Blogit

Blogi: Tournament of Åland

05.10.
2017
5 Kommenttia
13
Blogit

Blue Eyes Team ensimmäisessä kokoonpanossaan toukokuussa 1987. Kaksi vuotta myöhemmin joukkue voitti Suomen mestaruuden huomattavasti vahvemmalla miehistöllä. Kuva: Jukka Tervo

Maaliskuu 1987. Jyväskylässä ratkotaan Opiskelijoiden Liikuntaliiton (OLL) vuotuista sählymestaruutta. Otan osaa tapahtumaan kolmatta kertaa. Väki alkaa käydä tutuksi, vaikka pelaajia on ympäri Suomen.

Tamperelaisen Patinan johtohahmo on Panu Pitkänen. Jutustelu hänen kanssaan eräällä otteluiden välisellä tauolla herättää minun ja joukkuetovereideni (Tajuboys) huomion. Kuulen Pitkäsen suusta läpeensä vieraan sanan. Salibandy. Siis mitä se on?

Pitkänen tarkentaa mistä on kysymys. En ole koskaan kuullut sählyä muistuttavasta lajista, jota harrastetaan isolla kentällä ja isoihin maaleihin, joissa on vieläpä veskarit. Käy ilmi, että Helsinki-Hämeenlinna-Tampere -akselilla pelataan salibandyn SM-sarjaa ja Pitkäsen edustama Manse United on varmistelemassa lajihistorian ensimmäistä Suomen mestaruutta.

– Lähtekää tekin ensi kaudella mukaan, Pitkänen ehdottaa.

Kantamme on selvä jo ennen kysymystä. Tietenkin lähdemme. Olemme ratketa pelkästä innosta.

Jatkamme sählyn peluuta, mutta nopeasti salibandy houkuttelee ominaispiirteineen puoleensa. Teetämme isommat maalit, käytämme pelivuorollamme maalivahtia ja löydämme kontaktin Salibandyliittoon, johon on olemassa jo jonkinlainen osoite. Liiton kautta tulee arvokasta lisätietoa. Saamme esimerkiksi tietää, että toukokuussa järjestetään Ahvenanmaalla Tournament of Åland, johon osallistumalla salibandy tulisi konkreettisesti tutuksi.

Ennen Ahvenanmaan reissua haluamme pelata koeluonteisen salibandyottelun. Vastustajan löytäminen lajipiireistä on ylivoimainen tehtävä, koska sellaista ei Jyväskylässä ole. Olemme Keski-Suomen ainoa salibandyporukka, emmekä vielä edes virallinen seura.

Niinpä pelaamme JypHT:n liigajääkiekkoilijoita vastaan. Peli pysyy yllättävän siistinä, vaikka säännöistä on korkeintaan pieni haju ja vastassa kovaotteisen mailapelin osaaja. Sählyssä karttunut rutiinimme on kuitenkin niin korkealla tasolla, että voitamme matsin noin kymmenellä maalilla. Tuomarina toimii joku pelaajistamme. Hän viheltää miten parhaakseen näkee. Yleensä pilli pysyy vaiti, vaikka mailaa käytetään enemmän viikatteena kuin varsinaiseen tarkoitukseensa.

Voiton rohkaisemina olemme valmiita Ahvenanmaan valloitukseen. Perille päästyämme karu todellisuus iskee päin näköä. Ensin tyrmistymme kentän isosta koosta. Toinen epäluulo valtaa mielemme, kun katsomme hetken käynnissä olevaa peliä. Mahdottoman taitavia nuo ruotsalaiset! Päätämme yksissä tuumin haudata valloitushankkeen.

Yleiskuva Ahvenanmaan turnauksen pelikentästä. Kuva: Jukka Tervo

Meitä on matkassa yhdeksän kenttäpelaajaa ja maalivahti. Pelaajista poimin esille Arto Teittisen, Tuomo Kääriäisen ja Juhani Hynysen nimet. Teittinen on tällä hetkellä Suomen kuuluisin erotuomari golfissa. Kääriäisen poika Petteri (OLS) ja Hynysen poika Veli-Matti (Happee) ovat puolestaan tuttuja nimiä salibandyliigan seuraajille.

Joukkueemme nimi on ensimmäistä kertaa Blue Eyes Team. Yleisseuran puuhamies Torsti Tiilikainen hankkii meille peliasut vastineeksi sille, että esiinnymme turnauksessa seuran nimen alla. Hyvä diili ainakin köyhän opiskelijan kannalta.

Turnaus on kaksipäiväinen. Nuukina miehinä majoitumme samaisen urheiluhallin squashkoppiin. Ainoa hyvä puoli asiassa on se, että yösija on puoli-ilmainen. Nukkumisesta ei tule mitään. Välillä joku ramppaa vessaan tai tupakalle. Ja tietenkin aina löytyy joku, joka heittää leijan ja varmistaa, ettei seuraavan päivän peleissä olla primavedossa.

Sunnuntain peleihin raahaudutaan aamupalalla ”nautitun” muutaman sämpylän voimin. Onneksi en sorru samaan kuin joku neropateistamme. Hän saa jollain konstilla tilattua hallille pitsan ja ahmii sen pahimpaan nälkäänsä juuri ennen peliä. Kentällä kaverista ei ole suurta apua joukkueelle.

Menestys kiertää meidät kaukaa. Putoamme aikaisessa vaiheessa jatkosta, mutta laji on paljastanut kasvonsa. Kun pääsemme kotiin, rupeamme pelaamaan – ja tosissaan!

Ahvenanmaalla pelaamme ensimmäistä kertaa kaukalossa. Suorakaiteen muotoinen kaukalo on valmistettu puusta, eikä kulmia ole pyöristetty. Maalit ovat nykypäiväistä pienemmät ja pallon saaminen verkkoon monesta syystä työlästä. 80-luvun mailoilla kaukovedot ovat epätoivoisia yrityksiä. Suurin osa maaleista syntyy lähietäisyydeltä muutamasta metristä.

Isokokoiset maalivahdit muuraavat maalin lähes umpeen. Mieleen on jäänyt eräs paikallisen joukkueen kassari, jolla on todenperäinen alaraajavamma. Hänet kannetaan ennen ottelua maalinsuulle ja haetaan pelin jälkeen sieltä pois. Kaveri torjuu pelkillä käsillä ja peittää isolla ruhollaan merkittävän osan maalista.

Muutama itsetuhoisen vietin omaava veskari pelaa paljain päin, ilman minkäänlaista suojusta. Laukaukset ovat sen verran heppoisia, ettei tarvetta maskille liiemmin ole. Varsinaisia salibandymaalivahdin kasvosuojuksia ei ole edes olemassa, ainakaan Suomessa.

Henkilökohtaisesti yksi merkittävimmistä valokuvistani. Kameramies on osannut valita täydellisen hetken, sillä tässä on syntymässä salibandyurani ensimmäinen tehopiste. Syötän pallon takatolpalle, mistä Arto Teittinen puttaa sen sisään. Kuva: Jukka Tervo

Ruotsalaispelaajien taito vakuuttaa. He suorastaan leikittelevät mailalla ja pallolla. Vedoissakin on sen verran voimaa, että osuessaan kohteeseen pallo kyllä satuttaa.

Teen suotuisan hetken tullen pientä salapoliisityötä ja otan yhden ruotsalaispelaajan mailan lähempään tarkasteluun. Lavan erikoinen taivutus pistää merkille. Itselläni on perinteisesti muotoiltu lapa, joka on kärjestä väännetty. Näiden taitureiden lapa taipuu sisäänpäin jo kannasta. Kun otan mailan käteeni ja kokeilen vetää, niin huomaan heti, että johan lähtee!

Tournament of Åland jättää rikkaan kokemuksen. Saamme käsityksen siitä, mitä salibandy pelinä on ja millä tasolla kärki (=ruotsalaispelaajat) liikkuu. Itselläni se johtaa pysyvään muutokseen lavan mallin suhteen. Olen ainakin ensimmäinen jyväskyläläispeluri, jonka maila on jatkossa viritetty niin sanottuun ruotsalaistyyliin. Tulevina SM-sarjavuosina lauon ahkerasti heti puolen kentän jälkeen. Joskus kuti jopa osuu ja uppoaa.

Ne, jotka minut tämän päivän pelaajana tuntevat, saattavat nyt tirskua. He eivät taatusti usko edellisen paikkaansapitävyyteen. Pelailen nykyään – 53-vuotiaana – puulaakitasolla ja yritän pärjätä pelkän syöttöpelin varassa. Ne harvat kerrat kun lauon, saatan kuulla vierestä hämmästyneen toteamuksen.

– Kato, Jude ampui!

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin SB Konnien kotisivuilla.

Piditkö jutusta? Anna kallo!  
Jukka Tervo
Jukka Tervo

Salibandykirjoittamisen pioneereihin kuuluva Jukka Tervo toimi vuosina 1991-95 edesmenneen Salibandylehden päätoimittajana. Tervo pelasi vuosina 1987-95 Salibandyliigassa ja Divarissa. Nykyisin Tervo vaikuttaa Seinäjoelta ponnistavan salibandyseuran Konnien puheenjohtajana.


se ainut oikea #10
05/10/2017
Nämä ovat hauskoja luettavia... Hyvä Jude, jatka valitsemalla "tiellä" =)
Noponen
05/10/2017
Loistavaa tekstiä. Kiitos.
Heh
05/10/2017
Mahtavia juttua.Lisää näitä.
YEP
05/10/2017
Tosi hauska lukea näitä historian alkuhämäristä kertovia juttuja! Toivottavasti muistelot jatkuu.😁
JUDE
05/10/2017
Muistelot jatkuvat. Lähivuosina myös kirjan muodossa.

Kommentoi

Uusi kommentti

Kommentointiohjeet:

Mieti ensin, kannattaisiko sittenkin vetää #posinkautta? Alatyyli on tiukasti pannassa. Moderointikirves heiluu herkästi ja bännilistalle pääsee helposti. Sitten ei muuta kuin anna palaa. Ole jotain mieltä, tsemppaa, kritisoi tai kehu. Sana on vapaa.