pääkallo.fi - Pääkallokommentit
Perintöä odotellessa
18.12.2008 klo 13.00 • Miika Peltonen
Suomi on vihdoin maailmanmestari, vaikka sitä myönnän epäilleenikin. Se on hieno asia paitsi monelle titteliä pitkään metsästäneelle pelaajalle, myös suomalaiselle salibandylle. Kahden vuoden päästä kotikisoissa nähdään jo ajoissa lanseerattu ”mestarit areenalla” ja toivoa sopii, että moni asia on silloin toisin. Se mihin suuntaan rakas lajimme menee, rippuu monesta eri asiasta.
Heti mestaruuden ratkettua puhuttiin paljon harrastajamäärien kasvusta ja mahdollisista uusista rahakkaista sponsoreista. Itse en kuitenkaan ole sillä kannalla, että lajin kehityksen kannalta maailmanmestaruus olisi ollut jotenkin välttämätön asia dominoefektille. Harrastajamäärät kun ovat olleet kasvussa koko ajan ja rahaakin kyllä tulee pikku hiljaa lisää, kun jaksetaan kehittää lajia määrätietoisesti.
Suurien linjojen sijaan olisi hyvä aloittaa pienistä linjoista ja vaikkapa korjata ihmisten asenteita. Korvat punoittaen olen lukenut erään keskustelupalstan salibandykeskustelua, jossa laji leimataan kylmästi puuhelmipoikien harrasteluksi. Nyt on täysin oikea aika aloittaa lajin promoaminen nimen omaan huippu-urheiluna. On totta, että sitä se ei ole kuin muutamassa liigassa koko maailmassa, mutta kasvojen kohotukselle on paikkansa. Ei tuollaisen näytöksen jälkeen anteeksikaan kannata pyydellä.
Moni on myös ollut sitä mieltä, että salibandy tarjoaa harrastajalleen ainutlaatuisen tavan nauttia urheilemisesta. Omalla tavalla salibandymaailma on tarpeeksi varaukseton ja paineeton yhteisö, jossa ei tarvitse stressata lopputuloksesta mikäli ei halua. Toki huipulla tilanne on toisenlainen, mutta sielläkään hyvä henki ei katoa. Toivottavasti laji-ihmiset pystyvät pitämään tästä kiinni, vaikka salibandyn suosio lähtisikin hurjaan kasvuun.
Kuluneet arvokisat saattoivat olla viimeiset mestaruutta pitkään jahdanneille kokeneille runkopelaajille. Mika Kohosen, Vesa Punkarin ja Mikael Järven kaltaisia tukipilareita ei kasva joka oksalla ja tämä on myös suurin tulevaisuuden haaste. Mistään ei tällä hetkellä näytä löytyvän korvaajia näin koville pelimiehille ja monien mielestä niitä ei ole tulossakaan aikoihin. Pahimmassa tapauksessa perinnöksi maailmanmestaruudesta jää hopea- tai pronssinippu kotikisoihin.
Vaikka Kohoset ja kumppanit jatkaisivatkin kotikisoihin, sukupolvenvaihdos on tulossa. Olen siinä mielessä juuttunut vähemmistöön, että itselläni on luja usko tämä hetken juniorituotantoon. Olen omin silmin nähnyt monta poikkeuksellisen lahjakasta pelaajaa, joilla ei ole mitään muuta lajitaustaa salibandyn lisäksi. Tämä takia heillä on aikuisena myös sellaista lajitaitoa, jota tämän hetkisiltä pelaajilta ei myöhäisen lajin aloittamisen vuoksi löydy.
Kuluneet kisat olivat jättimenestys myös ulkomailla. Suomi ja Ruotsi järjestivät huiman näytöksen, joka lisäsi koko lajin kiinnostavuutta myös kansainvälisesti. Toivottavasti laji kasvaa ”suurten” joukkoon tällä kattauksella, eikä toista samanlaista finaalia tarvita. Kaikki muu olisi resurssien tuhlaamista.
Kommentit
Olisiko tämä maailmanmestaruus alku sille että Suomessa lopetettaisi se ainainen toisten pesään kuseminen ja oikeasti alettaisi yhteistyössä kehittämään lajia.
Tähän asti vieraskateus on ollut todella veristä ja olemme itse hidastamassa lajin kehitystä kaikessa katkeruudessamme. Miksi kilpailutilannetta ei katsota hyvällä, osata hakea kehittävyyden, iloisuuden ja haastavuuden kautta eteenpäin menoa? Miksi kaikki hyvä mitä vastustaja saa tuntuu olevan itseltä pois? Kaikki miten saadaan vastustajaa alennettua on jotenkin taas itselle lisää.
Tämä olisi täydellinen hetki alkaa kannustamaan myös niitä kilpakumppaneita. Yhtenäistää koko salibandysuomen tavoitetta viedä MEITÄ KAIKKIA isolla vaihteella kohti vielä parempia suorituksia.
Olen Miikan kanssa samoilla linjoilla pienistä ja suurista linjoista.
Satuin katsomaan Aamu-TV:ssä olleen Petteri Nykyn ja Mikael Järven vierailun (löytyy yle-urheilun nettisivuilta). En tiedä, kuinka tarkkaan toimittajia oli ennen haastattelua pohjustettu, mutta kovin ammattimaista kuvaa tästä ei itselle jäänyt. En mitenkään halua tylyttää toimittajia, vaan pikemminkin jäin miettimään, onkohan Kaapo Kadunmiehen käsitys lajista on samalla tasolla. Huippu-urheilustatuksen saaminen on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty, mutta pientä asenteiden muutosta näkisi ihan mielellään.
nim. “Eikös sähly ole sillälailla helppo peli?”
Mielestäni liitonkin lanseeraama sana “sähly” on yksi lajin surmanloukuista Suomessa. Minkälaista uskottavuutta voi kerätä lajilla, jonka ylesinimitys tulee sanasta sählätä. Liian moni yhdistää tuon sählyn edelleen siihen kouluaikoina pelattuun lajiin, jossa pelivälineinä oli astetta jäykemmän puutarhaletkun päähän kiinitetty viivasuora lapa ja joka todella oli sähläämistä. En nyt väitä, että tämä olisi mitenkään merkittävä tekijä millään asteikolla, mutta epäilemättä voi olla hieman vaikeaa markkinoida lajia, joka kansan suussa edelleen taipuu sählyksi.
1797-0199 (painettu)
1797-0229 (verkkojulkaisu)
Hyvä kirjoitus, ja asian ytimessä.
Jos jäädään odottelemaan MM -kullan tuomaa perintöä niin mitään ei tapahdu. Perintö realisoituu vain jos käytetään tilaisuus hyväksi ja tehdään sen eteen hartiavoimin töitä.