Salibandyliiton huippu-urheilujohtaja Jarkko Rantala otti joulun alla kantaa salibandyn tulevaisuuden suuntauksiin (Etelä-Saimaa 18.12.2017). Jutun mukaan “kansainvälisissä peleissä 1 vastaan 1 -pelaaminen korostuu joukkuelajissa koko ajan enemmän”. Olemme blogissamme jo aiemmin ottaneet kantaa joukkuepalloilun kehityssuuntiin täysin päinvastaisin päätelmin. Varsinkin suuremmissa, kypsemmissä ja evoluutiossaan edistyneemmissä lajeissa kuten jalkapallossa, koripallossa ja vaikkapa käsipallossa peli on yhä vain paremmin organisoitua. Joukkuelajissa paras tulos saavutetaan kun joukkue toimii yhdessä, pelaa kuin yksi organismi. Tämän pitäisi olla valmentajille itsestäänselvyys.
Heikommin organisoitu joukkue voi voittaa paremmin organisoidun vain, jos sen yksilötason laadullinen ylivoima on suurempi kuin vastustajan yhteispelin tuottama lisäarvo. Tällöin joukkueen pelaajat ratkaisevat pelitilanteita joukkueen eduksi heikommin tuettuina ja heikommalla kommunikoinnilla. Ei ole olemassa mitään perusteltua estettä sille, että paremmankin materiaalin pelaajat pelaavat organisoidusti. Tällöin joukkue voi voittaa mestaruuksia kovimmissakin kilpailuissa. Heikomman joukkueen yllätysvoitto on tällöin epätodennäköistä. Joukkuepelin ja pelaajien kehittäminen taitaviksi pelaajiksi eivät siis ole vastakkaisia, jos joukkueen pelitapa perustuu pelin yleisiin periaatteisiin. Siksi vastakkainasettelu on lapsellista. Joukkuelajissa joukkuepelaamisen järkevä kehittäminen kehittää pelaajaa.
TOVO Principles of Play in action. Brilliant sequence. #TOVO pic.twitter.com/ujj7TjqFQu
— Todd Beane (@_ToddBeane) December 20, 2017
Uutisen mukaan Rantala sanoo myös: “Muutkin maat ajattelevat pallottoman pelin pelaaja vastaan pelaaja -lähtöisesti. Se muokkaa myös vaatimuksia meidän yksilöille”. Pallottoman pelin ajattelu puolustaja-hyökkääjä -pareihin pohjaten on esimerkiksi koripallossa usein käytetty lähestymistapa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että joukkueen kannattaisi pyrkiä pelaamaan tilanteita puhtaasti 1vs1 -tilanteina.
Hyökkäävä joukkue ei voi yksin päättää hyökkäävänsä “yksi vastaan yksi” mikäli vastustajan puolustus on muulla tavoin organisoitu. Vastustajalla on siihen sanottavansa. Huipputasolla puhdas miesvartiointi on harvoin toimiva puolustustapa, joten aidon 1vs1 -tilanteen rakentaminen huippuhyökkääjälle heikompaa puolustajaa vastaan vaatii joukkueelta onnistuneen kollektiivisen esityön. Selkeän 1vs1-tilanteen rakentaminen, eristäminen, vaatii vastustajan haastamista yhdessä, siten että etäisyydet puolustajien välillä kasvavat niin suuriksi, että puolustajalla on suuri tila puolustettavanaan. Samalla pallo pitää saada pelattua valitulle hyökkääjälle ennen kuin vastustaja saa tilanteen tasapainotettua.
Salibandyssa puolustus on perinteisesti organisoitu jonkin alueellisen muodon pohjalta. Tämä asia saattaa olla lähiaikoina muuttumassa, mutta vielä viime MM-turnauksessa Ruotsikin pelasi selkeästi alueellista 2-1-2 -pohjaista puolustusta miespohjaisen puolustuksen sijaan. Tämä mahdollistaa pallottomien pelaajien hyökkäyspelaamisen organisoinnin (sijoittumisen) periaatteilla, joiden avulla numeraalinen ylivoima luodaan sijoittumalla – siis ilman varsinaista 1vs1-tilannetta. Hyvin pelaamalla on näin myös mahdollista rakentaa vapaita laukaisupaikkoja, joissa puolustaja on kokonaan myöhässä tilanteesta.
"The concept of the third man is impossible to defend. Impossible"
- Xavi Hernandez
Pallollisen hyökkääjän paremman 1vs1-pelaamisen ohella hyökkääjälle tulisi pyrkiä luomaan etua vastustajaan nähden. Jos tämä kulma jätetään huomiotta, menetetään iso osa pelin kehityksen potentiaalista. Edun luominen järjestelmällisesti ei onnistu vain pyrkimällä (satunnaisesti) yksilönä irti omasta puolustajasta. Sen sijaan pätevillä viisikkopelin hyökkäysrakenteilla joukkue voi toistuvasti ja ennakoitavasti vapauttaa ainakin yhden pelaajan, jolle peliä edistävä ja vastustajaa liikuttava syöttö voidaan yrittää antaa – tai jolla on tilaa edetä itse. Joukkueen yhteinen ennakointi ja kommunikointi on oleellista. Se muodostuu yhteisestä pelin kielestä, jaetuista pelitekojen merkityksistä.
Voitaneen sanoa, että tähän saakka maajoukkueemme ovat aikuisissa lähteneet maailmanmestaruuskilpailuihin altavastaajana. Valmistautumisessa on keskitytty nimenomaan kohtaamaan Ruotsi finaalissa. Pelitavallisesti Suomi on pyrkinyt vastaamaan Ruotsin hyökkäyspeliä vastaan rakennetulla puolustuspelitavalla. “Muiden maiden” pelitapa-valintojen ei tulisi sanella hallitsevan mestarin ja salibandyn suurmaan, Suomen pelitapaa. Pallollisen pelin kehittäminen ei ole ollut miesten maajoukkueen osalta kovin aktiivista, saati näkyvää. On luotettu vastahyökkäyksiin sekä yksittäisen ottelun sattuman mahdollisuuteen. Näin myös lausuttiin julki naisten maajoukkueen osalta viime kisoissa.
Tällä välin muut maat, erityisesti miehissä Sveitsi ja Tsekki ovat kirineet eroa kärkikaksikkoon. Varsinkin Sveitsin pelissä on näkyvästi meneillään prosessimainen kehitys myös pallollisessa pelissä. Muiden huippumaiden pelissä tällaista kehitystä ei ole ollut nähtävissä. Riskinä on jäädä kyydistä, muut tällaisilla keinoilla kehittyvät yhteispelissä esimerkiksi sellaisissa pelin vaiheissa, joita Suomessa ei varsinaisesti vielä edes organisoida.
Etelä-Sanomien uutisen mukaan “Salibandyliitto on asettanut tavoitteen, että vuonna 2028 Suomessa on maailman parhaat pelaajat.” Herää kysymys, onko meillä vuonna 2028 maailman parhaita pelaajia joukkueellinen vai muutamia? Eikö salibandy ole joukkuelaji? Siinä olemme henkisesti kakkossijalla hallitsevana mestarina. Nykytilassa voimme voittaa yksittäisten kisojen yksittäisen finaalin altavastaajana. Entä miten Suomi voisi seuraaviin MM-turnauksiin valmistautua näyttämään muille miten salibandya pelataan suomalaisella identiteetillä? Onko suomalainen salibandyn pelaaja suoraan verrattavissa ruotsalaiseen jollakin määrällisellä ominaisuudella? Entä jos keinomme pelata voittavaa salibandya olisikin enemmän “yksilöiden” taidoissa pelata tiivistä yhteispeliä (kuten esim. positional play), kuin yksilön taidossa selvitä jopa irrallaan muusta viisikosta, ilman kollektiivin tukea.
Hallitsevana mestarina Suomen tulisi siis astua “kuskin paikalle” ja ainakin etsiä keinoja, joilla Suomesta tulisi salibandyn suunnannäyttäjä jo paljon ennen vuotta 2028. Suomessa ei tule enää vain reagoida siihen mitä Ruotsi tai muut maat tekevät. Peliin tulisi kehittää sellaisia elementtejä, joihon muiden maiden olisi vastattava uusin keinoin. Tämä tietysti pätee myös arkitekemiseen seuroissa. Jos todella ajattelemme ruotsalaisten pelaajien olevan paljon parempia yksilöinä ja keinomme kuroa ero kiinni olevan lähinnä 1vs1-pelaamisessa, saattaa tavoitteen saavuttamisessa todella kestää mainittuun vuosilukuun.
Vastaukset eivät ole kiven alla, jos uskaltaa etsiä oikeista suunnista. On pelilliset syynsä sille, miksi joukkuepalloilun huippulajit kiinnostavat ja toisaalta, miksi oppia kannattaisi ottaa näistä lajeista, joissa peliä on työstetty pitempään, laajemmalla ja suuremmilla resursseilla. Silloinkin kun niitä pelataan eri alustoilla ja niistä puuttuisivat mailat tai maalivahdit.
Lionel Messi when asked what's more important, organization or talent in football? pic.twitter.com/SfehTCBkbU
— Keepitonthedeck (@Keepitonthedeck) June 6, 2017
Antti Hänninen (@AjHanninen)
Linkit:
https://www.unicef.fi/blogi/ihminen-ei-ole-yksinhiihtaja/?year=2017
https://jalkapalloblogi.wordpress.com/2017/12/04/johdanto-positional-playn-kasitteisiin/
https://frankmartela.fi/2011/03/25/ala-puhu-yksilosta-puhu-suhdelosta/