Pelikäsityksestä on tullut viime vuosina yksi salibandyn muotisanoista. Lajiyhteisöllä on voimakas tahto kehittää älykkäitä pelaajia, mikä on mahtava asia. Ymmärrämmekö kuitenkaan mitä pelikäsitys on ja miten kehittää sitä?

Pelikäsitys on laaja käsite. Se on havainnointia, päätöksentekoa ja oikean peliasennon valintaa vallitsevaan pelitilanteeseen nähden. Se on jatkuvaa ongelmanratkaisua, pelitavan sisällä toimimista ja sopeutumista. Se on kyky tehdä taktinen rike silloin, kun tilanne sitä vaatii. Hyvä pelikäsitys on voittavia pelitekoja oikea-aikaisesti.

Päätöksenteko ja ongelmanratkaisu ovat asioita, joihin kenelläkään ei ole tarjota valmista kaavaa. Jokainen pelissä vastaan tuleva tilanne on uniikki, jonka vuoksi emme voi tarjota pelaajille valmista ratkaisua etukäteen. Pelin sisällä toistuu paljon perustilanteita, mutta tilanteen ratkaisu ja sen tunnistaminen jäävät aina pelaajan pelikäsityksen varaan. Tarvitsemme siis pelaamisen rakenteita valmiiden kuvioiden sijasta.

Pelikäsitystä ei voi tarkastella yksilöstä irrallaan. Se on nimittäin myös mitä suurimmassa määrin koko viisikon kanssa kommunikointia, kyky toimia yhdessä ja ymmärtää ketjun muita pelaajia. Se on kyky rikkoa hallitusti ja palata takaisin pelitavan rakenteille sekoittamatta oman viisikon pelaamista.

Valmennustaito.info kertoo, että liikemuisti sijaitsee aivojen tiedostamattomalla alueella. Tämä tarkoittaa sitä, että suoritus tulee usein selkärangasta, eikä se ole tiedostettua. Tämä on hyvin loogistakin, sillä nopean pelin aikana pelaajalla ei ole aikaa analyysille. Havainnointi-päätöksenteko -ketju perustuu tottumiseen ja vaistoihin, jotka kehittyvät vain kokemalla erilaisia pelitilanteita eli pelaamalla. Pelikäsitys on siis enemmän kehollista toimintaa.

 

Oppimisympäristön luominen: harjoitetyypit (Lähde: Suunnanmuutos – johtava jalkapalloblogi)

 

Pelikäsitys ei ole sitä, että pelaaja ymmärtää peliä, vaan se pitää osata myös toteuttaa. Se ei myöskään tarkoita sitä, että hyvän pelikäsityksen pelaaja osaisi tehdä molempia. Jotkut hyvätkään pelaajat eivät osaa selittää pelaamistaan sanallisesti, mutta heillä on kyky ratkaista eteen tulevat ongelmatilanteet kentällä.

Jalkapallolegenda Johan Cruyff ällistytti maailmaa 1974 World Cupissa jallittamalla ruotsalaispuolustajan kauniilla kantapääkikallaan. Syntyi ”The Cruyff Turn”, jota muut jalkapalloilijat jäljittelivät ympäri maailman. Liike ei kuitenkaan ollut ennalta harjoiteltu, vaan se syntyi siinä hetkessä ongelmanratkaisuna. Cruyff itse on todennut tuosta hetkestä: ”It wasn’t a move, it was a solution”. 

Käytän pelikäsityksestä puhuttaessa paljon vertausta ruoanlaittoon. Heittelemällä kattilaan aineksia täysin satunnaisesti, saat tuskin kovin hyvää ruokaa. Tavallinen ruoanlaittaja hakee netistä reseptin, noudattaa sen periaatteita ja saa todennäköisesti pöytään ihan mukiinmenevän aterian. Hyvän pelikäsityksen kokki sen sijaan saa aikaan timanttista ruokaa, koska ymmärtää periaatteiden lisäksi ainesosien väliset vuorovaikutussuhteet ja osaa säädellä niitä itse.

Mitä tulee pelikäsityksen kehittämiseen, meidän täytyy ensin ymmärtää, millaisen kaaoksen keskellä pelaaja päätöksiään tekee. Jotta voisimme opettaa pelaajalle pelikäsitystä, meidän on ensin itse ymmärrettävä pelin kokonaisvaltaisuus ja hyväksyttävä se.

Opettaaksemme pelaajalle pelikäsitystä, meidän pitää luoda sitä tukeva oppimisympäristö. Tässä välissä on hyvä ottaa kiinni vallitsevaan lajikulttuuriin, jota harjoittelutasolla monin paikoin edelleen hallitsevat valmentajan etukäteen suunnittelemat suljetut drillit. En voi sanoa varmaksi, miksi drilleistä pidetään, mutta kenties kyse on hallinnan tunteesta. Peli on täynnä kaaosta, jota valmentajat haluaisivat hallita. Totuus on kuitenkin se, ettei pelin kaaosta voi hallita. Siihen voi ainoastaan yrittää sopeutua mahdollisimman tehokkaasti.

 

The Cruyff Turn

Pelin kaaos tarkoittaa myös sitä, että kaikki ennalta sovitut jäykät kuviot ovat turhia, koska pelitilanteet eivät koskaan ole samoja. Tilanteita ei voi ajatella ja pelata läpi viikko etukäteen, mutta perustilanteita voi helpottaa pelaajalle luomalla pelaamiselle halutut rakenteet, joiden puitteissa pelaaja joutuu ratkaisemaan ongelmatilanteita parhaaksi näkemällä tavalla.

Drilli sen sijaan varastaa pelaajalta luvan ajatella itse. Valmentaja on suunnitellut kaiken pelaajan puolesta ja hän hallitsee harjoitetta sekä kentällä tapahtuvaa toimintaa. Valmentajan fläpille piirtämiä drillejä kiltisti suorittava pelaaja ei ole otollisessa oppimisympäristössä, koska hän ei ajattele. Tämä on pelaajan aliarvioimista.

Pelikäsityksen oppimista tukeva ympäristö tukee pelaajan sisäistä motivaatiota, se innostaa oppimaan ja opettaa pelaajalle pelissä tarvittavia taitoja pelikontekstissa. Käytännössä harjoittelu tulisi siis tapahtua aina pelin kautta ja harjoitteiden tulisi olla aina tiukasti pelitapaan sidottuja. Näin syntyy yhteinen ymmärrys ratkaista erilaisia pelin sisäisiä ongelmatilanteita ja pelaajien pelikäsitys kehittyy.

Ympäristön luominen ei ole valmentajalle helppoa. Jalkapalloseura AIK:ssa työskentelevän Mark O´Sullivanin mukaan valmentajan tarvitsee tässä lähestymistavassa vahvan ymmärryksen lajistaan ja hänen pitää ymmärtää erilaisia oppijoita ja oppimistapoja. Valmentajan pitää ymmärtää, että kasvu ja kehitys tapahtuvat aina suorassa yhteydessä ihmisten vuorovaikutuksessa ja eri tilanteissa. Valmentajan tulee valmentaa siten, että havainnointi-päätöksenteko -ketju on pelaajan tehtävä. Lopuksi on myös ymmärrettävä, ettei oppimisprosessi ole koskaan lineaarista. Välillä on huippuhetkiä ja välillä synkempää. 

Pelikäsityksen opettamiseksi valmentajan on siis ymmärrettävä salibandya isossa kuvassa. Mitään toimintaa pelikentällä ei voi eristää drilliksi pelikontekstin ulkopuolelle, koska kaikki oppiminen tapahtuu aina vuorovaikutuksessa ympäristöön (vastustaja, pelikaverit, kokemukset, käsillä oleva hetki) ja sen tuottamiin ärsykkeisiin.

On ymmärrettävä, että jokainen pelitilanne ja hetki pelissä on uniikki. Siksi paras tapa valmistautua näihin tilanteisiin on elää niitä läpi mahdollisimman paljon, jota kautta pelaaja omaksuu erilaisia tapoja havainnoida ja ratkaista eteen tulevia tilanteita. Tämän vuoksi esimerkiksi pelaajan 100 metrin juoksunopeus ei kerro mitään pelaajan kyvyistä pelata. Sama pelaaja on puutteellisella pelikäsityksellä aina myöhässä tilanteista, koska hänellä ei ole kykyä reagoida oikeaan aikaan.

 

Justus Kainulaisen ongelmanratkaisua

 

Jos tavoitteena on kehittää pelaajan pelikäsitystä, pelaajan on harjoiteltava vuorovaikutuksessa muuttuvan ympäristön kanssa ja hänen on tehtävä päätöksiä. Ylivoimaisin ja yksinkertaisin tapa toteuttaa tämä, on harjoitella pelin kautta. Kentän kokoa, pelaajien määrää ja pelin sääntöjä vaihtelemalla saadaan jäljiteltyä mahdollisimman tehokkaasti pelissä esiintyviä pelitilanteita. Yksilön pelikäsityksen kehittäminen on siis viisikon välisen yhteistyön ja kommunikoinnin kautta tapahtuvaa oppimista, eikä sitä täten voi irrottaa pelkäksi yksilön toiminnaksi.

Pelikäsityksen kehittyminen vaatii pelaajan jatkuvaa tietoisuutta vallitsevasta tilanteesta ja sen havainnointia. Jos ajatellaan syötön vastaanottanutta pelaajaa, hänen toimintaketju menee liian usein seuraavasti: vastaanota syöttö, havainnoi, tee päätös ja toimi. Hyvän pelikäsityksen omaava pelaaja sen sijaan toimii seuraavasti: havainnoi, tee päätös, vastaanota syöttö ja toimi.

Pelikäsitystä voi kehittää myös videoita katsomalla ja niitä tarkastelemalla pelaajan kanssa. Pitää kuitenkin ymmärtää, että vaikka pelaaja ymmärtäisikin läpi käydyt asiat, ne ovat vasta pelaajan tietoisuudessa. Siitä on vielä pitkä matka siihen, että pelaaja suorittaa asian kentällä. On helppo sanoa, että ”pelaaja ei uskalla uida pallollisena avauspelissä kärkien väliin”. Onko syy kuitenkaan uskalluksessa vai siinä, ettei pelaajaa ole laitettu koskaan tekemään sitä? Ei voida olettaa, että pelaaja suorittaa fläpille piirrettyä tai videolta katsottua. Pelaajan pitää oppiakseen aina pelata tilanne pelikontekstissa, saada tunnejälki suorituksesta ja sitä kautta oppia.

Olen käyttänyt esimerkkinä itseäni ensimmäistä kertaa autoruuhkassa. Juuri ajokortin saaneena olin lähes paniikissa, yksilönä keskellä kaaosta. Pääsin hädin tuskin pois parkkipaikalta, auto sammui, valui alamäessä kohti takana olevaa autoa, enkä löytänyt välejä poistua alueelta liikenteen sekaan. Kun kuitenkin olin samassa ruuhkassa useamman kerran, sopeuduin liikennekaaokseen. Opin lukemaan toisia autoilijoita ja erilaisia tilanteita sekä ratkaisemaan niitä. Opin elämällä vuorovaikutuksessa ympäristööni.

Jos olisin ehdottanut, että olisin harjoitellut ruuhkassa ajamista ensin yhden auton kanssa, sitten kahden, sitten kolmen, neljän tai viiden, minua olisi pidetty pähkähulluna. Pallopelivalmennuksessa näin kuitenkin usein toimitaan. Jostain syystä olemme taipuvaisia ajattelemaan, että ihmisen luonnollinen oppiminen muuttuu kävellessämme liikuntahallin ovesta sisään.

 

Miika Peltonen

Twitter: @miikapeltonen