Paul Natorp tunnettiin sosiaalipedagogiikan isänä. Natorp ei ollut ensimmäinen, joka käytti sosiaalipedagogiikan käsitettä, mutta hän loi ensimmäisenä sosiaalipedagogiikasta erillisen tieteen (Haiminen 2003). Hän eli kiivaan teollistumisen aikaa 1900-luvun alussa. Uusia tehtaita nousi kuin liukuhihnalta ja ihmiset muuttivat maaseuduilta kaupunkeihin paremman työn ja elintason toivossa. Samalla sosiaaliset ongelmat kasvoivat, jonka lääkkeeksi Natorp toi sosiaalipedagogiikan. (Eichsteller & Holthoff n.d..) Maailma tällä hetkellä kamppailee niin ikään sosiaalisten ongelmien kanssa, vaikka syyt eivät täysin samoja olekaan. Lama, työttömyys ja hurjasti kasvanut maahanmuutto aiheuttavat ongelmia joka puolella maailmaa. 

Näitä samoja yhteiskunnan ongelmia on nähtävissä myös kolmannella sektorilla, eikä urheilu ole täten mikään irrallaan oleva saareke yhteiskunnasta. Yhteiskunnan henkinen tila ja ihmisten kovat arvot rantautuvat myös urheiluyhteisöihin tuhansien vapaaehtoisten mukana. Yksi Natorpin keskeisimmistä ajatuksista oli se, että vain kehittämällä yhteisöä voidaan kehittää yksilöitä (Ruuskanen, H & Vainiola, S 2010). Ajatus on mielenkiintoinen peilatessa nykymaailmaa tai urheiluyhteisöjä, kun liikkeellä on paljon ennakkoluuloja ja tuomitsemista.

On vaikea kuvitella vaikeampaa tehtävää kuin toimivan yhteisön luominen. Tähän on monia syitä, mutta urheilun kohdalla yksi suurimmista on varmasti raha, jota ei ole tarpeeksi. Tämä tarkoittaa monesti vapaaehtoisuutta eli ”rakkaudesta lajiin”-ajattelua. Ei voi ajatella, että raha olisi automaattisesti toimivan yhteisön tae, koska toimivan yhteisön pystyy luomaan vapaaehtoisvoiminkin. Se vaatii kuitenkin jotain korvaavaa rahan tilalle ja silloin kuvaan astuu yhteisön yhtenäisyys ja yhteisöön kiinnittyminen. Ilman vapaaehtoisten rakkautta omaa organisaatiotaan kohtaan ei ole myöskään vapaaehtoisten tekemiä työtunteja. On siis hyvin tärkeää, miten organisaatioita pyöritetään ja millaisten arvojen pohjalle niiden toiminta perustuu.

Tämän hetken valmennuskeskustelu Suomessa pyörii enenevissä määrin yksilön kehittämisen ympärillä, jonka vuoksi yhteisön vaikutus yksilön kehitykseen jää helposti vähemmälle huomiolle. Yksilön kehittäminen on tärkeää, mutta voisiko aihetta lähestyä enemmän kokonaisuutena? Pystyykö yksilö saavuttamaan koskaan potentiaaliaan, jos yhteisön ilmapiiri, toimintatavat ja arvot eivät ole kunnossa? Voisiko urheiluyhteisöjen ajattelutapaa muuttaa natorpilaiseen tapaan, jossa yksilöt kehittyvät kehittämällä yhteisöä (Ruuskanen, H & Vainiola, S 2010)?

Natorpilainen ajattelu kääntäisi monen urheiluorganisaation ajattelutavan päälaelleen. Useassa organisaatiossa toiminta pilkotaan pieniin osiin, joita pyritään kehittämään. Samalla tavalla yksilö halutaan nähdä yksittäisten ominaisuuksien kautta. Tällä tavoin uskotaan saavutettavan optimaalinen lopputulos. Urheiluyhteisöjen kanssa toiminta on kuitenkin aina hyvin monimutkaista ja arkeen mahtuu paljon erilaisia muuttujia. Kun pieniä osia kehittämällä tulee myös epäonnistumisia, herää kysymys onko kokonaisuus kuitenkin enemmän kuin osiensa summa?

On myös tarpeellista selvittää yksilökeskustelussa, mitä tarkoitetaan yksilöllä. Tällä hetkellä keskustellaan hyvin paljon tekniikan, taidon ja taktisen osaamisen ympärillä. Urheilijasta muovataan usein, vaikka varmasti täysin tahattomasti, ulkoa ohjattava kone. Urheilija on kuitenkin ihminen siinä missä muutkin ja sen vuoksi ihmisyyden kokonaisvaltaisuus astuu kuvaan. Keskusteltaessa yksilön kehittämisestä, tulisi kehittää myös urheilijan henkisiä ominaisuuksia. Suomalainen valmentaminen on korkeatasoista, mutta urheilijoiden lähestyminen arjessa pedagogisella otteella ja kommunikointi voisivat olla parempaa. Tätä puolta parantamalla tarvittaisiin yhä vähemmän erillisten mentaalivalmentajien apua. Tilanne olisi senkin vuoksi ideaali, koska lopulta vastuu avoimen ilmapiirin ja urheilijan hyvän olon luomisessa on joukkueen omalla valmennuksella.

Urheiluseurat haluavat usein tehdä uusia jarilitmasia ja teemuselänteitä. Joskus vimma huippujen tavoitteluun on niin kova, että normaalit sosiaaliset normit unohtuvat tavoitteen tieltä. Immanuel Kant oli yksi Natorpin ajatteluun vaikuttanut. Hänen mukaansa yksilö ei saa koskaan olla väline, vaan päämäärä (Taneli 2012). Silti edelleen törmää ”tarkoitus pyhittää keinot”-ajatteluun, jossa kerätään sulkia hattuun. On täysin inhimillistä, että valmentajat haluavat tulla tunnetuiksi huippujen tekijöinä ja seurat huippu-urheilijatehtaina. Toki on myös ymmärrettävä se, että huippuseuran status ja seuran synnyttämät huiput ovat riippuvaisia toisistaan. Ilman toista ei olisi toista.

Tässä asiassa urheiluyhteisöt voisivat palata ajassa jopa taaksepäin ja miettiä miksi Suomeen syntyi urheiluyhteisöjä ja mikä niiden tarkoitus oli. Filosofian tohtori Aaro Harjun mukaan urheilun ja liikunnan tehtävä ei ollut ainoastaan liikuttaa ihmisiä tai vaikuttaa positiivisesti heidän terveyteen ja hyvinvointiin. Urheiluyhteisöt tähtäsivät myös vahvasti kansalaiskasvatukseen eli ne pyrkivät kasvattamaan Suomelle hyviä kansalaisia. (Harju 2010.) Sama kasvatuksellinen tulokulma olisi hyvä muistaa vielä tämän päivän yhteisötoiminnassakin.

Natorp uskoi, että kaiken kasvatuksen on oltava sosiaalista kasvatusta (Haiminen 2003). Hänen mukaansa piti tarjota koulutusta niille, joiden ei ole sitä mahdollista saada (Eichsteller & Holthoff n.d.). Sosiaalipedagogisesta näkökulmasta voidaan puhua siis sosiaalisesta innostamisesta eli luodaan elämää sinne, missä sitä ei ole. Natorp alleviivasi koulutuksen luomaa yhteisön moraalista kehitystä ja jatkuvasti kehittyvää tietoisuutta, mitkä ikään kuin itsestään kehittäisivät yhteisöä (Viinamäki, DalMaso & Kuosmanen 2008).

Hänen mukaansa yhteisö tarjoaisi täten yksilölle myös mahdollisuuden oman maailmansa reflektointiin ja se parantaisi yksilöiden ja yhteisöjen positiivista suhdetta. (Viinamäki, DalMaso & Kuosmanen 2008) Vaikka urheiluorganisaatioissa ei suoranaista koulutusta voida antaakaan, voisi yhteisön kokonaisvaltainen kehitys avata edellä mainittuja positiivisia vaikutuksia yhteisöjen toimintaan.

Olisi mukava nähdä mitä tapahtuisi, jos urheiluseurat ja valmentajat alkaisivat yksilökeskeisyyden sijaan keskittymään toimintakulttuurin ja yhteisön kehittämiseen. Jos nämä kaksi elementtiä pitäisi pitää etusijalla yhteiskunnallisesti, niin miksi se ei toimisi myös urheilun maailmassa? Pyrkiessämme viemään huippu-urheilijoita maailman kärkeen, he voisivat olla myös hyviä ihmisiä hyvistä yhteisöistä. Tätä ajattelumallia mallintaa varmasti parhaiten tällä hetkellä USA:n yliopistourheilu, jossa urheilija ei urheile, jos kouluvelvoitteet eivät hoidu. Suorien mallien kopioimisen suhteen tulee olla varovainen, mutta ehkä Suomessa olisi silti varaa alleviivata enemmänkin koulun ja koulutuksen tärkeyttä myös urheiluyhteisöissä.

Yksi maailman suurimmista jalkapalloseuroista, FC Barcelona, kulkee etulinjassa urheiluyhteisönsä kehittämisessä. He palkkasivat seuraansa vuonna 2011 Joan Vilà Boschin metodologiseksi johtajakseen (Wikipedia, n.d.). Hän loi seuraan urheilun sotasanaston tilalle arvokkaamman urheilukielen, jossa vihollisesta on tullut vastapuoli ja vastustajan nöyryyttämisestä paremmin suoriutumista. Toisin sanoen Barcelonassa uskotaan, että heidän puhumansa kieli herää eloon pelissä ja siksi sen on kohdattava sen arvomaailman ja pelin kanssa, jota he haluavat ihmisille esittää. (Vaughan, n.d..)

Myös Christopher John Hunt Sydneyn yliopistosta alleviivaa puhutun kielen merkitystä kirjoituksessaan, jossa käsitellään vähemmistöryhmistä käytettyjä, harmittomiksi luokiteltuja ja vakiintuneita, nimityksiä. Hänen mukaansa puhuttu kieli, jopa kieli poskella heitetty vitsi, muovaa ihmisten ajatuksia. Vaikka puhuja itse olisikin liikkeellä huumori mielessään, olisi tärkeä ymmärtää, että se voi synnyttää negatiivisia ajatuksia kuulijassa ja sitä myötä pikkuhiljaa vaikuttaa asenteisiin yhteiskunnassa. (Hunt, 2016.)

Intian Itsenäisyysliikkeen johtaja Mahatma Gandhi ajatteli muinoin:

”Pidä ajatuksesi positiivisina, koska ajatuksistasi tulee sanojasi. Pidä sanasi positiivisina, koska sanoistasi tulee käytöstäsi. Pidä käytöksesi positiivisena, koska käytöksestäsi tulee tapojasi. Pidä tapasi positiivisena, koska tavoistasi tulee arvosi. Pidä arvosi positiivisena, koska arvoistasi tulee kohtalosi.” (Gandhi, n.d..)

Urheiluyhteisöissä itse yhteisö on koko toiminnan kivijalka. Yhteisön kehittäminen on laaja-alaista työtä, mikä lähtee hyvin perusteellisista ja pienistä asioista liikkeelle, jos asioita osataan tarkastella tarpeeksi monipuolisesti. Ei ole uusi ajatus, että sanamme heräävät eloon. On hyvä oivaltaa, että ennen pitkää ajatuksistamme tulee sanoja ja sanoistamme tekoja. Ehkäpä siis yhteiskunnassa, kuten myös urheilun maailmassa puhutun kielemme tulisi olla yhtä sen arvomaailman ja maailman kanssa, jota haluamme ylläpitää ja rakentaa.

Natorp ajatteli, että hyvässä yhteisössä kasvanut yksilö halusi kantaa kortensa kekoon yhteisön hyväksi (Saltzman, n.d.). Suomalaisen sosiaalipedagogiikan yksi suurimmista, Leena Kurki, kirjoittaa Joensuun yliopiston alue- ja yhteisökehittämisen opintojen yhteydessä syntyneessä oppikirjassa:

”Kansalaisena toimiminen ei olekaan mahdollista ilman kansalaisuuteen kasvamista ja kasvattamista.” (Sivonen, Kurki 2002, 68.)

Tässä piilee myös urheiluyhteisöjen yksi suurimmista ongelmista. Lukuisat ihmiset harrastavat urheilua eri yhteisöissä, mutta todellista kiinnittymistä yhteisöihin ei lopulta tapahdu. Suomessa on paljon esimerkiksi kokeneita urheilijoita, joilla olisi suuri määrä tietoa ja taitoa jaettavanaan urheilukentälle, mutta syystä tai toisesta he jättäytyvät yhteisöistään kokonaan pois oman aktiiviuransa jälkeen. Tämän vuoksi urheiluyhteisöt joutuvat tuomaan toimintaansa ihmisiä ulkopuolelta, jotka eivät ole kasvaneet yhteisöjen toimintakulttuuriin ja arvomaailmaan. Tämä ei ole sinällään aina huono asia, mutta usein yhteisen kielen puuttuminen aiheuttaa törmäyksiä ja sosiaalisia ongelmia.

Kun Natorp ratkaisi teollistumisen tuomia sosiaalisia ongelmia, hän tuli johtopäätökseen, etteivät sosiaaliset ongelmat johtuneet aineellisesta köyhyydestä yhteiskunnassa, vaan sosiaalisen yhteenkuuluvuuden puutteesta (Eichsteller & Holthoff n.d.).

Tämä huomio saattaisi olla toimiva myös urheilupiireissä, joissa väkisinkin tulee yhteentörmäyksiä ihmisten kesken. Ehkei syy olekaan erilaisissa mielipiteissä, vallanhimossa tai ajatuksesta voittaa keinolla millä hyvänsä, vaan sosiaalisen yhteenkuuluvuuden puutteesta yhteisössä? Joka tapauksessa yhteisöllisyyden ja me-hengen synnyttäminen on erittäin tärkeää, jos halutaan synnyttää yhteisöihin toimivaa yhteistyötä.

Suomalaisen urheilun ja yhteisökehittämisen kohdalla yksi mielenkiintoisimmista haasteista onkin, kuinka saada entiset huippu-urheilijat jatkamaan työtään yhteisöissä myös uriensa jälkeen. Voidaan kenties myös kysyä, johtuuko entisten tähtien kokonaisvaltainen poistuminen siitä, ettei yhteisöjen kehittämisestä, toimintakulttuurista ja arvomaailmasta pidetä tarpeeksi huolta? Se on kuitenkin selvä asia, että ollakseen mukana yhteisössä, yksilön pitää tuntea vahvaa yhteenkuuluvuutta yhteisöönsä.

Natorp alleviivasi ajattelussaan monen muun pedagogin tavoin yksilön aktivoimista eli subjektiksi tulemista (Haiminen 2003). Yksilöiden aktivointi on myös urheiluorganisaatioiden haaste ja varsinkin junioripuolella haastavinta on aktivoida vanhempia seuran ja joukkueen toimintaan mukaan. Tässäkin suhteessa yhteisön kehittäminen olisi tärkeää, jotta ihmiset seuran ympärillä aktivoituisivat ja kiinnostuisivat toiminnasta. Usein unohtuu se seikka, että vanhemmat kasvavat lapsiensa mukana yhteisössä ikään kuin huomaamatta. Heillä on käytännössä kaikki tieto yhteisön toimintakulttuurista ja arvoista, mutta syystä tai toisesta he eivät koskaan aktivoidu toimijoiksi.

Kokonaan toinen keskustelunaihe on se, että puhutaanko urheilun kohdalla ylipäänsä liikaa huippu-urheilusta tai tuloksen tärkeydestä. Yhä enenevissä määrin lapsen harrastustoiminta on tarkkaan ennalta suunniteltua ja hyvin tavoitteellista. Kun lapsi hyppää urheilun maailmaan seitsemänvuotiaana ja toiminta on illasta toiseen tavoitteellista sekä totista, iskee jossain vaiheessa väsymys.

Jos pohditaan tarkemmin urheilemisen syvintä olemusta, päästään lopputulokseen, jossa urheilu on peliä, leikkiä ja sosiaalista toimintaa. Sitä ohjaa oma halu ja hauskuus. Kun nämä peruspilarit ovat kunnossa, lapsi tai nuori yleensä haluaa tehdä ekstraa, jolloin hän todennäköisesti harrastaa harrastustaan myös vapaa-ajallaan. Syntyy intohimon kehä, jonka seurauksena syntyy uusia tähtiä. Huippu-urheilija on tällöin syntynyt seurauksena laadukkaasta toiminnasta.

Kun taas lähestyminen on vakavan tavoitteellista, on suuri vaara, että pala kerrallaan lapselta riistetään oleellinen osa hauskuudesta ja pelistä. Tilalle tarjotaan työntekoa ja kuolemanvakavaa asennoitumista. Näissä tapauksissa suomalainen urheilu menettää taatusti uusia urheilijoiden alkuja ja mikä pahinta, osa saattaa jättää liikunnan lähes kokonaan. Suuntaus ei ole hyvä myöskään, jos ajatellaan puheita siitä, etteivät suomalaiset nuoret liiku tarpeeksi.

Natorpin ajatus yksilön aktivoimisesta on ajankohtainen myös nuorten liikkumisen kohdalla. Suositusten mukaan lapsen tai nuoren tulisi liikkua 7-14 tuntia viikossa, mutta todellisuudessa 12-14-vuotiaista vain puolet liikkuu vaaditun määrän. 16-18-vuotiaista suosituksiin pääsee enää kolmannes. (TEKO n.d..) Television ja konsolipelien normalisoituminen nuorten arkeen on syönyt liikunnan määrää ja tulevaisuudessa ratkaistavana on jo kansainterveydellisestikin tärkeä kysymys: miten aktivoida nuoret liikkumaan enemmän?

Vastuu nuorten liikkumisesta on ensisijaisesti kotona, mutta sen lisäksi myös kolmannen sektorin toimijoiden rooli nuorten liikuttajina on tärkeä. Aika ajoin urheiluseuroja syytetään siitä, että harrastaminen maksaa nykyään liikaa, minkä vuoksi lapset eriarvoistuvat. Hätäisimmät vetävät rahan ja liikkumattomuuden välille suoran syy-seuraus-yhteyden. Opetusministeriön Harrastamisen hinta -työryhmässä työskennellyt Mikko Mäntylä linjasi kuitenkin kirjoituksessaan, ettei matalan kynnyksen liikuntaryhmät ole yksiselitteinen vastaus ongelmaan (Mäntylä 2016). Tulevaisuudessa nuorten liikuttaminen vaatii yhteisöiltä uudenlaisia innovatiivisia ratkaisuja ja toiminnan kehittämistä, esimerkiksi jotain sellaista kuin mobiililaitteisiin julkaistu Pokemon GO-peli on pystynyt lyhyessä ajassa tekemään.

Siinä missä yhteisön kehittäminen on tärkeää urheilussa, se vaikuttaa urheiluyhteisöjen kautta välillisesti myös yhteiskuntaan. Olemalla tärkeä osa yhteiskuntaa, urheilukenttä on myös vastuussa siitä, millaisten arvojen kautta toimintaa pyöritetään. Siksi urheiluväen tulisi olla yhtenä rintamana taistelemassa yhteiskunnassa nousevia kovia arvoja vastaan. Natorp linjasi, että meidän ei tule kohdella toisiamme kunnioittavasti jonkun suuremman voiman pelossa vaan siksi, jotta tulisimme itse kohdelluiksi omina itsenämme (Eichsteller & Holthoff n.d.).

Jalkapallovalmentaja ja -analyytikko Gert Remmel kirjoitti Urheilulehteen kirjoituksen, jossa hän ruoti värikkäin sanankääntein sitä, miksi Suomi ei pärjää jalkapallossa. Remmelin oivallus urheilun ja yhteiskunnan suhteesta on kaunis:

”Onko meillä ymmärrystä, että Slovakian maajoukkuetta ei vienyt kisoihin miehinen maajoukkue itse, vaan että sen teki ennen kaikkea koko Slovakian jalkapallon ja yhteiskunnan arvomaailma?” (Remmel 2016)

Natorpin aikaa leimasi, että uskonto koettiin pelastukseksi syntisessä maailmassa. Hän kuitenkin uskoi uskontoa vankemmin ihmisyyteen. Natorpin mukaan maailmasta tulisi tehdä elämisen arvoinen, koska niin kauan kuin ihminen ei tule itsensä tai muiden viholliseksi, hän on osa yhteisöä (Eichsteller & Holthoff n.d.). Kaiken pedagogisen pohdiskelun jälkeen helpompaa ohjetta ei yhteisöjen kehittämiselle voisi antaa.

Miika Peltonen (@miikapeltonen)

(Teksti on syntynyt osana sosionomiopintoja Hämeen Ammattikorkeakoulussa.)

 

 

LÄHTEET:

Wikipedia, n.d. Joan Vilà Bosch. Haettu 7.2.2017 osoitteesta https://fr.wikipedia.org/wiki/Joan_Vil%C3%A0_Bosch

Harju, A. 2010. Kansalaistoiminnan historia. YouTube -video. Suomen Urheilu ja Liikunta. Haettu 7.2.2017 osoitteesta https://www.youtube.com/watch?v=XrPEKeyDOwo

Gabriel Eichsteller & Sylvia Holthoff. Key pedagogig thinkers. Haettu 7.2.2017 osoitteesta http://uobrep.openrepository.com/uobrep/bitstream/10547/335923/1/Key+Pedagogic+Thinkers+-+Paul+Natorp.pdf

Viinamäki, L., DalMaso, R. & Kuosmanen, V. 2008. 14 puheenvuoroa sosionomien (AMK) asemasta Suomen hyvinvointiasiantuntijajärjestelmässä. Kemi-Tornio ammattikorkeakoulu. Raportteja ja tutkimuksia 2/2008. Haettu 2.7.2017 osoitteesta http://www.metropolia.fi/fileadmin/user_upload/Hakutoimisto/Kev%C3%A4t_2012_AKO/sote/SOS.Viinamaki_A_2_2008.pdf

Taneli, M. 2012. Kasvatus on kasvamaan saattamista. Tutkimus. Turun yliopisto. Kasvatustieteiden tiedekunta. Kasvatustieteiden laitos. Haettu 7.2.2017 osoitteesta http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/85782/Annales%20C%20351%20Taneli%20VK.pdf

Ruuskanen, H & Vainiola, S. 2010. Lastentarhanopettajien ja vanhempien näkemyksiä vanhempainyhdistystoiminnan merkityksestä varhaiskasvatuksessa. Opinnäytetyö. Sosiaalialan koulutusohjelma. Sosionomi. Metropolia. Haettu 7.2.2017 osoitteesta https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/22068/saadaann.pdf?sequence=1

Haiminen, T. 2003. Nuoret toiminnassa – nuorten projektimaisen toiminnan sosiaalipedagogista tarkastelua. Yhtesikuntapolitiikan Pro-gradu -tutkielma. Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos. Jyväskylän yliopisto. Haettu 7.2.2017 osoitteesta https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/12902/G0000178.pdf?sequence=1

Saltzman, J. n.d. Natorp on Social Education: A Paideia for all Ages. Boston University. Haettu 7.2.2017 osoitteesta https://www.bu.edu/wcp/Papers/Educ/EducSalt.htm

Vaughan, n.d. FC Barcelona: Dismantling the language of  war. Player development project. Blogi. Haettu 7.2.2017 osoitteesta https://playerdevelopmentproject.com/fc-barcelona-dismantling-the-language-of-war/

Sivonen, S., Kurki, L. 2002, 68. Yhteisö kehittämisen kentällä. Joensuun yliopisto.  Joensuun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja. Haettu 7.2.2017 osoitteesta http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_952-458-541-3/urn_isbn_952-458-541-3.pdf

Hunt, 2016. ‘It’s just a joke’: the subtle effects of offensive language. Haettu 7.2.2017 osoitteesta http://theconversation.com/its-just-a-joke-the-subtle-effects-of-offensive-language-62440

Terve koululainen (TEKO). Suomalaisten nuorten liikunta. Haettu 7.2.2017 osoitteesta http://www.tervekoululainen.fi/elementit/fyysinenaktiivisuus/suomalaistennuortenliikunta/

Terve koululainen (TEKO). Liikuntasuositukset. Haettu 7.2.2017 osoitteesta http://www.tervekoululainen.fi/elementit/fyysinenaktiivisuus/liikuntasuositukset

Mäntylä, M. 2016. 7 Myyttiä urheiluseuraharrastamisen kustannuskeskustelussa. Blogi. Haettu 7.2.2017 osoitteesta  http://ainaennenkin.fi/7-myyttia-urheiluseuraharrastamisen-kustannuskeskustelussa/

Remmel, G. 2016. Totuus suomalaisesta jalkapallosta ei ole kaunis – "Niitä paskahousuja, jotka pelkäävät vauhtia, olemme me aikuiset". Tutisevat tamponit. Kolumni. Urheilulehti. Haettu 7.2.2017 osoitteesta http://www.urheilulehti.fi/jalkapallo/totuus-suomalaisesta-jalkapallosta-ei-ole-kaunis-niita-paskahousuja-jotka-pelkaavat-vauht

Gandhi, M. n.d. Mietelause. Huoneentaulu. Haettu 7.2.2017 osoitteesta https://s-media-cache-ak0.pinimg.com/736x/ba/4a/d1/ba4ad1c781e0e50628951285f0177088.jpg