmäärät sekä harjoittelun yksipuolisuus. Alle 10-vuotiailla lapsillakin saattaa olla jopa viidet seuraharjoitukset viikossa – yhdessä lajissa. Jos siihen lisätään vielä toisen lajin seuraharjoitukset, puhutaan kokonaismääristä, joiden jälkeen lapselle ei jää käytännössä lainkaan muuta vapaa-aikaa. Samaan aikaan on lisääntynyt ilmiö, jossa yläasteikäisillä 13-15-vuotiailla nuorilla on todettu rasitusvammoja, jotka johtuvat liiallisesta ja liian yksipuolisesta harjoittelusta.

Ja seuraharjoittelu on vain yksi osa lasten ja nuorten elämää ja kokonaisrasitusta.
Seuraavassa puin lasten ja nuorten harjoittelua eri näkökulmista. Pyrin tarjoamaan vaihtoehtoisia ajatusmalleja nykyiselle ohjatun harjoittelun määrää korostavalle suuntaukselle.

Selvitysten mukaan huipulle tähtäävä junioripelaaja tarvitsee arviolta parikymmentä tuntia liikuntaa viikossa. (Liikunnaksi lasketaan kaikenlainen ”kohtuullinen rasitus, joka kestää yhtäjaksoisesti vähintään 10 minuuttia”.) Tutkimusten mukaan suurimmalla osalla huippu-urheilijoista liikuntaa ja harjoittelua on ollut nuoruusvuosina 25–30 tuntia viikossa, mutta kokonaismäärä on kertynyt monipuolisesta sisällöstä ja monella eri tavalla toteutettuna: ohjattuina harjoituksina, omatoimisina harjoituksina ja paljon myös arkielämän fyysisen aktiivisuuden myötä, esimerkiksi kävelemällä, pyöräilemällä, hiihtämällä, uimalla ja harrastamalla pihapelejä ja -leikkejä. Useimmat huipulle päässeet salibandyn pelaajatkin ovat olleet nuorina liikunnallisesti monipuolisia ja taitavia muissa liikuntamuodoissa.

Seuraharjoittelulla ei päästä määriin, joita huipulle tähtäävä lapsi tai nuori tarvitsee, mutta se ei ole tarkoituskaan. On löydettävä tasapaino ohjatun seuraharjoittelun ja vapaa-ajan reippailun välillä. Se tarkoittaa, että seuraharjoittelu on todennäköisesti melko pieni osa juniorin kokonaisharjoittelumäärästä. Yksinkertaistaen voi sanoa, että jos seuraharjoittelun määrää lisätään, se on pois pelaajan vapaa-ajasta ja potentiaalisesta omatoimiliikunnasta. Sen sijaan vapaa-ajan lisääminen voi olla piriste myös pelaajan seuraharjoittelulle, sillä se tuo lapsen ja nuoren arkeen vaihtelua ja lepoa, lisää virtaa. Erään ideaalimallin mukaan nuoren viikoittaisesta liikuntamäärästä kolmasosa voisi koostua seuraharjoittelusta, kolmasosa omatoimiharjoittelusta ja kolmasosa hyötyliikunnasta (kuten kävelystä ja pyöräilystä). Ala-asteikäisten (alle 13-vuotiaiden) lasten kohdalla ohjatun seuraharjoittelun osuus on pienempi, sillä ”luontaista liikkumista” on yleensä enemmän.

Monissa urheiluseuroissa usein unohdetaan, että kokonaisrasitukseen kuuluu myös koulupäivä ja koulun liikunta. Koulussa tapahtuva liikunta (ohjattu ja omatoiminen) on erittäin tärkeää huipuksi tähtäävälle, sillä 20 tunnin viikkotavoitteeseen on erittäin vaikeaa päästä, jos koulupäivää ei liikunnallisteta. Esimerkiksi yläasteikäinen 13−15-vuotias oppilas viettää oppitunneilla n. 30 tuntia joka viikko. Se itsessään on kuluttavaa, ja lisäksi läksyt vievät aikaa ja energiaa vapaa-ajasta.

Urheileva koululainen tarvitsee koulupäivänsä yhteyteen toimintaa ihan vain jaksaakseen. Olen kuitenkin törmännyt lukuisia kertoja tapauksiin, joissa seuravalmentajat ovat neuvoneet pelaajiaan vetämään pelipäivien liikuntatunnit löysästi tai olemaan kokonaan osallistumatta niille. Ristiriita huipulle tähtäävän pelaajan kokonaisharjoittelumäärän lisäämisen kanssa on ilmeinen. Vai onko niin, että pelaajan on oltava parhaimmillaan tässä ja nyt pelattavissa junioripeleissä eikä tulevaisuudessa huippu-urheiluvaiheessa?! Joskus urheileva oppilas voisi koulupäivän yhteydessä tapahtuvalla harjoittelulla (esim. liikuntakoulujen aamutreeneillä) korvata illan seuraharjoituksen ja viettää illalla vapaa-aikaa.

Hyvä ja mietittävän arvoinen kysymys on sekin, pitääkö jo yläasteikäisten aamuvalmennustoiminnassa muodostaa liitto- tai seuravetoisia ”talenttiryhmiä”. Pudotetaanko murrosiän myllerrysvuosina jotkut pelaajat pois ”pelaajan polulta” vain koska he kehittyvät (fyysisesti) muita hitaammin tai ovat oppilaina ”väärässä koulussa”?! Aamuvalmennuksessa on pohjimmiltaan kyse koulupäivästä eikä suomalaisen peruskoulun ajatusmaailmaan sovi eriaikaisesta kehityksestä johtuva ulkopuolelle sulkeminen.

Esitän esimerkin kansainvälisestä jalkapallosta. Amsterdamin Ajax on yksi Euroopan parhaista junioreiden kasvattajaseuroista. Ajaxin junioriakatemia De Toekomst, ”Tulevaisuus”, tuottaa jatkuvana virtana pelaajia sen omaan edustusjoukkueeseen ja Euroopan huippuseuroihin. Ajaxissa 12-vuotiailla on viikossa kolme seuraharjoitusta ja viikonloppuna yksi peli. Toisin sanoen, joka toinen päivä on vapaa seuraharjoittelusta. Tällöin junioreilla on aikaa olla perheen kanssa ja harrastaa kavereiden kanssa omatoimista liikuntaa, joka nostaa kokonaismäärät riittävän korkeaksi huipulle tähtääville – Ajaxin tapauksessa huipulle pääseville. (15-vuotiaana viikoittainen harjoitusmäärä kasvaa viiteen kertaan.) Välimeren rannalla FC Barcelonan La Masiassa tyypillisen 14-vuotiaan viikko-ohjelmaan kuuluu kuusi tuntia harjoitusta ja yksi peli. Molempien seurojen tulokset ovat kiistattomat.
Kuten alussa mainitsin, suomalaisessa junioriurheilussa on viime vuosina keskusteltu runsaasta ohjatun seuraharjoittelun määrästä.

Viikoittaisen harjoittelumäärän lisäämistä voi kuitenkin lähestyä myös toisesta näkökulmasta, omatoimisuuden lisäämisen ajatuksesta. Pitäisikö suomalaisessa junioriurheilussa siis pyrkiä pikemmin vähentämään ohjattujen seuraharjoitusten määrää? Kyllästymiseen asti hoettu mantra on, että ”pihapelit ovat kuolleet sukupuuttoon”. Jos lapsi tai nuori on 5-6 kertaa viikossa ohjatuissa seuraharjoituksissa ja peleissä, voi aiheellisesti kysyä, milloin pihapeleille edes teoriassa olisi aikaa! Yksi harjoituskerta kestää n. 90 minuuttia, mutta pelaajan näkökulmasta se voi viedä koko illan, sillä ennen treenejä ei välttämättä ennätä tehdä muuta ja treenien jälkeen ei ehkä jaksa. Viidellä 90 minuutin harjoituksella viikkopottiin kertyy 7,5 tuntia liikkumista. Jokainen vapaailta harjoituksista puolestaan tarkoittaa, että ilta koulun päättymisestä (n. klo 15) nukkumaanmenoon (n. klo 22.00) tarjoaa yli kuusi tuntia aikaa tehdä läksyjä, viettää aikaa perheen kanssa, tavata kavereita, käydä edustusjoukkueen peleissä ja liikkua omatoimisesti.

Heitän vielä lisää löylyä kiukaalle. Miten on mahdollista, että kolmen viikkoharjoituksen pohjamäärällä Ajaxin akatemiassa pelaajista kehittyy teknisesti ja taktisesti kyvykkäitä junioreita maailman kilpailluimmassa urheilulajissa? Valmennuksen laatu ja sisältö selittävät varmasti osan, mutta kolikon kääntöpuoli saattaa hyvinkin olla se, että harjoittelemalla oppii harjoittelemaan ja pelaamalla pelaamaan. Ehkä suomalainen juniori tarvitsee lisää vapaasti soljuvia pihapelejä, joissa hän itse opettelee ja oppii tekemään peliteknisiä ja -taktisia ratkaisuja ilman ulkopuolista ohjausta. Luovuus ei aina synny ohjauksesta; se syntyy oivaltamisesta. On eri asia tehdä niin kuin sanotaan ja tehdä niin kuin tuntuu tilanteeseen sopivimmalta. Nyt pitäisi sitten löytää aikaa pihapeleille. Aivan, vähemmän ohjattua seuraharjoittelua.

Ajan lisäksi omatoimipeleille pitäisi löytyä paikka. Talvella salibandyhallit ja koulujen salit ovat seuraharjoittelun käytössä eikä vapaita pelivuoroja ole. Kappas, joku lukikin ajatukseni: vähemmän ohjattuja seuraharjoituksia voisi vapauttaa mahdollisuuksia omatoimiharjoittelulle halleissa (kolikkovuorot yms.). Toinen mahdollisuus lisätä omatoimipelailua olisi avata koulujen liikuntasalit vapaaseen käyttöön oppituntien ulkopuolella, myös kesäisin. Esimerkiksi halukkaille avoin pelivuoro koulun liikuntasalissa voisi synnyttää pihapelikulttuurin uudelleen henkiin. Koulun tiloissa tapahtuvassa toiminnassa valvontavastuu on ehdoton, mutta ajan myötä omatoimisuuden mahdollistamisesta saattaa kasvaa sujuva toimintakulttuuri, joka ei edes edellytä jatkuvaa läsnäolovalvontaa.

Miksi junioripelaajille sitten pitäisi tarjota lisää mahdollisuuksia omatoimiseen harjoitteluun ”seuraharjoittelun kustannuksella”? Ajaxissa ja Barcelonassa syödään samaa leipää kuin meidän ruokapöydissä. (Humoristit voivat veistellä vitsinsä ruisleivästä tähän.) Näppituntumalta voi sanoa, että siellä harjoituskenttien ulkopuolisella elämällä on kuitenkin enemmän painoarvoa seurojen pelaajakasvatuksessa lapsuusvaiheessa. Siellä ohjattujen seuraharjoitusten määrä kasvaa merkittävästi vasta erikoistumisvaiheessa (n. 15-vuotiaana). Jos juniori on jo ennen sitä harjoitellut viidesti viikossa yhden lajin seuraharjoituksissa, voi harjoittelun nousujohteisuutta olla vaikeaa toteuttaa. Samalla pelaaja on saattanut ajautua uralle, jossa vastaukset peliteknisiin ja -taktisiin ongelmiin ovat tulleet valmentajalta annettuna eivätkä sisäsyntyisesti oivallettuina. Pahimmillaan kroppa on rikki tai kyllästymisaste saavutettu jo ennen kuin varsinaisen harjoittelun pitäisi alkaa.

Joskus vähemmän on enemmän.

Harri Kumpulaisen aiemmat Pääkallo-tekstit:
Blogi: Juniorivalmentajista parhain?
Blogi: Valmennusfilosofia – kirjaoppineiden näsäviisastelua vai tiedostavan valmentajan laatuajattelua?
Pieniä marginaaleja ja suuria prosentteja – pohdintaa salibandyn pudotuspelijärjestelmästä
Miksi vaivautua katsomoon?
Salibandyn maailmanvalloitus − miten, missä ja milloin?
Lajien välinen yhteistyö – kilpailua vai sopimista?
Salibandyn koodistot – saako lajia kutsua sählyksi?
Mutta me ollaan amatöörilaji

Piditkö jutusta? Anna kallo!  
Harri Kumpulainen
Harri Kumpulainen
Kirjoittaja on urheiluromantikko, opettaja, jalkapallon juniorivalmentaja, amatöörikolumnisti (kymppipaikka.fi) ja Jalkapallopääkaupunki-kirjan kirjoittaja, joka on vakiovieras myös salibandykaukalon laidalla.
Potkupallo
19/01/2017
Voiko olla myös kyse siitä, että noihin maailman halutuimpiin jalkapalloakatemioihin on mieletön tunku ja sinne valkkautuu nahkakuulan pompottelijoiden parhaimmistoa ympäri maailman? Pikkujunnuille annetaan stipendejä, jotta koko perhe pystyy muuttamaan naperon harrastusten perässä toiseen maahan. Ja sitten näistä "paikallisista junioreista" kouliintuu yllättäen potkupalloilijoiden eliittiä. Siis ei tietenkään jokaisesta, mutta aina muutamasta per ikäryhmä. Onko tämä nyt se hyvä vertailukohde salibandyjunnun kehitykseen?

No oli vertaus sitten kuinka osuva tahansa, niin pääperiaate jutussa on kyllä ihan kohdallaan. Pihapelit on ehdottomasti kehittäviä, mutta pleikkaripelit ei. Nykyjunnut tahtoo valita kuitenkin jälkimmäisen joukkuelajeissa. Nuorena on myös eduksi harrastaa montaa lajia, mutta jos ei muut lajit kiinnosta? Toisaalta yksilölajeissa (hiihto, yleisurheilu yms.) treenimäärät on junnuilla ihan jotain muuta kuin 7,5h/viikko treenin rasittavuusasteesta puhumattakaan. Näissä lajeissa on keksitty, että kova treenaaminen on mahdollista, kun se tehdään monipuolisesti ja eri lihasryhmiä vuoron perään rasittamalla. Lisäksi ymmärretään levon ja rasitusasteen vaihtelun merkitys kehittymiselle. Yksilölajeissa etuna on toki yksilöllinen valmennus (valmennettavan tuntemukset omasta kropastaan) vs salibandyn 1-3 valmentaja per 20 junnua. Päälimmäisenä pitää vielä tajuta treenaamisen lajikohtainen tarkoitus ja kehittymisen herkkyyskaudet. Salibandypiireissä ei vielä ole edes päästy yksimielielisyyteen cooperin testin tarpeellisuudesta ja pitkien PK juoksulenkkien tärkeydestä (ei mitään järkeä ja ei todella tarvita).

Minulle salibandy on vielä aika kaukana "oikeasta urheilusta", vaikka se muuten onkin miellyttävä laji seurattavaksi. Siinä vaiheessa kun edes 5% liigatason pelureista tekee vähintään yhtä paljon harjoitteita viikossa kuin 14-vuotias hiihtäjä, niin voin pyörtää ajatuksiani lajin urheilullisuudesta.
Lisää löylyä
19/01/2017
Laitetaan lisää löylyä kiukaalle. Jalkapallossa nämä ajaxin ja barcan junnut treenaavat vain jalkapalloa. Ei siellä puhuta mistään usean lajin harjoittelemisesta. Milloin suomessa päästään eroon tästä "monilaji paskasta"? Näissä huippuseuroissa juniorit harjoittelevat vain tullakseen jalkapalloammattilaisiksi. Ei siellä harjoitella muita lajeja.
Missä klikkaa
20/01/2017
Eiköhän suurin puute Suomessa ole joukkuelajien junioreiden valmennuksessa taktillinen ja pelinymmärtämisen puute. Suurin osa joukkueiden lajeista riippumatta valmentajat ovat joidenkin junioreiden vanhempia. Ikävä kyllä monellakaan heistä ei ole oikeastaan mitään ymmärrystä joukkuepeleistä, Silloin on paha opettaa pelillisiä tai taktillisia asioita, jos ei itselläkään ole niistä mitään tietoa. Ikävä kyllä monella miestenkin joukkueilla on vielä valmentajia, jotka ovat tietämyksissään aivan "lapsenkengissä".

Suomessa kiinnitetään liian vähän huomiota ns "pallottomaan pelaamiseen" kuitenkin otteluissa pelaaja on 90% ilman pelivälinettä Junioreista lähtien ,kun sitäkin opettaisiin niin se tulisi vanhemmiten selkäytimestä. Myös kotona sitä jo voi opettaa katsomalla lasten kanssa yhdessä pelejä ja keskustelemalla muutakin pelistä kuin "olipas kova lämäri tai hieno maali" ns purkamalla tilanteen mitä sinä tapahtui ja miksi ? Opettaa kyseenalaistamaan. Vaatimaan valmentajilta tietoa miksi tehdään näin ( valmentajienhan pitää tietää miksi tehdää ja mitä varten )

Mitkä on sitten oikeat treeni määrät ? Junioreilla kyllä riittää aika pitkälle kolmet harjoitukset viikossa joukkueen kanssa, Vanhemmiten lisääntyen ja tietenkin kuinka ammattimaisesti voidaan harjoitella. Mutta kaikkia huippuja joukkuelajeissa yhdistään OMA TOIMINEN HARJOITTELU ja se on useasti monia tunteja päivässä halu oppia ja kehittyä.

Suurin puute on junioreiden "ammatti valmentajien" vähyys niitä ei ole missään lajissa.
S7
20/01/2017
Pienemmissä junnuissa riittää 2krt viikossa, en vedä rajoja nyt tähän mihin asti 2krt ok (ainakaan eskari-2luokkalaisten järjetöntä vetää3krt). Treenien vähyyden kautta kerkee leikkiä pihalla-> juniori pelaajan "peruskunto" treeniä.
Hanna Tapio
25/01/2017
Kahta junnulajia seuraavana ja toiminnassa mukana olevana. Olen oikeastaan Harri kanssasi samaa mieltä. Valmentajana ajattelen, että pelaajani ansaitsevat ne päivät, kun ei tarvitse olla myöskään kuulemassa minun ääntäni. Nyt E1/D2 harjoitusryhmäni harjoittelee 3 krt viikossa. Ne, jotka haluavat tehdä enemmän, osalla on siihen mahdollisuus D1-ikäluokan treeneissä, ja saa kuunnella eri ääntä ja erilaista valmennusnäkemystä. Lisäksi tiedän, että ryhmäni pojista monet ovat vapaapäivinä potkimassa lähikuplassa palloa tai talvella luistelemassa. Se kavereiden kanssa pihalla höntyilykin on arvokasta. Jos treenaamista haluaa kehittää ja tehostaa, lähtökertoja kotiovelta säbähallille ei kannata olla liikaa, yksittäisen treenin pituus voi olla se 2 tuntia kerta. Mieluummin kuin 4 krt puolitoista tuntia.
Fudispuolelta sama juttu pelimiehet varsinkin siellä puolella tulevat omatoimisen harjoittelun kautta. Pallokosketusta ja tekniikkaa on erittäin vaikea saada korkealle tasolle ohjatun lajiharjoittelun kautta. Joululomalla aktiiviset omatoimitreenaajat harjoittelivat kuplassa 2 krt päivässä, vaikka joukkue piti joululomaa.
Pihapelitoimintaa voisi kehittää koulun kautta niin kuin ehdotit. Mutta myös seuratoiminnan kautta, Espoossa on tällainen kokeilu menossa ja siellä aloite on käsittääkseni tullut jääkiekon kautta. Liittyy juuri tähän, että pelkästään yhtä lajia harjoittelemalla loukkaantumisten on nähty kasvavan, niin myös jääkiekkoilijan toivotaan harrastavan muutakin kuin lätkää. Kokeilussa on mukana eri lajeja. He tarjoavat iltapäivällä avoimia yhteisiä "pihapelejä" eri lajien puitteissa, kun osallistut koripalloon, niin voit jättää oman lajitreenin illalla väliin. Saat päivään liikuntaa, pää saa lepoa omasta lajista, suorituspaineet hellittää hetkeksi. Jääkiekkoliitossa toimiva Jukka Tiikkaja esitteli iltapäivätoimintamallin VAT:n koulutuksessa Eerikkilässä viime keväänä, jossa seuratoimintaa ja omatoimista treenaamista eri lajien avulla oli yhdistetty.

Kun säbäilijänä pelaat vaikka korista, voit ihan itse huomata, miksi se palloton liike on niin tärkeää. Sen pelin pitäisi mennä pelaajan ihon alle. Valmentajan kontrolli vähenee ja pelaajan oma rooli kehittymisestään kasvaa, omatoimisuus lisääntyy.

Näkemykset, että liigassa ei olla urheilijoita vaan harrastelijoita, näin lasten valmentajan näkökulmasta - masennuttaa.

Kommentoi

Uusi kommentti

Kommentointiohjeet:

Mieti ensin, kannattaisiko sittenkin vetää #posinkautta? Alatyyli on tiukasti pannassa. Moderointikirves heiluu herkästi ja bännilistalle pääsee helposti. Sitten ei muuta kuin anna palaa. Ole jotain mieltä, tsemppaa, kritisoi tai kehu. Sana on vapaa.