Laatua ja semmosta

Aivan loistava kirjoitus Pami! Teksti täynnä asiaa. Ehdotan, että alkaisit luennoimaan näistä asioista :)

Henkinen puolihan on kaikkein tärkein. Jos on mielessään miettiny asioita, mitä, miksi, kenelle, milloin, mitä tavoitellaan ja millä tavalla yms.yms, on HUOMATTAVASTI helpompaa lähteä iltaisin treeneihin tai omatoimisiin. Aina, jos ja kun, tuntuu pahalta, niin silloin kaivetaan se kysymys ja itse luotu vastaus sieltä muistista. Jos vastaukset on kaikki vain mukavuusasioita, niin silloin kannattaa pelata ja tehdä vain asioita mitkä on mukavia.

Huipulla ei aina niin mukavaa ole. Kaikki asiat kertaantuu kun on paras tai yksi parhaista. Voittamisen ilot, häviämisen katkeruus, fyysinen onni tai psyykkinen pahaolo. Loppujen lopuksi se oma vaakakuppi kertoo tason missä kannattaa olla.

Ne jotka oikeasti on maistanut todellisen voittamisen nektaria, kestää pettymyksen verenmaun kerta kerran jälkeen. Nämä ihmiset tietää, että sitä nektaria saa maistaa vielä uudestaankin. Joillekin riittää halpa punkku, kun taas toiset tavoittelee shampanjaa. Henkimaailman asioista kaikki lähtee.

Jukkis, elä kiusaa :)

Consultant, olen samaa mieltä ensimmäisestä. Päivittäisessä tekemisessä motivointi on tavallaan helpompaa, kun siihen tulee paljon mahdollisuuksia ja mokat ajan myötä pienenee. Hain enemmän sitä, että miten virittää henkisesti huippuunsa noinkin ison sakin just oikealla hetkellä.

Henkinen valmennus on mun mielestä äärettömän kiinnostavaa. Olen vain siinä alkeellinen, saa opettaa, lupaan kuunnella :)

Niin treenaus on tärkeää ehdottomasti ja vain sillä pääsee huipulle ja eteenpäin. Mutta mikä on se motivaatio ja realismi satsata salibandyyn kaikki vapaa-aika ja vähän päälle. Mistä saa toimeentulon jne. Niin kauan kun SM-sarjassa pelaajat maksavat omasta tai vanhempien pussista harrastamisensa niin kauan on vaikea vaatia treenienmäärän kovaa kasvua. Eri asia olisi jos salibandyllä eläisi ja saisi keskittyä vain siihen. On helppoa vaatia pelaajia treenamaan enemmän ja enemmän, mutta mikä oikea elämää ja mistä rahat laskun maksamiseen?
Ja sitten onkin vielä se mitä pään sillä tapahtuu aivan oma juttunsa. Henkinen tasapaino on hyvän ja tehokkaan treenauksen A ja O. Niin moni asia ihmisen mieltä painaa ja aina ei pystytä keskittymään hetkeen ja yhteen treeniin. Mutta harjoittelemalla pystyy parantamaan myös keskittymiskykyä jne. Ei muutakun maila käteen ja harjoittelemaan, ja sitten voi lopettaa kun rakkulat on käsissä :-) Ja ainahan voi toivoa joulupukilta lahjaksi ilmaveiviä.

Totta kai ammattilaisuus/puoliammattilaisuus tms. auttaisi siinä, että voisi reenata kaks kertaa päivässä säännöllisesti, muttei se mikään ehto harjoitusmäärien kasvattamiselle ole mun mielestä.

Tästä pelkän fysiikan reenaamisesta olen kyllä niin samaa mieltä. En tajua ollenkaan sitä ajattelua että välillä pidetään näitä mailattomia kausia että jossain jengeissä on kesällä jakso jolloin kaikki maila reeni on lähes täysikiellossa. Mielummin kai sitä ne höntsä palautukset sun muut sen pallon kanssa tekee.

suomessa ei taida olla ensimmäistäkään naispelaajaa joka pystyisi reenaamaan sen kahdesti päivässä kuusi päivää viikossa ja palauttava sitten seitsemäntenä päivänä... lapsen kengissä kun laji on, niin vähän vaikea se on asuntovelkaisenkin tehdä puolipäivätyötä jotta pystyisi kaiken reenin vetämään. valintakysymyksiä tietenkin, mutta ei se salibandy sitä leipää pöytään tuo vaikka kuinka reenais!

sitten vielä pimeässä ja kateuden maassa suomessa pitäisi pitää päänuppi kunnossa! kritiikkiä tulee sieltä ja täältä ja pitäs olla kuin ei oliskaan. vähemmästäkin nuppi hajoaa…

ei varmaan ruotsissa ole paljoa parempi, kai nekin syö, tuskin pyhällä hengellä elävät. tekemisen laatu lienee parempi, harjoituksissa tempokin pysyy jos on se kolme, neljättäkin kenttää.. suomessa reeneissä kaks täyttä kenttää ja muutama lisäksi niin pidä siinä sitten tempoa yllä.. siitä on laatu kaukana.

naisten liigaa voisi vaikka supistaa kahdella jengillä. naisten liigan kulut pienenisi ja maajoukkueelle voitaisiin palkata OIKEA valmentaja, vink vink liitto!!!

eipä mulla muuta sydämellä tällä kertaa

Huhujen mukaan Kaipio hakee jatkoa pestilleen. Jännä nähdä ketä muita lähtee paikkaa hakemaan…

Hmm… Mää en puhunut kahdesti päivässä reenaamisesta, vaikka sekin on kyllä helposti tehtävissä, jos on opiskelija. Ja joo, ymmärrän, että halutaan keskittyä salibandyn jälkeiseen elämään, koska tarvitaan elinkeino tms. Mutta musta oliskin hyvä jos keskityttäis salibandyyn. Eli olen sitä mieltä ettei amatööristatus ole tarpeeksi hyvä syy reenata näin vähän. Erityisesti jos on opiskelija tms.

Onko joukkueilla aina 20 pelaajaa reeneissä? Pyritäänkö siihen? Pelasin viime kauden 4.divarissa ja valkku pyrki lähes aina hommaamaan sinne sen 20 + veskarit (joskus oli jopa “liikaa”). Aina ei onnistunut, mutta useasti oli. Jopa 16 tarkoitti sitä että viimeinen vartti mentiin hitaampaa. Me tietysti pelattiin lähes koko vuoro. Tämä on helppoa jos on junioritoimintaa ja etenkin jos on iso seura jossa on kakkosjoukkue. Juuri näillä säläporukoilla (lue junnuilla ja laiskoilla,kiireisillä) voidaan pitää laatu kasassa harkoissa kun on epidemioita, tilapäisiä kiireitä ym. Ainakin kunnes ammattimaisuus on ovella. Toivottavasti liigasoturit harjoittelevat niin paljon kuin jaksavat ja kun jaksaminen hiipuu niin purevat hampaat yhteen.

Pikkusen askarruttaa tuo lausuma, että jos on vain joku määrä, niin sitten mennään hitaammin tai kovemmin.

Eikö jokainen (halukas) yksilö voi mennä aina ihan tarpeeksi kovaa riippumatta kaverista ja kaverin hyytymisestä? Miksi vedota muihin?

Mielestäni joukkuelajien ongelma on “yleistäminen”. Jos kaikki 20 ei ole huippuja tai treenaa samalla intensiteetillä, tai koti/työ/opiskelu haittaa muutamia, niin minusta se pitäisi hyväksyä/sallia heille. Heitäkin, niitä huonompia tarvitaan parin huipun kehittymisen tueksi.

Mukava seurata keskustelua. Olen valmentanut nyt 10 vuotta salibandya ja viimeiset 3 vuotta olen ollut tyttöjunioreiden valmentajana. Olen kuitenkin seurannut tyttöjunioreita läheltä ennen tätä “tyttöjaksoa” joten mielestäni tiedän mistä puhun.

Ongelma on mielestäni paljon syvemmällä kuin näissä teksteissä puhutaan. Ketään urheilijaan ei saa panostamaan lajiinsa täysipäiväisesti, mikäli häneltä ei ole ennen aikuisikää sitä vaadittu. TÄSSÄ mielestäni tullaan nykyisen tyttösalibandyn ongelmaan.

Ongelma on mielestäni se, että nykyisellään tyttöjunioreita on liian vähän seuroissa. Lukuunottamatta tiettyjä menestyksekkäitä seuroja pääkaupunkiseudulla. Mutta kun tullaan tiettyihin maantieteellisiin alueisiin, niin tyttöjunioreita ei olekkaan tarpeeksi. Tämä johtaa siihen että valmentajat eivät uskalla vaatia pelaajiltaan asennetta, sitoutumista, urheilijan elämäntapaa sekä ennen kaikkea omistautumista lajille. Koska silloin saatta olla että joukkueessa ei ole sen jälkeen pelaajia.

Kun nämä tytöt kasvat aikuisiksi ja heiltä ei ole ennen sitä vaadittu mitään koko 10-vuotisen “uran” aikana. Saattaa tulos olla että pähkinää alkaa kiristämään liikaa, kun pitäisi oikeasti alkaa elämään, harjoittelemaan sekä pelaamaan kuten oikeat urheilijat.

Esimerkkejä on PikkuPohjola tapahtumat pullollaan. Tapahtumaan virtaa tyttöjä jotka eivät käy ennen harjoituksia tai pelejä kunnon alkulämmittelyillä!

Urheilijaksi kasvattamisen vastuu ei ole pelaajalla itsellään, vaan valmentajalla aina. Hänen tehtävänsä on vaatia pelaajalta kasvua, kehitystä sekä valmistaa hänet pelaamaan korkeammalla sarjatasolla.

Kysymys on siitä valinnasta meidän valmentajien keskuudessa, että annammeko oikeasti “lusmujen” olla joukkueissamme mukana vai otammeko riskin että pelaamme kapeammalla materiaalilla ja häviämme kenties pelejä, mutta kasvatamme pelaajistamme urheilijoita.

Kun yhdessä päättäisimme tehdä tämän tiukemman linjavedon, niin väitän että seuraavan 3-5 vuoden kuluttua ensimmäiset hyvät tulokset alkavat näkymään suomalaisessa tyttö- ja naissalibandyssa.

“Eikö jokainen (halukas) yksilö voi mennä aina ihan tarpeeksi kovaa riippumatta kaverista ja kaverin hyytymisestä? Miksi vedota muihin?”

Tämän “tarpeeksi kovaa”-mittarin ainoa referenssi on ne muut pelaajat. Sitä varten he ovat siellä sinun näkökulmasta katsottuna ja jos he väsyvät niin sinun vaatimustaso laskee. Muuten salibandya voisi tästä näkökulmasta katsottuna harjoitella yksin (ok, ehkä ei…).

“Mielestäni joukkuelajien ongelma on “yleistäminen”. Jos kaikki 20 ei ole huippuja tai treenaa samalla intensiteetillä, tai koti/työ/opiskelu haittaa muutamia, niin minusta se pitäisi hyväksyä/sallia heille. Heitäkin, niitä huonompia tarvitaan parin huipun kehittymisen tueksi.”

Tämä on joukkuekohtaista, joku sallii toinen ei.

Riippuu kuinka paljon muut haitat haittaa. Mielummin 20 sitoutunutta jos vaatimukset ovat korkeat, mutta jos sitä mahdollisuutta ei ole niin nämä estyneet täyttäköön joukkueen. Näitä estyneitä voi peluuttaa toisessa joukkueessa ja poimia sitten omiin peleihin tarpeen mukaan.

“Tarpeeksi kovaa-referenssistä”

Kyllä innostuneelle yksilölle riittää, että joukkueessa on muutama oikein kovasti innostunut, ja vielä olisi erinomaista, jos näistä joku olisi “huippu”.

Tämä on juuri mainitsemaani “yleistämistä”, että odotetaan, että kaikkien pitää olla jotain, että joku asia mahdollistuisi. Myönnän, että aivan yksin on kyllä erittäin haastavaa yksilölle.

niin jos on opiskelija, pystyy reenaamaan vaikka kahdesti päivässä, sitähän se vaatii jotta 18-28 tuntia tulee viikossa täyteen. eikö niin? teeppä 8 tunnin työpäivä ja sitten kodin kautta parin tunnin reenehin. yleensä vielä matkustamiseen menee 1-2 tuntia, riippuen missä asuu. päivä on siis täysi. näitä päiviä tulee 3-4 viikossa + pelit, palauttavia mahdollisesti 1-2 kertaa viikossa. ja sitten sanotaan että “reenaa enemmän…” kun kellossa ei ole enempää tunteja.. tämä on siis vain esimerkki, sopii varmasti myös moneen miespelaajaan sekä valmentajaan.

ja mitä pelaajamäärään reeneissä tulee, niin erääseen peliin esim classicilla oli peliin nimetä 16 pelaajaa, en muista oliko tässä veskarit mukana, mutta luulen että viikolla ei ollut näinkään montaa pelaajaa reeneissä. ja itse en ole kertaakaan pelannu sellaisessa joukkueessa että reeneissä olisi ollut 20 pelaajaa missään vaiheessa ja puhutaan kuitenkin liigajoukkueesta.

paljon vaaditaan mutta mitään ei anneta.. sama kuin maajoukkueen kohdalle, pelaajat vaatimalla vaativat, kieltäytyivät joukkueesta jotta saisivat äänensä kuuluviin että tarvitaan kunnon valmentaja, niin tämä kuitattiin kiukutteluna ja taas oli ihmissuhdesotkuteoriat esillä. sitä niittää mitä kylvää!

lottovoittohan se olisi se mikä auttaisi :) palkkaisin vaikka sen Vaaran suomen maajoukkueen valmentajaksi :)

“Pikkusen askarruttaa tuo lausuma, että jos on vain joku määrä, niin sitten mennään hitaammin tai kovemmin.”

yritäpä vaikka 12 pelaajalla tehdä sellaiset reenit kuin ettö olisi 18 tai enemmän, katotaan miten käy..

kommenteista tyttöjunioreista olen samaa mieltä. itse ollessani a-ikäinen olimme suomen parhaita, nyt siitä joukkueesta pelaa 3-4 ylimmillä tasoilla, loput ovat lopettaneet.

tästä voisi jauhaa loputtomiin, mutta mukavampi olisi kehittää nais- ja tyttösalibandya parempaan suuntaan.. että tytöt joku päivä voittaisivatkin ruotsin tytöt ja että naiset vaikka jo seuraavissa kisoissa voittaisivat ruotsin.. näitä päiviä odotellessa :)

Naisurheilusta puhuttaessa ottakaa huomioon että mitään tukia ei tule, kaikki pitää talkoilla tehdä ja kausimaksut maksaa, eli ilmaista homma ei ole. Töissä on käytävä että voi harrastaa! Koskaan en tule salibandylla leipääni saamaan ja vaikka kuinka haluaisin reenata enemmän, ei työnantajaa paljoa kiinnosta jotku “sählyreenit” vaikka korkeimmasta tasosta puhuttaisinkiin..Heti kun mulle tästä lajista maksetaan, voin muuttaa hallille asumaan ja reenata sydämeni kyllyydestä kaikki reenit mitä huippu-urheilu vaatii.

Eikö tuota nyt vain ole haluttu ymmärtää, että harjoittelun määristä puhuttaessa ei ole kyse pelkästään lajitreenistä?

Jos käy töissä ja kolmet lajitreenit viikossa, niin kyllä varmasti halutessaan löytää aikaa vielä käydä ainakin lenkillä ja salilla, ottaa rappuset hissin sijasta aina kun on mahdollisuus ja jos ei muuta, niin ajaa fillarilla tai kävellä sinne treenipaikalle painava varustekassi olalla, niin tulee tehtyä ekstraa ihan huomaamattaan. Siitähän Erikssonin tekstissäkin taisi olla kysymys. Voi myös miettiä ravitsemustaan urheilun kannalta, eikä tulla treeneistä ainakaan joka ilta kotiin Hesen autokaistan kautta. Ei kaikkea tarvitse tehdä edes salibandyn takia, vaan ihan jo oman terveydenkin takia.

Tietysti kahdentoista pelaajan treenit ovat erilaiset kuin isolla porukalla. Mutta se taitaa olla valkun ammattitaitoa osata järjestää jotain tekemistä sille määrälle. Tietysti se on vaikeaa, jos valkun suunnitelma on epärealistisen suurelle joukolle.

Kyllä kuitenkin ihmettelen, jos tunnin tai puolentoista (järkevää ja kehittävää) treeniä ei pystyisi tekemään kunnon vauhdilla myös pikkujoukolla.

Pelaajien sitoutumisesta ja halusta palvella joukkuetta on tullutkin ihan hyviä pointteja. Eri lajien urheilijoita seuranneina olen mielestäni huomioinut, että salibandyn pelaajista melko harvat täyttää sellaista huippu-urheilijan kuvaa, mikä esim. monessa yksilölajissa vaaditaan jo “lähtötasona”. Henkisesti ollaan monesti hyvin itsepäisiä ja haluttomia kuuntelemaan ketään auktoriteetteja. Tärkeintä on vaan, että saa olla kentän tärkein pelaaja ja tehdä maaleja. Jos taktiikkana on tiukka puolustus ja joukkueen etu, niin monesti se unohtuu heti, kun on mahdollisuus lähteä ryntäilemään hyökkäyspäätyyn. Joukkueiden puolesta henkistä kehitystä on vaikea edistää, mutta harvoin toisaalta tulee hyvää informaatiota fyysisestä puolestakaan. Kovin harvalla pelaajalla on mitään käsitystä, kuinka vaikka rasitusvammoja ehkäistään. Herätys tulee vasta siinä vaiheessa kun koskee ja ei pysty pelaamaan. Ei varmaan kovin montaa maratoonaria löydy samalla asenteella, vaan itsestä huolehtiminen koetaan siellä mahdollisuutena, ei pakollisena puurtamisena. Ehkä salibandyn parissa kenekään ei ajatella niin paljoa harjoittelevan, että sellaisia edes tulee?

Lieneekö kyse siitä, että laji on helppo aloittaa ja se ei alkuun vaadi juuri sen suurempaa sitoutumista, niin sitä ei missään vaiheessa opitakaan, niitä poikkeuksia lukuunottamatta. Etsiytyykö lajin pariin jo lähtökohtaisesti paljon niitä, jotka ei jaksa päivästä toiseen olla ihan viimeisen päälle urheilijoita, vaan halutaan enemmän, että pelaaminen on vaan mukavaa. Sitten kun kaikki ei mene oman mielen mukaan, niin kieltäydytään tulemasta harjoituksiin ja kiukutellaan. Varmasti tämä syö enemmän joukkuetta, vaikka toisena mahdollisuutena olisi pelata kapealla, mutta sitoutuneella materiaalilla.

Mielestäni on erittäin tärkeätä erottaa tässä vaiheessa ne kaksi asiaa jotka pitäisi miettiä myöskin seuratyössä.

On tärkeätä että kilpaurheilua ja harrastusta ei sekoiteta toisiinsa. Nämä kaksi asiaa sekoittuvat tyttösalibandyssa liian usein. Toinen puolisko haluaisi olla kilpaurheilijoita ja toinen haluaisi olla vain harrastaja höntsäilijöitä. Nämä kaksi leiriä sopivat melko huonosti yhteen.

Arvostan molempia suuntia, mutta molempien pitäisi pystyä toimimaan omana asiana. Nyt kun mietitään naisten MJ:n tilannetta, niin kun kaikista tyttö- ja naislisenssi pelaajista laskee höntsääjät pois, niin kuinka paljon on oikeasti kilpaurheilu harrastajia? Ei varmasti niin moni kun pitäisi olla jotta saisimme paremman yhteisen tulevaisuuden tyttösalibandyssa.

Väitän että seuroilla ja valmentajilla on erittäin suuri rooli tässä asiassa. Seurojen tulee luoda selkeät linjaukset sekä kilpaurheiluun ja harrastukseen. Vaatimus tasot ylös ja tekemään pitkäaikaista työtä.

Tässä blogissa on paljon keskusteltu työn ja harrastuksen sovittamisesta yhteen. Faktahan on se että matkalla menestykseen tulee tehdä uhrauksia. Koskee myöskin rahallisia uhrauksia. Niin se asia ikävä kyllä on. Jokaisessa lajissa on niitä ammattilaisia jotka ovat joutuneet luopumaan jostain oman urheilu-uransa eteen. Nyt he ansaitsevat elantonsa joko kilpaurheilemalla tai sitten oman lajinsa taustoissa.

Mutta jokainen pelaaja tekee omat valintansa ja elävät niiden mukaan.

Hyviä pointsukoita. Valinnoistahan tässä tosiaan on kyse. Ja valmentajalla on vastuu tietenkin. Kaikki ei vaan halua samoja asioita valmentajissakaan.

Ja niinku sanoin aiemmin, mua ei oikeastaan kiinnosta tuo huippu-urheilun numero, vaan olen yksinkertaisesti sitä mieltä, että lajireeniä on liian vähän. Olen hollantilaisten jalkkisvalmentajien kans samaa mieltä siitä, ettei mikään kehitä niinku peli, miks siis satsata niitä kallisarvosia tunteja muuhun ellei taitotaso oo niin surkea, ettei samaa tehoa saa irti pallon kans. Ja oon vieläkin sitä mieltä, vaikka kuin olis töitä ja asuntolainaa, niin voi reenata enemmän ku mitä tällä hetkellä keskimäärin.

Ja mää puhun siis kilpajoukkueista, en sossupalloilijoista.

“Kyllä innostuneelle yksilölle riittää, että joukkueessa on muutama oikein kovasti innostunut, ja vielä olisi erinomaista, jos näistä joku olisi “huippu””

Ei riitä väitän minä. Perseestä jos reeneissä tulee aina sama pakki vastaan jos tiedät jo etukäteen että sillä ei ole mitään mahiksia viedä sinulta palloa. Yksi syy miksi joku kovaa harjoitteleva saattaa valita toisen lajin itselleen.

Lajireeniä ja omatoimista, niitä voisi lisätä molempia. Halliajat saattaa tulla vastaan mutta etsikää sitten uusia mahdollisuuksia. Vielä ku ite jaksais…

Tässä keskutelussa tulee tietyllä tavalla ottaa huomioon että salibandy on tähän asti kehittynt hurjalla tahdilla (puhutaan sitten harjoittelusta, pelin tasosta (miehet tai niaset)) tai mistä tahansa. Pitää ottaa huomioon että emme voi odottaa näitä Lassen mainitsemia harjottelu määriä kaikilta pelaajilta (esim. työssä käyviltä). Vaan olisiko nyt aika kehittyä hitaasti ja vakaasti myös naisissa kohti huippu-urheilu ja unohtaa se parissa vuodessa huipulle ajattelu.

Ihanan asiallista keskustelua ja paljon hyviä poitteja!

Tyttöpelaajien määrät alueittain ovat surkeaa luettavaa, siellä se suurin kurssinmuutos on tehtävä, jos pitkällä tähtäimellä halutaan saada muutosta aikaan. Tärkeä kysymys on, että alkaako löytyä jo seuroja, joilla on resursseja tyttösalibandyn kehittämiseen? Onko seuraorganisaatioissa tarpeeksi lihaksia tehdä kehitystyötä vai meneekö kaikki aika rutiinien pyörittämiseen?

Tämänhetkiset pelaajamäärät ovat niin pieniä, että vähänkin organisoitu lajipromo ja harrastusmahdollisuuksien luonti saisi jo ihmeitä aikaan.

Toinen erittäin hyvä pointti on Juhan esilleottama urheilijaksi kasvaminen. Valmentaja vaatii ja pelaaja pelaa sillä tasolla kun vaaditaan. Mikäli kukaan ei ole 10 vuoteen vaatinut muuta kuin höntsäilyä, on turha 18-vuotiaana alkaa yrittää muuttaa touhua juniorimaajoukkueikään kasvettaessa.

Tähän tarvittaisiin ryhdinnostoa valmennuspuolella. Mutta ketä ne tyttöjen valmentajat ovat? Millään tapaa en halua vähätellä nyt tyttöjen parissa valmentavia (jokainen tekee arvokasta työtä), mutta kovin usein tuntuu, että tietotaitoa ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi. Kun halukkaita ei ole, niin sitten valmentamassa on kuka tahansa, joka suostuu tulemaan vähän vislaamaan ja huutamaan vaihdot ja lopputulos on usein suunnittelematonta seilailua. Eli mennään treeneihin, vedetään pari syöttödrilliä ja pelataan. Ei ole kausisuunnitelmia, jaksotettua fysiikkaharjoittelua, ohjattua tekniikkaharjoittelua, yms.

Esim. tekniikkaakin voi harjoitella yksin loputtomiin, mutta jos kukaan ei ikinä korjaa virheitä, kehittyminen on tosi hidasta - toisaalta jos valmentaja on jonkun isä, joka ei koskaan ole itse pelannut, on neuvojakin vaikea antaa.

Valmentajia pitäisi saada lisää, jotta voitaisiin perustaa lisää joukkueita ja tarjota tytöille mahdollisuus harrastaa.

Sitten olemassaolevat valmentajat pitäisi saada koulutuksiin, jotta voidaan tarjota laadusta harjoittelua ja luoda ympäristö, jossa pelaajat kehittyvät. Valmentajan ei tarvitse olla entinen huippupelaaja - vähän urheilutaustaa/innostusta omaavasta isästä voi tulla hyvä valmentaja, jos on halua oppia uutta ja intoa kouluttautua. Toisaalta entiset huippupelaajat pitäisi saada myös mukaan lajin kehitystyöhön junnujen pariin - huikea tietotaito lajista, joka pitäisi pystyä hyödyntämään. 

Niin paljon olisi parannettavia asioita, mutta ehkä yhdessä, pienin askelein, pystymme viemään tätä hienoa lajia eteenpäin?

Oma lyhyt valmennusjakso tyttöjen puolella kertoi, että yksi isohko ongelma tuntui tuossa seurassa olevan lahjakkaiden tyttöjen “pakottaminen” naisten treeneihin.
Meillä oli kaksi tosi lahjakasta pelaajaa junnuissa, jotka pärjäsivät hyvin jo naistenkin pelissä, mutta intoa sinne heillä ei olisi ollut.

Aika isoa painostusta seuran taholta kuitenkin heidän ja valmennuksen suuntaan tuli, että naisiin heidät pitää saada pelaamaan jonka tuloksena toinen lopetti salibandyn ja toinen vaihtoi seuraa.

Jäin vain miettimään, että mikä idea on yrittää pakkosiirtää mahdollisimman nuorena ylempiin sarjoihin vaikka lahjakas olisikin, mutta ei motivaatiota tai halua?

Joku edellä otti esiin yksilölajit, jotka julkisuudessa näkyvät oikeastaan vain huippu-urheilijoiden,  lajissaan viiden kymmenen maan parhaan kautta. Yksittäisessä joukkuelajin joukkueessa on jo parikymmentä pelaajaa, sarjaa pelaa pari-kolmesataa. Millainen urheilija on yksilölajin sadanneksi innostunein/paras?

Voin ehkä paljastaa oman nuoruuden ajan mustavalkoisen käsitykseni: yksilöurheilijat ovat urheilijoita, jotka panostavat, harjoittelevat kovaa ja paljon. Siis ainakin parhaat. Joukkueurheilijoista kukaan ei ole tällainen. Johtopäätökseen tulin, kun vertasin omaa yksilöurheilijan työskentelyäni pikkukaupungin joukkueurheilijoihin.

Nykyisin en näe enää tilannetta näin mustavalkoisena, harmaita sävyjä on tullut mukaan. Käsitykseni on muuttunut, ei kuitenkaan niin, että joukkuelajien ”huippusarjaa” pelaavat olisivat mielestäni vieläkään (tai edes koskaan) kaikki huippu-urheilijoita. Mutta olen havainnut, että joukkueissa on yksittäisiä pelaajia, jotka ovat asenteeltaan, treenimäärältään aivan yksilölajien huippujen tasolla. Joissakin on muutamia, mutta yleensä ei viittä enempää. Ja tällaiset keksivät tekemistä myös joukkuetreenien ulkopuolella.

En usko, että tilanne tulee koskaan muuttumaan (tarkoitan ei-ammattilaisurheilua). Se on kuin dropout, siis ikuisuuskysymys. Lajien kannalta pidän parempana, että tällaisia yksilöitä on monissa joukkueissa esimerkkinä, kuin että ne olisivat samassa joukkueessa.

Andersonin pohdintaan yksi käytännön kehitysehdotus: pienentäkää joukkueen pelaajamäärää. Se kannustaa tulemaan treeneihin, kun oma poissaolo näkyy. Se sitouttaa paremmin, kun pääsee pelaamaan. Se parantaa kuntoa, kun koko treenin ajan joutuu puuhaamaan (eikä pääse huilaamaan välillä).

Joku kirjoitti taas vaatimisesta. Tässä ehdotan, että valkkujen tulisi oivaltaa tärkeimmiksi tehtävikseen saada pelaajat ymmärtämään, mitä pelaajan ja joukkueen menestyminen vaatii (siis edellyttää). Kaipa niin onkin?

On aivan eri asia puhua siitä, mitä peli vaatii (siis edellyttää), kuin siitä, että valmentaja vaatii (siis määrää tai käskee).

Lisäisin vielä:

Kansainväliseen menestykseen riittää, kunhan parikymmentä huippuasennoituvaa (suht taitavaa) on lajissa mukana, ne loput 30000 voivat olla suunnilleen mitä vain.

Tulevaisuus on turvattu, kun 5-10 saadaan innostumaan juniorina.

...siis vuosittain.

Es:n kanssa samaa mieltä, että vaatiminen ei riitä, pitää ymmärtää miksi vaaditaan ja saada pelaaja sitoutettua samaan päämääärään. Ei helppoa, ja vaatii aina sillon tällön menestyksen uhraamista tämän päämäärän eteen.

Juniorivalmentajien koulutus ja keskinäiset palaverit olisi ensiarvoisen tärkeitä uusien ajatusten herättämiseksi, koska ongelmat sillä rintamalla näkyy vähintään yhtä paljon kuin pelaajien henk.koht. taidot. En tiedä pääkaupunkiseudun “suurista” seuroista, mutta pienemmissä ympyröissä kovin harva edustusjoukkueen valmentajakaan saa mitään seuran puolesta, vaan kaikki koulutus on hommattava omilla rahoilla ja ajalla. Jos valmentaja on jonkun pelaajan isä, joka tietää lopettavansa kun oma lapsi kasvaa ikäluokan yli, ei tällaiseen kouluttautumiseen kovin moni ala panostamaan. Eli toisaalta jos raha ja työkiireet määrittää valmentajien kehittymistä, niin ehkä se ei innosta pelaajiakaan panostamaan ihan täysillä?

“Kansainväliseen menestykseen riittää, kunhan parikymmentä huippuasennoituvaa (suht taitavaa) on lajissa mukana, ne loput 30000 voivat olla suunnilleen mitä vain.”

Periaatteessa totta, mutta käytännössä vaikea saada 20 huippuasennoituvaa suht taitavaa pelaajaa kehitettyä jos loput ovat suunnilleen mitä vaan.

Keskustelu on ihan mielenkiintoista ja en välttämättä ihan kaikkea niele, mutta seurat tehköön omat kehityssuunnitelmansa oman lähtökohdan ja halujensa mukaan. Ruuvia sais silti kiristää jos aiotaan satsata, mutta saas nähdä miten käy… Ruumiita tullee, mielenkiinnolla seuraan miten ruumiille käy.

Meidän seurassa kehitetään tyttösalibandya heti, kun saadaan motivoituneita valmentajia ja joukkueenjohtajia hommattua. Ai niin, ja tietysti seudulle lisää salivuoroja. Aika oleellisia juttuja varmasti monella paikkakunnalla jo ennen minkään muun asian miettimistä.

Missä järestyksessä niitä asioita pitää tehdä? Aina on jotain puutteita varmasti eikä koko paketti tule yhtä aikaa. Ekana pelaajia vai valmentajia vai rahaa ja niin edelleen ja niin edelleen.

Me jotka nyt ollaan niissä paikoissa, joissa jotain voi tehdä, tehdään jotain jo heti tänään. Vedetään hyvä reeni, motivointipuhe tai herätään aamulla laittamaan matto paikalleen ilman yhtään kuprua.

Oli sarjataso mikä tahansa, joukkueessa on aina hyvin erilaisella tavalla treenaamiseen suhtautuvaa porukkaa. Treenaamiskulttuuri pyrkii lähes aina menemään heikompaan suuntaan ellei jotain tehdä asian eteen. Valitettavasti se on pakottamista jolla yleensä yritetään motivoida.

Lopulta valmentajat peluuttavat kuitenkin parhaiten tulosta tekeviä pelaajia ja tämä on omiaan heikentämään moraalia. Alasarjoissa alkulenkkien tekemistä pidetään usein naurettavana turhuutena, lenkillä käymistä aivan älyttömänä. Omia laukaisu- ja syöttötreenejä ei tee kukaan. Haluaisinpa tietää poikkeaako edes liigataso edellisestä?

Valitettavasti salibandy ei ole ainakaan vielä huippu-urheilua vaan melkoista puuhastelua. Yksilöitä toki löytyy vaikka millaisella työmoraalilla varustettuna, mutta yksi puuttuu: uhraukset. Sopii verrata vaikkapa lätkään!

Kyllä liigataso poikkeaa ainakin siinä, että verryttelyt tehdään. Jopa loppuverryttelyt :)

Salibandyliitto julkaisee tänään uuden naisten maajoukkueen valmentajan. Joten pohdinta voi alkaa. Kaikkea hyvää K.K:lle ja annetaan tekojen puhua puolesta.

KK= Kimmo Kontiainen?

KK = KARHUKOPLA

tai karo kuussaari.

ensimmäinen vaihtoehto varteenotettavampi näistä kahdesta.