Blogi: Osataan sitä muuallakin – kokemuksia Tshekin salibandykulttuurista

Alma Rinta-Pollari kirjoittaa pelikokemuksistaan Tshekin liigassa. Kuva: Pavel Doubek

Alma Rinta-Pollari kirjoittaa pelikokemuksistaan Tshekin liigassa. Kuva: Pavel Doubek

Vietin syyslukukauteni eli noin puolisen vuotta yliopistovaihdossa Tshekin pääkaupungissa Prahassa. Koska moni tietää itse opiskeluiden olevan usein melko toissijaista vaihdossa ollessa, ei tullut yllätyksenä itsellenikään se, että aika kului enimmäkseen yliopiston ulkopuolisiin aktiviteetteihin.

Olutmaanakin tunnettu Tshekin tasavalta on melko tunnettu myös jääkiekko- ja salibandypiireistään, joten kaiken kaikkiaan lähtökohdat lupailivat hyvää. Ennen vaihtoon lähtemistä salibandyn kannalta oli mielessäni vain yksi ajatus: säilyttää taitoni, eli treenata vaikka kerran tai maksimissaan kahdesti per viikko. Noh, toisin kävi.

Maahan asetuttuani otin yhteyttä useampaankin valmentajaan eri sarjatasoilla, mutta vastauksia sain vain muutamalta. Lopulta tärppäsi: TJ Sokol Královské Vinohrady -nimisen (tuttavallisemmin SKV) seuran naisten B-joukkueen valmentaja vastasi. He pelasivat paikallista kolmosdivaria eli tshekkiläisittäin 2. liigaa ja treenasivat kolmesti viikossa. Ja ei kun treeneihin.

Ensimmäisten harjoitusten jälkeen kutsu kävi kuitenkin saman seuran A-joukkueeseen. Fun fact: seuran miesten edustusjoukkueessa ykkösdivarissa oli taannoin pelannut useampikin suomalaispelaaja. Naisten A-joukkue pelasi kuitenkin Tshekin liigaa – enhän minä täällä pärjää, ajattelin.

Oman joukkueeni kanssa Suomessa olimme juuri nousseet kakkosdivariin, joten varsinaista kokemusta minulla oli vain sitä alemmilta divaritasoilta sekä yhdeltä junnukaudelta. Kävi kuitenkin ilmi, että pelot olivat turhia, ja pääsin porukkaan oikein mallikkaasti mukaan. Vaikka treenit ja pelit liigatyttöjen kanssa olivatkin todella laadukkaita, oman arvioni mukaan sanoisin ainakin naisten tason olevan yhden divaritason alempana Suomen mittakaavassa.

Salibandykulttuuri Tshekissä oli – ei toki niin yllättäen – vahva. Säbämailoja vilkkui yleisestikin katukuvassa vähän väliä, ja Prahan sekä miesten että naisten pääsarjojen kaikilla seitsemällä joukkueilla oli kaikilla myös näkyvää ja hyvin pyörivää junioritoimintaa. Ottelutapahtumiin oli panostettu juuri sopivasti niin pelaajia kuin katsojiakin ajatellen ja on Tshekissä nyt tänä keväänä jo seitsemäs oma Superfinaalinsakin.

Treenit SKV:n kanssa olivat monipuolisia ja montaa eri osa-aluetta kehittäviä: oli niin spurtteja, lihaskuntoa, porrasjuoksua, erinäisiä maalivahtitreenejä kuin hyvin perinteisiä maalintekoharjoitteita ja syöttöharjotteitakin. Tietenkin pelitaktiikat ja muut joukkuekohtaiset asiat erosivat siitä, mihin itse olin tottunut, mutta niinpä ne taitavat tehdä jokaisessa joukkueessa.

Erot kiteyttäisin hyvin lauseeseen, jonka Jami Manninen nosti esiin kun häntä jokunen aika sitten haastattelin: ”—nykyään melkein joka paikassa tehdään salibandyhommia hyvin ja laadukkaasti”. Tässä Manninen puhui yhden salibandyn suurmaan, Sveitsin toiminnasta, vaan päteepä kyseinen lausahdus erittäin hyvin tshekkienkin meininkiin.

Ja kyllä niitä salibandyhommia sitten tehtiinkin tosiaan laadukkaasti ja hyvin. Seuran yhteishenki oli aivan loistava, ja harva se viikonloppu oli yhteistä tapahtumaa edustusjoukkueiden kesken. Tekeminen niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin oli rentoa mutta silti tavoitteellista, ja juuri näin sen pitäisikin olla. Seuralla oli oma halli kuntosaleineen ja uima-altaineen, mikä tuntui melko luksukselta: en tiedä, mikä tilanne on muissa suomalaisissa kaupungeissa, mutta ainakin Jyväskylässä salivuorot tuntuvat koko ajan olevan kortilla.

Kaiken kaikkiaan tshekkiläisestä salibandykulttuurista näin yhden seuran toimintaan tutustuneena jäi päällimmäisenä todella hyvä fiilis. Vaikka vaihtojoukkueeni vääntääkin nyt playouteissa eli suomalaisittain karsinnoissa, kokemuksena seuran jäsenyys oli jotain unohtumatonta.

Yhteishenkeä tai kannustamista ei tarvinnut pakottaa, vaan kaikki tuli luonnostaan jokaiselta pelaajalta ja toimijalta yhteisen hengen motivoimana. Siinä ei ollut yhtään liikaa yrittämisen makua. Jokainen joukkuelajin pelaaja niin Suomessa kuin muuallakin maailmalla tietää varmasti sen tietyn yhteenkuuluvuuden ja ryhmähengen tunteen, kun kaikki vain naksahtaa kohdalleen, ja sellaisen ehdottomasti koin Prahassa SKV:n huomassa. Tällaisiin porukoihin jää aina pieni pala sydäntä.