Salibandy on kompleksi ilmiö täynnä yllätyksiä. Jokainen tilanne on erilainen, silti peli ei ole pelkästään kaaosta ja sattumaa. Asioita niin pienemmässä kuin isommassa skaalassa toistuu aina uudelleen ja uudelleen. Pelistä löytyy kuvioita tai rakenteita (patterns, structure) jotka toistuvat, vaikkakin aina hieman erimuotoisina  ja ennalta määräämättömällä hetkellä.

 

Haluaisin edelleen tietää missä tätä taktista osaamista ylikorostetaan @paakallofi? Tätä samaa viestiä kuuluu jatkuvasti eri 1/2 #salibandy pic.twitter.com/QJ81twC2Om

— Miika Peltonen (@miikapeltonen) April 21, 2017

 

Tämä toistuvuus on oleellinen seikka joukkuetaktiikalle ja pelin valmentamiselle. Pallopelivalmennuksen ja erityisesti salibandyn keskusteluissa on lähipäivinä otettu kantaa huolestuneena siitä, että taktiikkaa ylikorostetaan ja ihmisten johtaminen ilmeisesti jotenkin jää taka-alalle. Salibandysarjoista ei tietääkseni kuitenkaan ole luettavissa juurikaan tarkkoja taktisia analyysejä, eikä lajiamme ole koskaan pilkottu niin kokonaisvaltaisesti kuin esimerkiksi joidenkin futisvalmentajien ja -analyytikkojen blogeissa.

 

"Possibilty isn't the same as probability. I like teams that strive for probability." -Juanma Lillo

 

Kun valmentajalla on jokin käsitys ja visio siitä, mitä asioita halutaan pelissä konkreettisesti toistaa, tulee prosessista looginen ja toimiva. Voidaan harjoitella peliä, jota aiotaan pelata. Kehittävä ja tuloksellinen valmentaminen ei voi perustua kaaokseen – mahdollisuuksiin ja toivomiseen. Taktiikan merkitystä yhteispelille käsiteltiin edellisessä blogikirjoituksessani. Pelillä on tilastollinen luonne satunnaisuuden ohella. Tämä koskee pelaajien toimintaa pallopelissä, ei vain toiminnan tulosta eli datahavaintoja. Toiminta “filosofisena käsitteenä” tarkoittaa sitä, että teolla on jokin merkitys ympäristössään. Tämä vuorovaikutus pelin ympäristön kanssa on puolestaan aina taktista, sillä se vaikuttaa pelitilanteeseen.

Toiminnan harjoittelu vaatii siis kontekstin, ympäristön. Toiminta on enemmän kuin tekniikkaa ja fysiikkaa, sillä se sisältää vuorovaikutusta (wink vs blink). Valmentajien tulisikin alkaa valmentaa toimintaa ominaisuuksien ja tekniikoiden sijaan. Viimeksi mainitut antavat vasta mahdollisuuden toimia, sen sijaan toiminnan valmentaminen sisältää ja kehittää samalla näitäkin. Toiminta – toisin kuin tekniikka mahdollistaa omien vahvuuksien käyttämisen valmentajan mallitekniikkaan lukittautumisen sijaan.

Tässä kohtaa on kommentoitava henkisen valmennuksen ja yksilöllisyyden korostamista valmennuksen puitteissa. Pelissä toistuvissa tilanteissa ratkaisuihin vaikuttaminen koetaan luovuutta rajoittavana ja yksilönvapauden riistämisenä. Siksi mieluumin maksimoidaan pelaajan voimatasoja, hapenottokykyä, nopeusominaisuuksia ja treenataan teknisiä valmiuksia ennalta määritellyin mallein – ilman ympäristön vuorovaikutusta ja kontekstia. Mentaalipuolella puolestaan usein nostatetaan taistelutahtoa ja korostetaan terävyyttä. Epäloogista? Nämä ovat määrällisiä ominaisuuksia, jotka eivät liity itse toimintaan (mitä tehdään)? Miten terävyyttä ja haponsietokykyä halutaan pelissä toistaa? Onko tavoite sietää happoja mahdollisimman paljon? Miten peli silloin sujuu? Halutaanko taistella terävästi? Mitä tämä tarkoittaa toiminnan kielellä?

 

 

Yksilöllisyyden paradoksi ja ryhmän koheesio

 

Toiminnan harjoittelua on mahdollista toteuttaa epälineaarisen pedagogiigan, sisäsyntyisen oppimisen ja differentiaalioppimisen ym. modernien menetelmien puitteissa. Näille yhteistä on se, että voidaan harjoitella toimintaa pelaamalla. Taktinen tavoite voi näin olla joukkueen yhteinen, mutta pelaaja saa etsiä itselleen henkilökohtaisesti toimivat ja luovat teknis-fyysiset keinot ratkaista pelin ongelmia. Tämä on päinvastaista perinteisen valmennuksen kanssa, missä tekniikoita isketään yhteen muottiin ja pelikirjat joukkuepelissä(!) ovat yksilöllisiä. Yhteiset toiminnan tavoitteet, merkitykset ovat joukkuepelissä oleellista. Ne luovat "parviälyn" lisäksi joukkuehenkeä tehtäväkoheesion (task cohesion) osalta ja ruokkivat siten myös sosiaalista koheesiota. Onnistuminen joukkuepelissä vahvistaa myös joukkueen identiteettiä ja itseluottamusta. Harrastejoukkueen yhteishenki voi olla hyvä sosiaalisen koheesion ansiosta, mutta kilpajoukkueessa tarvitaan erityisesti tehtäväkoheesiota.

 

Kirjasta Complexity and Control in Team Sports

 

Mahdollisuuksiin ja toivomiseen perustuva harjoittelu ei voi olla toimivin tapa kehittää pelaajia ja joukkuetta. On oltava jokin visio toiminnasta, jota halutaan peleissä toteuttaa. Se vaatii joukkuetaktiikan ja toimii samalla pelillisenä identiteettinä jota seura tai joukkue haluaa edustaa. Vaikka peli ei ole ennustettavissa, voidaan vaikuttaa siihen miten usein ja mitkä rakenteet toistuvat. Se vähentää satunnaisuutta ja mahdollistaa joukkueen sisäisen ennakoinnin (ks. Lauri Marjamäen haastattelu). Näin voidaan harjoitella tuloksen kannalta oleellisimpia tai eniten toistuvia tilanteita jossakin “tilastollisessa” prioriteettijärjestyksessä. Voidaan kehittää niiden puitteissa havainnoinnin ja toiminnan ketjua, fyysis-teknistä laatua ja intensiteettiä.

 

 

Antti Hänninen (@AjHanninen)