Suomen maajoukkueen puolustaja Laura Manninen pelaa jo neljättä kauttaan Ruotsin Superliigassa. Vuosien varrelle on mahtunut mestaruuden lisäksi pettymyksiä, joiden alla hän ei ole kuitenkaan suostunut luovuttamaan.

Keskiviikkona maajoukkue vietti toista perättäistä välipäivää kisoista. Samalla oli aikaa hieman juhlistaa 100-vuotiasta Suomea, ja joukkue suuntasikin itsenäisyyspäivän illalliselle.

Pääkallo.fi:n haastatteluun saapunut Laura Manninen vaikutti jo odottavan innolla illan ohjelmanumeroa kaiken MM-kisahuuman keskellä.

– Lähdetään vähän kylillä käymään. Se on ihan tervettäkin, että saamme välillä vähän muuta ajateltavaa pelien lisäksi täällä, hän totesi hymyillen.

Kaiken kaikkiaan hänen ja koko ryhmän tunnelma vaikutti olevan puheista päätellen jo valmiiksi katossa voitokkaan alkulohkovaiheen jälkeen.

– On jäänyt hyvä fiilis kisoista, ja erityisesti tästä joukkueesta. Hienoa olla täällä juuri näiden ihmisten kanssa.

Suomen kisat alkoivat heti kärkinelikkoon povatun Tshekin kohtaamisella. Kova lataus avauspeliin saattoi hieman näkyä alkusarjan jälkimmäisissä otteluissa, mutta loppujen lopuksi kolme voittoa merkitsevät kaikkein eniten.

– Ehkä Norja-pelin alussa meidän tekemisessä näkyi hieman se, että vastus ei ollut enää niin kova. Toisaalta taas olemme sopineet, että näissä kisoissa lähdetään vaan voittamaan, eikä mikään muu ole tavoitteena. MM-peleihin syttyy automaattisesti.

Perhe tuki vaikeina aikoina

Puolustajan paikalla viihtyvä Manninen kuuluu MM-joukkueen harvalukuiseen joukkoon, joka pelaa Ruotsin Superliigassa. Pääkallo.fi:n aiemmin haastatteleman Mira Wickmanin tapaan myös Manninen, 24, siirtyi länsinaapurin kivikovaan sarjaan nuorena.

Tiikereissä Salibandyliiga-kentillä debytoinut ja yhden kauden SB-Prossa pelannut puolustaja halusi lähteä syksyllä 2014 toteuttamaan haavettaan.

– Ruotsissa pelaaminen oli ollut pitkäaikainen unelmani nuoresta pitäen, hän taustoittaa siirtymistään.

Uusi pelipaikka löytyi Göteborgista ponnistavasta Pixbo Wallenstam IBK -nimisestä seurasta, joka on tuttu nimi salibandyn seuraajille myös miesten Superliiga-kentiltä.

– Silloin ajattelin, että olen vain vuoden tai pari, mutta kohta on tullut oltua jo neljä vuotta. Niin se aika menee, Manninen muistelee ja naurahtaa samalla.

Maajoukkuekaveri Wickman teki heti läpimurtonsa ensimmäisellä kaudellaan maailman kovimmassa sarjassa, mutta Mannisen alku ei ollut yhtä ruusuinen.

Alussa peliaika oli hyvinkin tiukassa, ja se alkoi myös näkyä hänen henkisessä jaksamisessaan. Paluu Suomeen alkoi tuntua yhä ajankohtaisemmalta jo ensimmäisen kauden jälkeen – eikä se lopulta kaukana ollut.

– Yleensä puhutaan, että ulkomailla pelatessa ensimmäinen tai toinen kausi on haastava, ja minulla se oli se ensimmäinen.

– Henkistä kanttia koeteltiin paljon, kun peliaikaa ei oikein tullut. Olen kuitenkin sellainen, joka ei anna periksi ja inhoan häviämistä.

Sisupussina tunnetun Mannisen luonne olikin iso syy sille, miksi hän ei ottanut seuraavaa lentoa takaisin kotimaahansa. Myös perheen tuki oli iso voimavara vaikeina aikoina.

– Isäni on ollut aina sellainen, joka on antanut vielä lisää tukea. Kyllä minä monet kerrat puhuin faijan kanssa puhelimessa ja sanoin, että nyt lähden pois täältä. Faija kuitenkin sanoi aina, että katso vielä se kortin toinen puoli. Iskä on ollut suurin piiskaaja siinä rinnalla.

– Olen tosi ylpeä itsestäni, etten heittänyt hanskoja tiskiin, koska tämä on jälkikäteen antanut minulle ihan törkeän paljon. Uskalsin luottaa siihen, että pystyn pelaamaan siellä, Manninen hehkuttaa iloisena.

Päätös osoittautui lopulta kullanarvoiseksi, kun Pixbo ja Manninen pääsivät juhlimaan Ruotsin mestaruutta seuraavan kauden päätteeksi.

Ruotsissa arvostus korkealla

Pienen pohdinnan jälkeen Manninen toteaa olevansa puoliammattilainen Ruotsin liigassa. Päivätyökseen hän opettaa suomen kieltä göteborgilaisessa koulussa.

Työpaikalla kuitenkin ymmärretään hyvin salibandypelaajan kiireet.

– Työ sopii tosi hyvin tuohon kuvioon, ja pääsen hyvin lähtemään aina pelimatkoille. Esimerkiksi Dubain lämpöleirillekin piti pyytää vapaata töistä, eikä se ollut ongelma. Tuntuu hyvältä, etten lähde sieltä vastoin kenenkään tahtoa.

Samalla keskustelunaiheeksi nouseekin naissalibandyn arvostuksen erot länsinaapuriimme verraten.

– No siis, kyllähän Ruotsissa minun mielestäni arvostetaan sitä enemmän kuin Suomessa. Ei nyt voi sanoa, että se olisi ihan 50–50-tilanne miesten ja naisten osalta, mutta ainakin liki. Naissalibandy on tosi iso juttu siellä.

Alkuun hankaluuksia tuottanut ruotsin kielikin sujuu kuulemma jo hyvin. Sen oppimista olivat helpottamassa muun muassa omat joukkuekaverit Pixbosta.

– Moni on antanut palautetta, että puhun jo tosi hyvin. Joukkuelaiseni sanoivat aluksi, etteivät osaa englantia ollenkaan. He kuitenkin huijasivat minua, kun tiesivät, että ymmärrän ruotsia vähän. Siinä opin hyvin, kun he puhuivat vain ruotsia minulle, Manninen hymähtää.

”Ensi kerralla en varmasti jää ulos”

Vaikka toisella kaudella pelit sujuivat hyvin seurajoukkueen paidassa, niin vastoinkäymisiltäkään ei vältytty.

Manninen oli syksyn 2015 viimeisessä Suomen EFT-joukkueessa mukana ja taisteli tiukasti MM-paikasta Tampereen kotikisoihin. Muun muassa Pääkallo.fi:n arviossa veikattiin, että Pixbo-puolustaja nähdään Suomen riveissä kyseisissä kisoissa.

Ei nähty. Manninen putosi viimeisten joukossa, ja se oli kova pala käsiteltäväksi.

– Se oli tosi iso pettymys, ja olin jollain tavalla vähän katkera siitä, koska se oli ollut siihen asti paras syksyni salibandyssa.

– En tiedä miksi, mutta jostain syystä olin vähän osannut valmistautua siihen syksyllä. Olin muutamasta maajoukkuetapahtumasta poissa, ja vaikka mikään ei ollut varmaa, niin ulosjääminen ei ollut iso pommi, vaikkakin kova pettymys.

Periksiantamaton luonne kuitenkin potki jatkamaan hommia vielä kovemmin.

– Päätin silloin, että seuraavasta MM-projektista en varmasti jää ulos, jos se minusta on kiinni.

Missä asioissa olet parempi kuin kaksi vuotta sitten?
– Olen varmasti henkisesti vahvempi. Olen oppinut myös antamaan itselleni anteeksi, ja jos tulee virheitä, niin niitä ei tarvitse jäädä kaivamaan ja pohtimaan. Itseluottamukseni on parempi kuin pari vuotta sitten, ja se kaikki lähtee erityisesti siitä, että syksy on mennyt hyvin seurajoukkueessa.

Elämä vaikuttaa Göteborgissa olevan tällä hetkellä niin hyvissä uomissa, ettei Mannisen tarvitse pitää kiirettä Suomeen paluun kanssa.

– Ei se ole varmastikaan ajankohtaista. Sen verran olen miettinyt vuosien varrella jo, että niin kauan kuin pystyn pelaamaan tosissani, haluan pelata Ruotsissa.

Kysymysmerkeistä tehoihin

Manninen on pelannut Suomen erittäin hyvin onnistuneessa kakkoskentässä läpi MM-kisojen. Lähtökohtiin nähden esitykset ovat olleet erinomaisia.

– Meidän kenttä oli tänne lähtiessä se, jossa oli kaikkein eniten kysymysmerkkejä. Keskustelimme Dubaissa sitten viisikon kanssa, että yritetään kääntää se kaikki positiiviseksi ja nyt näytetään, mitä osaamme.

Myös Manninen on onnistunut pisteiden teossa hienosti, sillä kolmesta alkulohko-ottelusta saldoksi jäi tehot 2+2.

– Kun on saanut koko syksyn paljon vastuuta, niin se ruokkii itseluottamusta. Onhan se kiva, kun pakin paikaltakin tulee onnistumisia.

Koko joukkueelta tarvitaan onnistumisia jälleen torstaina, kun puolivälierissä vastaan astelee emäntämaa Slovakia, joiden kannattajat pitävät varmasti ääntä Bratislavan jäähallissa.

Miksi tämä Suomen joukkue olisi valmis menemään MM-kultaan asti?
– Meillä on vain se fiilis ja halu niin kova. Eihän nuo aikaisemmat tapahtumat puhu hirveästi sen puolesta, mutta me itse uskomme siihen. Ilman luottoa omaan tekemiseen ei ikinä voita mitään.