“The outcome of any game is determined by the nature of the confrontation between two complex systems (two teams) and is characterized by the alternation of successive states of order and disorder, stability and instability, uniformity and variety”  (Game changer, s. 17)

Aika ajoin törmää puheenvuoroihin ja ns. urheilun huipputasonkin kommentteihin, joista on tulkittavissa pelin olevan jollain tavalla yksinkertaista. Kyse ei luonnollisestikaan ole vain suomalaisesta ilmiöstä, mutta keskitytään tässä yhteydessä Suomeen. Pahimmillaan nämä avaukset ovat luutuneiden fraasien –  kuten “peliä ei tarvitse keksiä uudelleen” tai “pelistä on turha tehdä monimutkaista” – säestämiä. Usein käy myös niin, että komplekseja kokonaisuuksia puristetaan tiettyyn syy-seuraussuhteeseen.

Siinä, missä edellä mainittujen kaltaisissa puheissa päädytään yksinkertaistamaan asioita, kaikki – arkisimmat ja yksinkertaisimmatkin – ihmisen perustoiminnot ovat viime kädessä komplekseja kokonaisuuksia. Tästä hyvän esimerkin antaa Nora Bateson kirjassaan Small Arcs of Larger Pieces (2016, s. 39):

To walk across a room is quite a feat. It requires measurement in our muscles and alignments in our perception that merge with memory and movement to navigate a process of balancing into and between steps, It requires relaxation of parts of our bodies and engagement of others. We must want to cross the room! It requires a bit of chaos and it requires organizing our bodies, minds and emotions in the environment – as well as all our perceptions and a hundred details of cognition. It requires them all to come together to do this simple task – and some of you will do it in high heels. Amazing.

Kun yllä oleva ote viedään joukkuepelin kontekstiin ja blogimme viitekehyksessä erityisesti salibandyyn ja sen kaltaiseen invaasiopeliin, peliä simplifoivia lausuntoja on vielä hankalampi ymmärtää. Kun huomioidaan ihmisen perustoimintojen kompleksisuus, on erikoista, että tyydymme urheilussa yhä löyhiin latteuksiin.

Kun puhutaan komplekseista systeemeistä, on erityisen tärkeää ymmärtää, että tällöin ei tarkoiteta monimutkaisuutta. Samalla tavalla on ensisijaisen tärkeää ymmärtää, ettei kompleksin vastakohta ole simppeli tai yksinkertainen. Harri Mannonen ja Gert Remmel Elmo -lehdessä (numero 11/2017) avaavat oivan esimerkin avulla eroa monimutkaisen ja kompleksin välillä.

Paperimies jättää työpaikkansa ja perheensä. Tehtaaseen – monimutkaiseen järjestelmään – hankitaan uusi työntekijä, ja kone puskee ulos samanlaista paperia kuin ennenkin. Mutta perheen – kompleksisen järjestelmän – kokonaisuus muuttuu vääjäämättä, vaikka lähtijän tilalle hankitaan uusi isä.

Edellisten esimerkkien avulla voimme viedä kompleksin järjestelmän salibandyn arjen käytäntöön. Koska ympäristö ja pelitoverit vaikuttavat yksilön pelaamiseen ja päinvastoin, nämä vuorovaikutussuhteet tekevät pelistä kompleksin järjestelmän. Toisin sanoen, koska joukkueet ja pelaajat ovat jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa keskenään, on kyseessä kokonaisuus, jossa syy- ja seuraussuhteet eivät ole lineaarisia.

Pelin kompleksisuudesta sekä epälineaarisista syy-seuraussuhteista päästäänkin tämän tekstin perimmäiseen tarkoitukseen. Yksittäisillä heitoilla sieltä täältä ei ole kovinkaan suurta merkitystä – onhan jokainen henkilö vapaa ilmaisemaan oman mielipiteensä. Sen sijaan ongelmia ilmenee silloin, kun peliä simplifioiva ajatuskulku ulottuu liittotasolle ja sen koulutusohjelmiin asti. Ajatuskulku ulottuu tätä kautta erittäin tärkeisiin ja hierarkkisiin oppilas-opettaja -suhteisiin. Kompleksisuuden sivuuttamisella ja peliä simplifioimalla voi näin ollen olla kauaskantoisia seurauksia. Tullaan myös kysymykseen, mikä on etenkin liittotasolla toimivien henkilöiden vastuu puheidensa suhteen.

Tietojemme mukaan pelin kompleksisuus ei ole teemana liiton koulutusohjelmissa. Kuten Perttu Kytöhongan blogikirjoitus Pari hajahuomiota pelin jäsentämisestä toi esiin, liiton materiaaleissa keskitytään sen sijaan tarkastelemaan peliä edelleen yksilön ja tämän ominaisuuksien kautta. Hieman vastaavanlainen esimerkki voidaan nostaa esille naisten maajoukkueen päävalmentajan Lasse Kurrosen viikon takaisesta twiitistä. Siinä hän katsoi Suomen u19- tyttöjen MM-finaalitappion Ruotsia vastaan johtuneen Suomen heikommasta 1v1-pelaamisen osaamisesta. On ongelmallista, mikäli lajin merkittävissä vastuullisissa johtotehtävissä olevat henkilöt voivat tietyllä tavalla “vastuuvapaasti” jatkokysymyksiä tekemättä linjata johtopäätöksiä pelistä. Ja erityisesti silloin, kun tehdään johtopäätöksiä, jotka kompleksin joukkuepelin kannalta johtavat harhaan pelillistä ongelmaa lähestyttäessä.

Silloin, kun salibandyn kaltaista peliä lähestytään peliä itseään yksinkertaistaen, joudutaan tilanteisiin, joissa kokonaisuuden kehittämisen sijaan keskitytään parantamaan yksilön äärimmäisiä suoritusprosentteja. Päädytään tilanteisiin, joissa joukkuetta kehittämään hankitaan tietyn alan spesialisti, jonka johdolla pahimmillaan harjoitellaan ominaisuuksia, jotka ovat irrotettuja itse pelin ja sen perimmäisen olemuksen kontekstista. Päädytään tilanteisiin, joissa yksilön ominaisuuksia kehittämällä halutaan päästä lineaarisesti pisteestä A pisteeseen B.

 

Koska ympäristö, jossa elämme on kompleksi järjestelmä, olisi tärkeää myös hyväksyä, että peli toimii samassa ympäristössä. Tämä ei tarkoita sitä, että pelistä tehdään hankalaa tai monimutkaista. Se tarkoittaa sitä, että hyväksymme sen, että salibandyn kaltainen peli perustuu pelaajien ja joukkueiden välisiin vuorovaikutussuhteisiin. Hyväksymme sen, että tapahtumasta A ei automaattisesti seuraa lopputulosta B, vaan lopputulos voi olla käytännössä mitä tahansa. Peli ei tapahdu pelaajassa vaan pelaajien välillä.

 

Attack this day with an enthusiasm unknown to mankind.

(Jim Harbaugh, Game Changer, 2017, s. 5)

Mikael de Anna