pääkallo.fi - Pääkallokommentit
Hukanteiltä kaidalle polulle - lopulta lyhyet syötöt voittivat
14.5.2009 klo 11.13 • Jani Hakkarainen
Miesten salibandyliigan 2008–2009 pelillinen analyysi täytyy valitettavasti aloittaa akateemisen kuivasti. Se edellyttää nimittäin luokittelua, jossa on kaksi tasoa: ylempi eli pelitavallinen ja alempi pelisysteemiä koskeva.
Tällä kaudella salibandyliigassa nähtiin kolme ylemmän kategorian hyökkäyspelitapaa. Niiden alaluokat muodostavat kaiken kaikkiaan viisi erilaista hyökkäyspelisysteemiä.
Ensimmäisestä pelitapaluokasta, suomalaisesta lyhytsyöttöpelitavasta, valmentajat peluuttivat kahta perusjärjestelmää: keskustanmurtopeliä ja laita-avausta. Niitä yhdistivät 1–3–1-muodostelma, lyhyet syötöt ja paikanvaihdot. Erottavana tekijänä oli, pyrittiinkö keskusta murtamaan lyhyellä syötöllä tai kuljetuksella alhaalta vai avattiinko peli laidasta. Esimerkiksi finaaleissa SSV ei murtanut keskustan kuin muutaman kerran ja pelasi sinne vasta laidasta.
Toisen pääluokan muodosti pitkien syöttöjen pelitapa. Sen muotoja on myös kaksi: ruotsalaistyyppinen 2–2–1-pelaaminen ja 90-lukulainen takakolmio. Kummassakaan paikanvaihtoja ei juuri harrasteta ja hyökkäys pyritään avaamaan suoraan syvälle, yleensä laitaan.
Viidentenä ja viimeisenä vaihtoehtona oli pudonneen FBT Porin puhdas vastahyökkäyspeli. Muut joukkueet saattoivat käyttää sitä joissain otteluissa pakon sanelemana. Nykyaikaisessa pelissä kaikki pelitavat sitä paitsi sisältävät nopean pelin kääntämisen ja tiiviin puolustamisen. Peliä voidaan kääntää sekä pitkillä että lyhyillä syötöillä. Oleellista on, että ilman sitä ja tiivistä puolustusta ei voi menestyä. Kokonaisuus pitää olla kunnossa.
Peli-identiteetti hukassa runkosarjassa
Runkosarjassa tapahtui selvä liukuma pois keskustanmurtopelistä. Sen perinteiset osaajat Erä ja Oilers peluuttivat jopa aika selvää pitkien syöttöjen peliä tai ainakin 1–3–1-laita-avausta. Myös SSV säästi energiaa 1–3–1-laita-avauksella - ja voitti sillä finaalit.
G-Koovee muutti peliään tähän suuntaan Arto Riihimäen syrjäytettyä Mika Myllyniemen. Ainoastaan TPS ja NST olivat poikkeus: Ray Backman ja Jarkko Rantala pyrkivät monipuolistamaan joukkueensa hyökkäämistä lyhytsyöttöpelillä, jopa keskustan murtamisella.
Sen sijaan Classicin Pasi Peltola, SPV:n Tommy Koponen, Trackersin Jani Blad ja Nokian KrP:n Kai Ahlstedt luottivat pitkiin syöttöihin kuin vuoreen. Syitä siirtymään olivat hyökkäyspelin puolustusvalmiuden korostaminen ja se tapa, jolla Suomi voitti Ruotsin MM-finaalissa.
Valmentajat selvästi uskoivat, että laidasta avaaminen on turvallisempaa kuin keskustan murtaminen, koska pallon menetys laidassa ei ole yhtä vaarallinen kuin keskellä. MM-finaalissa Suomi noudatti tätä näkemystä viimeisen päälle ja pelasi avauspelin suoraan syvälle Ruotsin päähän. Finaalivoitto ei voinut olla vaikuttamatta liigavalmentajien ratkaisuihin.
Syyskaudella suomalaisten huippuvalmentajien keskuudessa alkoi olla merkkejä myös hienosta ideasta nimeltä monipelitapa. Monipelitapa tarkoittaa sitä, että joukkueen pitää pystyä vaihtamaan ei ainoastaan systeemiä vaan myös pelitapaa - eikä ainoastaan ottelusta toiseen vaan jopa vaihdosta toiseen. Miesten maajoukkue vaihteli pelitapaa ottelusta toiseen MM-kisoissa.
Liiton koulutuspäällikkö Jari Oksanen liputti avoimesti sen puolesta, että jokaisella maajoukkueella voi olla eri pelitapa. Erän valmennusjohto ilmoitti julkisesti, että heidän joukkueensa taktisen osaamisen tulee sisältää kaikki mahdollinen. Tilanne alkoi vaikuttaa jo suomalaisen peli-identiteetin kannalta vaaralliselta. Liigassa pelitavan muutos kävi kohti ruotsalaista tapaa avata peliä. Monipelitapa uhkasi tuhota koko Erän kauden. Peli-identiteetti Suomen niemellä oli pahasti hakusessa.
Lopulta pudotuspeleissä valo alkoi jälleen kajastaa. Erä palasi keskustanmurtopeliin ja löi SPV:n. Josban Antti Ruokonen haastoi SSV:n lyhytsyöttöpelillä. SPV oli ainut pitkien syöttöjen joukkue, joka selvisi neljän parhaan joukkoon. Finaalit käytiin lyhytsyöttöpelin taisteluna. Oli palattu suomalaisille ominaiseen tapaan pelata. Ennen kaikkea menestyneimmillä joukkueilla oli selkeä pelitapa, jolla mentiin eteenpäin. Monipelitavat oli unohdettu.
Suomi tarvitsee peli-identiteetin
Kauden jälkeen haluaisin haastaa huippuvalmentajat avoimeen keskusteluun suomalaisesta peli-identiteetistä. Kokemus menestyvistä maista yli lajirajojen korostaa vahvasti kansallisen peli-identiteetin merkitystä. Peli-identiteetti tarkoittaa sitä, että seura-ja maajoukkueilla on selkeä pelitapa.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita hirttäytymistä yhteen pelisysteemiin. Oleellista on nähdä ero toisaalta pelitavan ja -järjestelmän ja toisaalta perus- ja erityistilannepelaamisen välillä. On totta, että samaa pelitapaa kuten lyhytsyöttöpeliä voidaan toteuttaa eri järjestelmillä.
Tietyissä tilanteissa joukkueen tulee osata pelata normaalista poikkeavalla tavalla. Näin on esimerkiksi takaa-ajoasemassa. Menestyvillä joukkueilla erityistilannepelaaminenkin lepää kuitenkin perustilannepelaamisen kivijalalla. Se luo uskalluksen pelata.
Sama koskee laajemmin menestyviä maita, joissa pelaajat kasvavat kansalliseen pelitapaan jo juniorista lähtien. Syntyy kansallinen peli-identiteetti ja -kulttuuri, johon voi luottaa kovimmassakin paikassa. Syntyy itseluottamus ja uskallus pelata.
Peli-identiteetiksi lyhytsyöttöpeli
Olen puolustanut suomalaiseksi pelitapavaksi lyhytsyöttöpeliä ja erityisesti sen keskustanmurtovaihtoehtoa. Pääperusteeni on, että se tuottaa suurimman pelinopeuden.
MM-kisat näyttivät selvästi, että ruotsalainen pitkien syöttöjen pelaaminen ei ole tulevaisuutta. Jopa Sveitsi vei välierän Ruotsia vastaan jatkoajalle. Miksi? Ruotsilla on ehkä parhaat pelaajat, mutta heidän pelitapansa ei tuota maksimaalista pelinopeutta. Sveitsillä ei ollutkaan juuri vaikeuksia pitää peli tasoissa pelkästään puolustamalla.
Pelinopeus on silloin maksimissaan, kun koko viisikko vyöryy lyhyillä syötöillä leveänä kohti vastustajan maalia. Pitkillä syötöillä ei koskaan päästä tähän, koska viisikko on hajanaisempi. Suomi tarvitsee pelitavallisen etumatkan ruotsalaisiin ja muihin kilpailijoihin. Pitäkäämme tämä mielessä marraskuisena pimeänäkin keskiviikkona, kun bussi kaartaa vieraan hallin pihaan.
Kommentit
En tunne kyseistä kirjoittajaa, vaikka lukemani jälkeen kiinnostaisi tietää vähän taustoja. Kuten aina kantaa ottaessa täytyy vetää mutkia vähän suoraksi.
Pääprinsiipit ovat kuitenkin täysin oikeassa. Ainoa tapa tulevaisuudessa pelata salibandya on lyhytsyöttöpeli. Pitäisi heittää vain suomalainen perusmentaliteetti, että muut (etenkin ruotsalaiset) ovat meitä parempia suoraan männikköön. Kyllä hyvä pelaaja osaa reagoida tilanteisiin vaihtamalla ratkaisun taktiikasta poikkeavaan ratkaisuun.
Pelitapa muuttuu väkisinkin myös jokaisessa seurajoukkueessa jatkossa. Ne jotka pistävät vastaan pisimpään ajautuvat suoraan hännille. Pelaajien treeniä pitäisi keskittää pallolliseen taitoon, syöttämiseen ja nopeisiin jalkoihin.
Jos ei ole suunnitelmaa eikä visiota, ei voi tapahtua positiivista kehitystäkään.
Mielenkiintoista että täällä puhutaan asiaakin.
Kommentoin hieman:
1. Organisoitu hyökkäyspelaaminen on edelleen monella suomalaisella huippusalibandyjoukkueella epämääräistä ja liikaa yksilöiden luovuuden varassa. Peli-identiteetti on edelleen hakusessa monilla joukkueilla erityisesti perustilannepelaamisen osalta. Tästä siis olen samaa mieltä.
2. En usko, että menestyksekkään salibandyn hyökkäyspelin pelitavaksi riittää lyhytsyöttöpeli.
Tästä siis olen eri mieltä.
Perusteet:
Kun katsotaan pallopelien yleistä kehityskaarta (esim jalkapallo, jääkiekko, koripallo) niin lajin kehittyessä myös pelin virtausnopeus kehittyy ja erityistilannepelaamisen rooli kasvaa.
Edellämainittu ei poista peruspelitavan merkitystä, mutta asettaa sille tiettyjä vaatimuksia. Käytännössä siis pelitavan toimivuuden tärkeys pelin virtauksen vaihteluissa kasvaa. Tämä on kai suurimmalle osalla niistä jotka näitä tekstejä jaksavat lukea selvää.
On itse asiassa aika hauskaa todeta, että salibandy on lajina suuren luontaisen pelitilannennopeutensa takia tässä kehityksessä jopa esim. jalkapalloa edellä.
Kommentin kirjoittaja puoltaa osaltaan lyhytsyöttötavan etuja näissä siirtymissä (lyhyet etäisyydet, parempi puolustusvalmius, parempi pelinkääntönopeus yms.) allekirjoitan tämän vain osittain. Se, että salibandyssa ei ole paitsiota eikä pitkää kiekkoa muuttaa lajin luonnetta tältä osin.
Meillä ei ole myöskään traditiota erityisen hyvin liikkuvista huippupelaajista, joita kommentin kirjoittajan ehdottama peli-identiteetti edellyttäisi. Nimetkää yksikin suomalainen salibandyn ehdottomalla huipulla ollut pelaaja, joka olisi liikkumiskyvyltään erityisen nopea: Kohonen-ei, Hyvärinen-ei, JP Lehtonen-ei, Jussila-ei, Hintikka-ei, Vänttinen-ei, Tiitu-no jaa, Tähkä-ei, Vienola-ei, Perttilä-ei, Öhman-ei, Järvi-ei, Kivilehto-ei).
Ratkaisuksi kansalliseen peli-identiteettiin ehdotan salibandyssakin kolmirytmisen hyökkäyspelaamisen opettelua jo junioriluokista alkaen. Yksi rytmeistä voi olla lajin luonteen huomioiden jopa ns. ylinopean hyökkäämisen rytmi, jossa puolustetaan lähtökohtaisesti vain neljällä. Erityisesti ylinopea hyökkääminen perustuu väkisinkin pitkiin syöttöihin. Tämäntyyppistä pelaamista oli osaltaan havaittavissa mm. ruotsin U19 maajoukkueessa.
Ylinopea hyökkääminen korostuu salibandyssa erityisesti vastahyökkäyksen vastahyökkäyksissä. Paitsiosäännön puuttuessa “tyhmästi” itsensä ulos pelanneet hyökkääjät ovatkin tässä lajissa usein niitä vaarallisimpia (vrt Vänttinen, Johansson, Riitesuo, Kohoset). Tätä erityisominaisuutta ei muissa yleisimmissä pallopeleissä ole. Ylinopeaan hyökkäyspelirytmiin tulisi kuulua siis myös viisikon (mielellään hallittu) hajanaisuus. Tämä puoltaa pitkien syöttöjen sisällyttämistä myös peruspelitapaan.
BTW: Sen verran suomalaista salibandya tunnen, että näin pitkällä pelitapa-ajattelussa ollaan varmaankin max 2-6 suomalaisessa seurajoukkueessa ja yhdessä maajoukkueessa. Missään näistäkään ei kuitenkaan toteuteta 3 rytmistä hyökkäyspelaamista vielä täydellä potentiaalilla. Käytännössä kyse on valitettavasti huippuvalmentajien puutteesta.
Laji on kuitenkin niin nuori, että järkevää hyökkäyspelikirjaakaan ei tietääkseni löydy vielä kuin ihan muutamilta joukkueilta. Varsinkin hidas hyökkäyspelaaminen on muutamilla huippujoukkeillakin lähes täysin organisoitumatonta.
Mielenkiintoisia ja hyvin perusteltuja ajatuksia sekä pääkallokommentin kirjoittajalta että asiaa kommentoineilta. Laitan itse lyhyesti muutaman oman näkemykseni likoon.
Ensinnäkin olen ehdottomasti sitä mieltä, että hyvän joukkueen arsenaalissa tulee olla useita hyökkäys- ja puolustustaktiikoita (tai pelitapoja tai -tyylejä). Pelin (ja kaudenkin) eri vaiheissa tarvitaan erilaisia taktiikoita. Myös kentällisillä voi olla pelin aikana erilainen rooli ja pelitapa.
Hävityn pelin jälkeen kuulee usein sanottavan “olimme tänään huonoja, peli ei oikein kulkenut”. Syynä on mielestäni useinmiten kuitenkin ollut hyvä vastustaja, joka pystyi tuhoamaan käytetyn (ainoan?) taktiikan. Jos valmentaja ei kykene havaitsemaan tätä pelin aikana, tekemään ratkaisuja ja muuttamaan pelitapaa, niin tappiohan siitä tulee. Valmentajalta odotan erityisesti pelinjohdollisia taitoja ja kykyä tehdä johtopäätöksiä ja ratkaisuja. Jotta pelinjohto voisi olla tehokasta, joukkueen tulisi hallita erilaiset pelitaktiikat.
Taktiikka tulisi myös valita vastustajan mukaan. Huonommallakin pelaajamateriaalilla voi voittaa, jos on valittu oikea pelitapa, jonka pelaajat osaavat ja sitä noudattavat. Se on sitä joukkuepeliä parhaimmillaan. Ja tottakai, taktiikka tulee valita myös käytettävissä olevien omien pelaajien mukaan heidän vahvuuksiaan hyödyntäen ja heikkouksiaan lievittäen.
Positiiviseksi asiaksi kai voidaan sanoa, että vasta yksi tätä kirjoitusta kommentoinut on provosoitunut ja vetänyt herneen nenään. Se on valitettavan yleinen tapa Suomessa silloin kuin arvostellaan, kommentoidaan ja herätetään keskustelua.
Kokonaisuudessaanhan tämä kirjoitus on hyvää analysointia ja herättää (toivottavasti) vielä lisää keskustelua.
Edelleenkin tätä keskustelua suomalainen salibandy tarvitsee lisää. Suomalaisten maajoukkueiden, maajoukkuevalmentajien, seurajoukkueiden ja seurajoukkuevalmentajien on oltava valmiita nykyistä huomattavasti enemmän kriittiseen avoimeen keskusteluun.
Erityisesti tartun tässä tekstissä tähän ytimeen eli suomalaiseen pelitapaan! Voiko joku väittää, ettei suomalainen joukkue miettisi ruotsalaista joukkuetta enemmän miten pelataan vastustajaa vastaan.
On aivan selvää, että lajin johtavassa maassa Ruotsissa on luotu vankka oma pelillinen ilme ja pelitapa, jota ei isossa mittakaavassa muuteta vastustajan mukaan.
Suomessa taas ollaan herkempiä reagoimaan tappiohin ja sinkoilemaan niiden saattelemana isoihinkin pelitavallisiin muutoksiin. Tällainen toiminta ei ole pitkällä aikavälillä kehittävää.
Suomi voitti maailmanmestaruuden joulukuussa. Saavutus on pitkän odottelun jälkeen upea, mutta enemmän yhden yksittäisen joukkueen saavuttama tulos kuin suomalaisen salibandyn pitkäjänteinen tuotos. MM-kulta oli hieno saavutus ja onnuistunut projekti joukkueen valmennukselta. Pitkällä aikavälillä katsottuna suomalaisen salibandyn kehityskäyrä osoittaa kuitenkin huolestuttavaan suuntaan!
Yksi kehitysaskel olisi suomalaisen peli-identiteetin luominen ja ennenkaikkea luottaminen tuohon omaan peli-ilmeeseen ja pelitapaan yksittäisten tappioidenkin jälkeen! Tällainen kehitysaskel on tosin vain pieni palanen suomalaisen salibandyn saamista oikeille raiteille!
Erittäin hyvää ja asiallista keskustelua. Ensimmäiselle anonyymi-kommentoijalle toteaisin sen verran, että pitää osata erottaa toisistaan valmentaminen ja lajin analysointi mediassa. Asiantuntevasta lajianalysoijasta mediassa ei välttämättä tule hyvää valmentajaa ( eikä tarvitsekaan tulla ), eikä huippuvalmentajasta välttämättä tule hyvää analyytikkoa mediassa ( eikä tarvitsekaan tulla ).
Ollaan Urheilulehden annista sitten mitä mieltä tahansa, niin ainakin salibandyyn tälläista asiallista ja perusteltua keskustelua ollaan kaivattu jo pitkään. Hakkaraisen kanssa ei tarvitse olla joka asiasta samaa mieltä, pääasia että jokainen tuo sen oman arvokkaan mielipiteensä julki yhteiseen keskusteluun lajimme tilasta.
Puutun nyt tässä omalta osaltani yhteen salibandyn osa-alueeseen, jota olen kummastellut jo jonkin aikaa kotimaamme joukkueiden harjoittelussa. Mielestäni harjoittelun painopistealueissa eniten mättää se suhde tällä hetkellä, kuinka paljon aikaa käytetään omien hyökkäyksiinlähtöjen harjoitteluun siten, että vastustajalla on jo 5 (6) miestä/naista pallon alla, verrattuna erikoistilanteiden harjoitteluun käytettyä aikaa.
Suhdetta pitäisi nostaa tuntuvasti erikoistilanteiden hyväksi. Faktaa on se, että salibandyssa tehdään maaleja ainoastaan 5% sellaisista hyökkäyksistä, joissa vastustaja on ehtinyt laskea 5 miestä/naista pallon alle. Se on todella vähän siihen verrattuna kuinka paljon sitä joukkueissa harjoitellaan.
Erikoistilanteet ( ylivoimat,alivoimat hyökkäyspään vaparit jne ) ovat toki vuosien saatossa menneet paljon eteenpäin Suomessakin, mutta vieläkään niiden harjoittelun suhde muuhun pelinomaiseen harjoitteluun ei ole sillä tasolla kuin pitäisi. Tämä ei tietenkään koske kaikkia, mutta yleisellä tasolla erikoistilanteet jäävät liian vähälle huomiolle ja vielä tänä päivänäkin se on hiukan siinä asemassa, että niitä harjoitellaan sitten kun muulta harjoittelulta jää aikaa. Ei näin.
Sorry, että kovin lyhyesti tässä kohtaa kommentoin, mutta pakko heittää.
Niin, niitä ylivoimatilanteita ja hyviä vaparipaikkoja seuraa suuremmalla todennäköisyydellä hyvien suorien hyökkäysten ja organisoidun hyökkäyspelaamisen jälkeen. Ilman niitä sen YV:n tai vapareiden treenaaminen on turhaa.
Molempi parempi. Edelleen haluaisin nähdä mieluummin useammalla suomalaisella huippujengillä jonkinnäköisen hyökkäyspelisuunnitelman (edes niillä liigajengeillä, tai edes puolella niistä) kuin että nykyisen tasoinen fiilispelaaminen jatkuu mutta yv:t on kunnossa.
Niin. Mitä tällä hienolla sanaparilla “suomalainen peli-identiteetti” sitten käytännössä haetaan? Sitä kuulee paljon jääkiekossakin, mutta mihin koko jutulla pyritään?
Ehkä maajoukkueilla voisi olla yhtenäinen pelitapa minkä voisi sanoa olevan se suomalainen tapa, mutta mitä sillä käytännössä saavutetaan? Seuratasolla junioreiden ja aikuisten joukkueen yhtenäiseen pelitapaan on hyvä pyrkiä helpottamaan hyppyä junnuista aikuisiin, mutta pitäisikö pyrkiä myös siihen, että kaikki liigajoukkueet sekä kaikki juniorit kaikissa seuroissa opetetaan yhteen ja samaan suomalaiseen tapaan pelata ja kisataan lähinnä siitä kuka tekee saman asian parhaiten? Ja pitääkö pyrkiä siihen, että seurajoukkueissa tehdään työtä maajoukkueelle? Amatööriurheilussa se on ehkä hieno päämäärä, mutta jos salibandyn päämäärä on ammattiurheilussa, niin seuratyö on prioriteetti numero yksi. Maajoukkue hyötyy siinä sivussa kuitenkin. Tuskinpa kansallisen liigankaan etu on 14 samaa pelitapaa jauhavaa joukkuetta.
En näe muutenkaan yhtään sen parempana toitottaa yhtä pelitapaa ylivertaisena, kuin poukkoilla pelitavasta toiseenkaan. Jokainen joukkue pelatkoon itsensä ja valmentajansa näköistä peliä. Pelitapa kun ei koskaan voita, vaan toteutus. Yhden totuuden viljeleminen on siinäkin mielessä vaarallisempaa, että ihmisellä on taipumus jämähtää paikalleen ja kehitys saattaa ajaa ohi, kun itse uskoo vielä 10 vuoden takaisiin teeseihin.
Salibandy ei muutenkaan ole mielestäni vielä siinä tilanteessa, että keskustelun kärkenä pitäisi olla pelitapakeskustelu. Ensin pitää tuoda urheilullisuus ja harjoittelukulttuuri mukaan tähän urheiluun kaikilla tärkeimmillä tasoilla.
Tuota Speven pelitapaa jäin miettimään. Kirjoittajan näkemyksen mukaan Speve luotti pitkän pallon pelaamiseen kuin vuoreen. Välillä kyllä, mutta ei se nyt ihan jatkuvaa pitkän pallon pelaamista ollut. Paljon tuli maaleja lyhytsyöttpelinkin kautta ja siinä mielessä koen mielipiteen hieman kärjistettynä.
Peli-identiteetti tulee täysin käytettävissä olevien pelaajien kautta ja siitä, miten peli kehittyy. Ja kyllä tuota harjoittelukulttuuria on olemassa. Niillä, joilla sitä ei ole, ovat liigan hännillä tai jo tippuneet liigasta.
Keskustelusta huomaa käsitteiden määrittelemättömyyden, esim. pelitapa, pelikirja, taktiikka, peli-identiteetti.
En tiedä olenko ymmärtänyt oikein, mutta näin olen asian Urheilulehden tilaajana & monessa lajissa vaikuttaneena käsittänyt.
Pelitapa:
Pelaajien perusryhmitys kentällä, silloin kuin puolustetaan joukkueena aluetta ja omaa maalia. Esim. futiksessa 4-4-2, 3-4-3 jne tai salibandyssa 1-2-2, 2-1-2 jne. Jostain syystä lukemat ovat muuten salibandyssa eri päin kuin muissa lajeissa (salibandyssa ylimmät hyökkääjät ensin, jalkapallossa alimmat puolustajat).
Pelitapoihin lasken myös jalkapallossa liberon käyttämisen, koripallon prässipuolustuksen sekä esim Sveitsin käyttämän salibandyn miesvartioinnin.
Pelitapa on joillain joukkueilla pääsääntöisesti vakio, joillain taas vaihtelee ottelusta toiseen.
Jotta pelitapa toimisi oikein, sitä pitää harjoitella joukkueena.
Taktiikka:
Sovittu tapa hyökätä tai puolustaa, joka tyypillisesti vaihtelee otteluittain. Taktiikkaan kuuluu otteluun valittu pelitapa ja pelisuunnitelma. Esim. Taktiikkana voi olla että aloitetaan korkealla miesvartiointipelillä ja pyritään väsyttämään vastustaja 3. erään mennessä.
Taktiikan luomiseen kuuluu oleellisena osana vastustajan huomiointi. Mikäli joukkue hallitsee useita pelitapoja, voidaan taktiikasta tehdä monipuolisempi. Esim. pelataan A.Pussilan kenttää vastaan miesvartiointia, muita vastaan 1-2-2.
Taktiikkaa on myös esim. sopimus siitä, että pyritään laukomaan tietylle maalivahdille tiettyyn paikkaan, peluuttaamaan tiettyjä viisikoita vastakkain tai ärsyttämään joitain vastustajan pelaajia yms.
Hyökkäyspelikirja:
Yhteisesti sovitut tavat hyökätä nopea tai puolinopea vastahyökkäys tai järjestäytynyt hyökkäys. Sovitut ylivoimakuviot, futiksen kulmapotkut ja vapaapotkut.
Peli-identiteetti:
Vähintään kansallinen, joskus jopa laajempi tapa ajatella miten pallopeliä tulisi pelata menestyksekkäästi. Esim. Brasilian taitojalkapallo vs Englannin duunijalkapallo. Pohjois-Amerikan pitkä päätyyn ja taklataan pirusti - jääkiekko vs. Venäläis-tsekkiläinen yksilöiden luistelutaitoon ja kiekonkäsittelytaitoon perustuva ajatus. Se ajattelumaailma, mihin pelaajat syntyvät ja kasvavat. Voi joissain tapauksissa sisältää myös “kansallisia” pelitapoja, esim. Jalkapallossa Hollannin perinteinen 3-4-3 tai salibandyssa Sveitsin miesvartiointi.
Peli-identiteetin paljastaa usein se tapa pelata, johon maajoukkueet turvautuvat hädän hetkellä (tappiolla ollessa kanadalaiset kiekkoilijat alkavat lyömään kiekkoa päätyyn ja taklaamaan ja venäläiset hakemaan ratkaisuja yksilösuorituksilla).
Suomalaisesta salibandysta puuttuu selkeä peli-identiteetti, mutta niin se osin puuttuu suomalaisesta jalkapallostakin. Jääkiekon peli-identiteettiimme kuuluvat aktiivinen häirintäpelaaminen, hyvä luistelutaito, hyvä fyysinen kunto sekä nöyrä joukkuepelaaminen.
Näitä asioita on jo vuosia painotettu Suomalaisessa jääkiekossa paljon enemmän kuin esim maalinteon tehokkuutta niin juniorivalmennuksessa kuin maajoukkuevalinnoissakin, kysykää vaikka Kai Nurmiselta.
Salibandy on kuitenkin nuorehko peli ja identiteettikin kasvaa, kehittyy ja muuttuu. Ehkä siitä nähtiin ensimmäisiä kunnollisia otteita juuri miesten mm karkeloissa.
Ja täytyy sanoa, että erittäin hyvä pointti on tämä lause:
“Peli-identiteetin paljastaa usein se tapa pelata, johon maajoukkueet turvautuvat hädän hetkellä (tappiolla ollessa kanadalaiset kiekkoilijat alkavat lyömään kiekkoa päätyyn ja taklaamaan ja venäläiset hakemaan ratkaisuja yksilösuorituksilla).”
Tosin joskus käy niinkin, että tappioasemassa unonhtuu oman joukkueen vahvuudet, kun pyritään vaan toimittamaan pelivälinettä maalille. No tästäkin saisi pitkän tarinan ja keskustelun aikaan, eihän se näin mustavalkoista ole. Onhan siellä se vastustajakin ja se pirulainen pyrkii estämään maalintekoa.
Mutta noinhan se kuitenkin tuppaa olemaan. Tappiolla ollessa etsitään keinoja, joilla saataisiin peli käännettyä. Jotenkin sääli se, että usein se tarkoittaa sohimista kohti maalia, vaikka pelin vahvuudet olisivat taitopelissä. Suomen voittomaali mm kisoissa oli mukava poikkeus. Oikeiden reagointien kautta pallo maaliin ja mestaruus Suomeen. Ei kuitenkaan pidä unohtaa sitä, että ennen mestaruusmaalia oli Ruotsilla täydellinen paikka tehdä maali ja vielä tilanteen jälkeen Ruotsin toinen pakki reagoi tilanteen väärin. Että kohtuu lähellä oli oikeastaan rajuin tappio koskaan tässä lajissa. Peli on peliä ja seuraava peli on jo oven takana, mestaruutta ja sitä kautta tulevaa identiteetin kehittymistä ei kuitenkaan kukaan saa pois.
Nykysalibandy on ainakin huipputasolla ja tärkeissä otteluissa mennyt lähinnä seisoskeluksi.
Kun saadaan pallo, niin joko isketään todella nopeasti vastaan tai sitten pidetään tolkuttoman kauan (siis yleisön kannalta) palloa jossain alakolmiossa, alaneliössä tai timantissa. Pelitaktisesti on toki ymmärrettävää pitää välillä palloa, koska silloin yleensä ei ainakaan vastustaja tee maalia…Mutta yleisö nukkuu.
Tulevan huippusalibandyn pelaajan tulee olla riittävän nopea ja taitava, jotta pystyy pelaamaan nopeasti etenevää lyhytsyöttöpeliä.Ja olen sitä mieltä, että lyhytsyöttöpeli on se perusta, johon Suomalainen salibandy perustuu.
Mutta siihen pitää yhdistyä pidemmät syötöt => esimerkiksi täällä mainitut “ylinopeat” hyökkäykset ovat tästä hyviä esimerkkejä. Ylinopealla hyökkäyksellä ymmärän joko vastahyökkäyksen vastahyökkäystä tai sellaista hyökkäystä, jossa 4 puolustaa täydellä teholla ja yksi puolustaa vain puolella teholla kärkkyen koko ajan mahdollisuutta vastahyökkäykseen. Tähän vastahyökkäykseen sisältyy aina ainakin yksi pitkä syöttö...
Nopeat suunnanmuutokset ovat jo nyt avainasemassa ja tulevat tulevaisuudessa olemaan vielä ratkaisevammassa osassa (varsinkin sen jälkeen, kun salibandyssä on kyllästytty seisoskelun katseluun ja ollaan otettu käyttöön koripallosta tuttu hyökkäysaika).
Kiitän hyvistä kommenteista, jotka ovat herättäneet ajatuksia ja saanut näkemään muutamia asioita eri tavalla kuin ennen. Valitettavasti muiden kiireiden vuoksi kommentointi on viivästynyt.
Keskustelusta näkee, että peruskäsitteet ymmärretään hieman eri tavalla. Ensin olisikin selvästi syytä määritellä ne jollain tavalla. Valitettavasti rajoitetuissa Urheilulehden jutuissa ei siihen ole ollut mahdollisuutta. Tässä siis muutama tarkennus.
Kolumnijournalismi:
Kyseessä on yleensä yhteen asiaan keskittyvä kirjoitus, jossa tuodaan jokin kanta siihen esille ja herätetään keskustelua. Vaatii usein kärjistystä ja tarkastelee asiaa tietystä näkökulmasta.
Pelianalyysi:
Analyytikko tekee aivan samaa mitä valmentaja ennen ottelua: analysoi toisen joukkueen peliä pitkälti näkemänsä perusteella. Tarkoituksena on löytää vahvuuksia ja heikkouksia. Pelianalyytikko vain tekee sen julkisesti. Samalla hän pyrkii saamaan joukkueet parantamaan heikkouksiaan ja vahvistamaan vahvuuksiaa. Tämä on kyseisen lajin etu kansallisesti ja kansainvälisesti pitkällä aikavälillä. Hyvä pelianalyytikko ei siis anna henkilökohtaisten suhteidensa vaikuttaa analyyseihinsä (ne ehkä voivat jäävätä hänet joissain tapauksissa).
Pelianalyytikoille kuten valmentajillekin on tärkeää hahmottaa myös suurempia kokonaisuuksia kuten pelitapoja sarjoissa ja lajin kehitystä.
Pelianalyysi ei ole sama asia kuin valmentaminen, se on korkeintaan valmentamisen osa-alue.
Keskustelu
Ideaalinen keskustelu tapahtuu tasa-arvoisessa tilanteessa, jossa kantoja arvioidaan esitettyjen perusteiden perusteella. Keskustelijoiden mielipiteitä ei mitätöidä heidän henkilökohtaisten ominaisuuksiensa perusteella (ns. ad hominem eli miestä vastaan -argumentti on huono argumentti).
Pelisysteemi:
Viisikon ryhmitys kentällä tietyssä tilanteessa (avaus, hyökkäyspää, karvaus, oma pää). Kuvataan usein numerosarjalla.
Pelitapa:
Termin mukaisesti joukkueen tapa pelata peliä. Kyseessä on siis se tapa pelata, jota joukkue pääsääntöisesti toteuttaa. Pelitapa ei tarkoita, että joukkue ei voi poiketa pelitavastaan, pelata vaikkapa erityisissä tilanteissa eri tavalla (esim. tappioasema). Pelitapaa voidaan toteuttaa monella eri pelisysteemillä.
Olen luokitellut pelitavat pitkän hyökkäyksen avulla. Luokitteluni ei tarkoita sitä, ettei SSV koskaan käytä pitkiä syöttöjä tai SPV lyhyitä.
Hyvä joukkue osaa toteuttaa pelitapaansa useammalla kuin yhdellä systeemillä ja varioida pelitapaansa erityisissä tilanteissa.
Peli-identiteetti:
Termiä käytetään usein liian väljästi: puhutaan esimerkiksi saksalaisesta järjestelmällisyydestä. Mielestäni peli-identiteetti tulisi tarkentaa pelitapaan.
Kansallinen peli-identiteetti:
Pelitapa, jota toteuttavat suurin osa maan joukkueista. Se ei siis tarkoita pelitapatotalitarismia, jossa ainakin melkein kaikki joukkueet pelaavat samalla tavalla. Rikkaus on ehdoton etu, mutta hajanaisuus ei. Rikkauden tulee yhdistyä yhtenäisyyteen.
Taktiikka
pelisuunnitelma
Janille täytyy kommentoida, että lyhytsyöttöpeli ei sulje pois ehdottamaasi ylinopeaa pelaamista, joka on erittäin mielenkiintoinen hahmotus. Yleensä lyhytsyöttöpelissä yksi pelaajista on muita ylempänä kärkipelaajana. Pallon menetyksen ja sen välittömän takaisin voittamisen jälkeen hän on siis jo valmiiksi ylhäällä.
Itse puhuisin salibandyssa jopa neljästä hyökkäysrytmistä: ylinopea, nopea, puolinopea, pitkä/hidas.
Pelitapakeskustelu on suomalaisen salibandyn kehittymisen kannalta hyvä asia. Se ei kuitenkaan yksinomaan riitä, vaaditaan myös keskustelua urheilullisuudesta ja juniorivalmennuksesta. Olen myös niihin ottanut kantaa jutuissani.
Erittäin hyvää settiä Jani Hakkaraiselta, analyyttistä otetta todellakin kaivataan salibandyyn lisää.
Valmennan itse harrastesalibandyn puolella (2./3. divari) ja järjellä ymmärrettäviä pelisysteemien selvityksiä on ollut hyvin vaikea löytää Suomesta.
Kävin joitakin vuosia sitten liiton järjestämät valmennuksen 2 tason koulutukset ja olin melko pettynyt niiden antiin juuri pelitavan, -systeemien ja taktisen osaamisen osalta. Kaikki kunnia liiton kouluttajille ja koulutuksille, paljon siellä oppikin.
Kuitenkin, ymmärrykseeni ei käynyt se, että yksinkertaisistakaan pelisysteemeistä ei pystytty analyyttisesti esittämään seuraavia asioita:
- mihin pelisysteemillä pyritään
- miten se teoriassa toteutetaan
- miten sitä käytännössä harjoitellaan
Sama puute näkyi ja näkyy edelleen esim. saatavilla olevissa ssbl:n valmennusmateriaaleissa. Tieto tuntuu olevan tallennettuna ainoastaan ihmisten aivolokeroissa, eikä yleisessä käytössä suomalaisessa salibandyssä. Toivottavasti tämän asian edistämiseen löytyy resursseja niin ssbl:n toimesta kuin muidenkin salibandyn parissa toimivien ihmisten ja tahojen kautta. Pyörää ei varmaan kannattaisi yrittää keksiä uudelleen jokaisen toimesta erikseen näissäkään asioissa?
Vinkkinä muuten kaikille valmennusta harrastaville ainoa toistaiseksi löytämäni laadukas pelisysteemejä avaava <julkinen> opus, suosittelen:
http://www.sisuidrottsbocker.se/Shop/Article/View/?articleId=182
Jos muita löytyy, niin vinkit on tervetulleita ;).
Määritelmäosioon voidaan lisätä vielä kansallinen salibandyidentiteetti, joka tarkoittaa maalle tyypillisiä toimintatapoja. Se on laajempi käsite kuin peli-identiteetti ja sisältää esim. harjoittelukulttuurin ja mentaalisen puolen.
Pyydän lukioita myös ottamaan huomioon, että kyseinen juttu koski miesten liigan analyysiä. On siis täysin luontevaa, että siinä keskitytään pelilliseen erittelyyn esim. urheilullisuuden sijasta.
Paras valmennuskirja ikinä:
http://www.amazon.com/gp/product/1605064122
Valmentajan peliäly pitäisi näkyä kentällä konkreettisena systeeminä. Olen sitä mieltä, että valmentaja ei voi vain mennä kursseille ja oppia jotain pelistrategiaa ja toimia sen mukaan. Valmentajan pitää ottaa huomioon pelaajien taidot ja fyysiset ominaisuudet kuin myös henkiset. Jokainen joukkue on erilainen ja näin ollen myös pelaa eri tavalla. Voimapelaajia voi hyvin peluuttaa laita-avauspelillä kun taas taktisesti taitavat kokoonpanot voivat hyvinkin pelata keskustan kautta. Yllätyksellisyys on myös mainio valttikortti salibandyssä ja sitä kovin harvoin enää kentällä näkee.
Tää osio on ihan vähä kuollu.
1797-0199 (painettu)
1797-0229 (verkkojulkaisu)
Etkös sä ollut se sama kaveri, joka Urheilulehdessä isoon ääneen kertoi kuinka ERÄ piti SSV:tä finaaleissa totaalisti pesukoneessa?
Etkös ollut se sama kaveri, jonka asiantuntemus aiemmin on riittänyt kakkosvalmentajuuteen jossain manselaisessa keskikastin joukkueessa?
Vaikka Urheilulehti käyttää melkein aamupuuronaan tuota pelikirja-jargonia, niin ei se nyt ihan noin suoraviivaista ole. Pelaat nyt itse aika lailla tuota SPV:n mainostamaa “heitä idea pitkälle ja painu täysillä perään”. Suosittelen panostamaan vähän myös muunlaisiin pelitapoihin tai suuntasi on karsintasarja.