Salibandysivusto paakallo.fi nosti esiin ansiokkaassa jutussaan 10.1. (http://paakallo.fi/2018/01/haastattelussa-jarkko-rantala-olisi-absurdi-tilanne-jos-joukkuelajissa-ei-puhuttaisi-joukkuepelaamisesta/) Jarkko Rantalan näkemyksiä, jossa hän täsmensi Etelä – Saimaa – lehdelle annettuja lausntojaan (https://esaimaa.fi/uutiset/urheilu/93fd42db-6de8-4f26-ae9c-c2ba61590243), sekä vastasi Antti Hännisen 8.1. (http://complexfloorball.blogs.com/my-blog/2018/01/index.html) kirjoitettuihin ajatuksiin.
Näin alkuun on sanottava, että on erittäin arvostettavaa, että liiton huippu-urheilujohtaja, joka omalla allekirjoituksellaan linjaa pelillisiä visioita, on valmis julkiseen keskusteluun ja perustelemaan omia näkemyksiään. Kritiikki ja näkemyserot ovat tärkeitä kehitykselle ja jopa uuden tiedon syntymiselle, kuten James Smith hyvin kiteyttää Just Kickin’ It -podcastissa vieraana ollessaan. Kuten muillakin elämänaloilla, myös urheilussa asioilla on monta kulmaa ja täten mielipide-erojen mahdollisuus on suurempi kuin sen uhka, sillä parhaassa tapauksessa ne voivat ravita keskustelua merkittävästi. Esimerkiksi jalkapallon maailmassa hyvinkin erilaisista lähestymiskulmista ponnistavat joukkueet voivat herättää yhtä lailla ihastusta ja intohimoja. On mahdotonta määritellä miten peliä kuuluisi pelata, mutta tärkeintä on kyetä seisomaan omien näkemystensä takana, kuten Jarkko Rantala Pääkallon tuoreessa jutussa osoittaa.
Siinä missä Rantalan toiminta ansaitsee edellä mainitut kehut, herättivät jutun itse peliin liittyvät lausunnot edelleen meissä sekä jatkokysymyksiä, että haastoja. Nostamme tässä esiin ajatuksia herättäneet kohdat, sekä käymme niitä kohta kohdalta läpi, lisäten näiden perään jatkokysymyksiä, sekä näkemyksiämme:
– Jos ajatellaan sitä, että pelataan ”alueella miestä”, niin se tuo myös sen vastustajan pelaajan siihen läheisyyteen, jolloin se muokkaa peliä väistämättä siihen suuntaan, että me ajaudutaan 1 vs. 1 -tilanteisiin. Sehän ei ole meidän tavoite, sillä hyvä pelaajahan hoitaa sen 1 vs. 1 -tilanteen siten, että ei koskaan joudu liian lähelle vastustajaa, mutta me ei sitä voida välttää.
– Tämä 1 vastaan 1 pitää käsittää myös niin, että se ei tarkoita sitä, että painitaan ja väännetään. Se tarkoittaa sitä, että vastustaja on merkannut sinut, ja se on joskus iholla, ja joskus kahden metrin päässä. Niissä tilanteissa pelaajan on opittava tekemään oikeita valintoja. Se taas vaatii sen, että pelaajalla on sekä teknisiä että fyysisiä taitoja selviytyä tilanteista, Rantala valotti.
Pelaajalle oikeiden valintojen tekeminen on monivivahteisempi kokonaisuus, kuin että hän ikään kuin kulloisessakin tilanteessa toimii yksin kentällä, ja että päätös perustuisi tämän yksinäisyyden hetken tapahtumiin. Näin ollen, kuinka oikeat valinnat linkittyvät pelaajan fyysisiin ja henkilökohtaisiin ominaisuuksiin ja kuinka paljon näiden harjoittaminen parantaa oikean päätöksen tekemistä kompleksissa kokonaisuudessa, jossa muuttujia on useampia kuin 1v1- tilanteeseen osallistujat. Onko oikea päätös jotain sellaista, jonka voi hankkia itselleen käyttämällä tekniikka ja fysiikkaa vaihdannan välineenä?
Olisiko joukkuepelin ja invaasiopelin kontekstissa kuitenkin niin, että pelaajan oikeisiin valintoihin vaikuttavat sekä kanssapelaajien luomat kutsut toimintaan, sekä vastustajien tuomat estot vastaaviin. Näin ollen ratkaisut myös näihin tilanteisiin löytyvät kollektiivisen joukkuepelaamisen harjoittelusta, jossa yksittäisen pelaajan teknisten ja fyysisten ominaisuuksien harjoittamisen sijaan keskiössä olisivat vuorovaikutussuhteiden parantaminen.
– Sveitsi on jo hyvin lähellä sitä todellisuutta miten Suomi on pelannut. Se on luonut omalta osaltaan haasteen. Meidän tulee nyt löytää keinoja vastata siihen pelityyliin, jota kansainvälisessä salibandyssa pelataan. Siitähän tässä oikeastaan on kyse, että meidän täytyy pystyä monipuolistamaan omaa pelaamistamme, Rantala kommentoi.
Jos otamme tämä taustaksi liiton virallisen tavoitteen olla jokaisella osa-alueella maailman paras salibandymaa vuonna 2028, on näin kommentista tulkittavissa melko deterministinen henki. Muiden meille asettamien haasteiden vuoksi me joudumme sopeutumaan. Toki on niin, että muiden maiden reaktiot vaikuttavat myös omaan pelaamiseen, mutta silti on kysyttävä miksi tulokulmaksi on otettu 1v1- pelin korostaminen? Voitaisiinko sen sijaan myös tässä lähestyä asiaa siitä kulmasta, että tähän problematiikkaan vastausta haettaisiin joukkueen yhteispelin pelaamisen kontekstista? Suomi voisi siis ottaa hyökkäyspelin järjestelmällisen kehittämisen kautta pelillisen valtikan itselleen. Siksi onkin kysyttävä miksi tätä haastetta lähestytään tietyllä tapaa muiden ehdoille alisteisessa roolissa?
Mikäli kansainvälistä tasoa mitataan yksilöiden silmänaloista, voisi tämä toimia vieläkin herättelevämpänä kutsuna lähestyä kansainvälistä peliä sen sijaan kollektiivisen pelaamisen kautta. Miten jalostaa joukkueesta sen osia vahvempi summa. Tätä analogiaa seuraten kansainvälinen peli kehittyäkseen kutsuu puoleensa parempia kollektiiveja.
– Tuohan on vähän hassu kysymys. Maajoukkuetoiminnassakin pitää mennä joukkueen ehdoilla, sillä sehän olisi absurdi tilanne, jos ei puhuttaisi joukkuepelaamisesta joukkuelajissa. Meidän pitää puhua näistä yksilöiden ominaisuuksista, jotta voimme antaa oikeanlaisia ärsykkeitä pelaajille, jotta he kehittyisivät sille tasolle millä kansainvälinen peli on. Tarvitaan siis parempia yksilöitä.
– Uskon, että niistä ärsykkeistä pitää puhua valmentajien ja pelaajien kanssa. Yksi tärkeä osa on, että pelataan paljon ja se on tärkeä osa, sillä peliä vartenhan tätä tehdään. Jossain vaiheessa pelaajauraa pitää kuitenkin miettiä, että voidaanko tukea yksilön ominaisuuksien kehitystä ja miten se tuki tapahtuu. Tämä keskustelu tarkoittaa enemmän sitä.
Olemme pitäneet tätä keskustelua blogimme kautta melko usein esillä. Tässä korostuu tietynlainen suomalaisen valmentajuuden perinne ominaisuuksien kehittämisessä, johon kenties voidaan nähdä yhdistyvän myös nykypäivänä paljon esillä olevaa yksilökeskeistä valmennusta ja sen tärkeyttä joukkuepelin kontekstissa. Jos kuitenkin joukkuepelin syvin olemus on siinä, että joukkue pelaa toista joukkuetta vastaan, ja että joukkueen toiminnan keskiössä on tehdä omasta joukkueesta osiaan vahvempi kokonaisuus, voidaankin esittää jatkokysymys siitä kuinka yksilön yksikkönä toimimisen ominaisuuksien kehittäminen palvelee tätä kompleksia kokonaisuutta? Luonnollisesti on selvää, että kun käytössäsi on parempia pelaajia, se vaikuttaa myös joukkuepeliin. Mutta filosofinen ero piilee siinä, missä viitekehyksessä yksilöä tarkastellaan. Onko se oma, omia irrallisia päätöksiä tekevä tekninen yksikkö, vai onko yksilön toiminta kuitenkin aina alisteista suuremmalle kokonaisuudelle ja sitä kautta myös yksilön kehittäminen nähtävissä kollektiivista pelaamista palvelevassa viitekehyksessä.
-Konkreettisesti kyse on siitä, että vastustajat haluavat päästä ikään kuin miesmerkille, ja pelata alueelta miestä, jolloin vastustajat haluaa luoda 1 vs. 1 -tilanteen. Jos me aina tuodaan siihen lähituki, ja halutaan luoda 2 vs. 1 -tilanne, niin meillä on kaksi vastaan kaksi -tilanne äärimmäisen pienellä alueella. Silti aina jollain pelaajalla on pallo, ja sitä palloa vastaan vartioi pelaaja. Väistämättä kyseessä on jonkin sortin 1 vs. 1 -tilanne.
Siinä missä edellä viittasimme determinismiin, voidaan myös tätä kommenttia tulkita vastaavan spektrin kautta. Lisäksi kun viemme tämän salibandyliiton vuoden 2028- vision kontekstiin, niin onko tälle tavoitteelle kuinka hyödyllistä, että Suomen lähtökohtana on sopeutuminen haasteisiin niiden ratkaisemisen sijaan. Mikäli vastustaja pyrkii luomaan kentälle miesvartioinnin kautta 1v1 -tilanteen, niin mikä on tällaiseen lähtökohtaan optimaalisin lähestymistapa? Onko keskityttävä tällaisten tilanteiden ratkaisemiseen, vai löytyisikö tähän myös ratkaisukeskeinen kulma edelleen joukkueen pelaamisen organisoinnin kautta pyrkimällä minimoimaan vastustajan aikeita? Olisiko siis mahdollista, että tämä 1v1- tilanne otettaisiinkin enemmän vastaan sellaisena haasteena, jonka pyrkisimme ratkaisemaan luomalla enemmän 2v1- tilanteita.
Myös se, että Rantala mainitsee 2v1- tilanteiden muodostavan pienen alueen 2v2- tilanteen on siinä mielessä erikoinen, että 2v2 – tilanne on jo hyvin erilainen kuin 1v1- tilanne. Lisäksi tässä ajatuksessa 2v2- tilanne pilkotaan myös kahdeksi erilliseksi 1v1 – tilanteeksi, joka alleviivaa aiemmin syntynyttä kuvaa siitä, että pelaaja toimii kentällä yksin. Mikäli taas on niin, että kentälle muodostuu pienen alueen 2v2- tilanne, millä keinoin organisoimme pelaamisemme niin, että tällöin saisimme siihen 3v2 – tilanteen hetkellisesti? Jos näiden alueellisten ylivoimien luominen on muissa pallopeleissä mahdollista, pitäisi sen olla myös salibandyssa.
Lisäksi jos vielä tarkastelemme tätä pienen alueen 2v2- tilanteen syntymistä, se voisi olla myös joukkueen pelin tavoite, jonka myötä pyritään houkuttelemaan vastustajaa pieneen tilaan, ja jonka avulla pystymme synnyttämään laajempia tiloja muille kentän alueille. Tällainen pienen alueen 2v2 – tilanne voidaan siis nähdä myös uhkien sijaan mahdollisuutena ja yhtenä osana joukkueen pelitapaa.
– Koen, että meillä on kansallisesti haasteita näissä tilanteissa. Me hukataan liian usein pallo tuollaisissa tilanteissa. Jos me halutaan pelata pallon kanssa ja kontrolloida pelivälinettä sekä pelata monipuolista hyökkäyspeliä, niin silloin olisi pystyttävä pelata sillä tavalla, että pallokontrolli säilyisi.
Rantalan näkemyksen perusteella on vedettävissä se johtopäätös, että Suomen pallollinen peli ei ole riittävän hyvää ja tätä kautta Suomi ajautuu liian usein näihin tilanteisiin, joihin tulevaisuutta ajatellen pyritään reagoimaan. Näemmekin tässä kommentissa sikäli ristiriitaa, että kun on nähty edellä mainittujen pallonmenetysten olevan ongelma, tulisi Suomen kaikin voimin pyrkiä kehittämään omaa joukkuepelaamistaan. Kehittämistä voisi viedä siihen suuntaan, että se ei olisi niin hauras näiden 1v1- tilanteiden osalta ja sitä kautta pyrkiä vahvemman rakenteen joukkuepelaamiseen.
Tämä kommentti herättää myös sen ajatuksen, että ikään kuin ulkoistetaan pallonmenetykset ja sitä kautta pelin haasteet yksilölle, joka ei kykene pelaamaan voitokkaasti näitä 1v1 -tilanteita. Siinä missä pallolliselle pelaajalle tuotetaan kanssapelaajien toimesta kutsuja toimintaan, on pallonmenetyksen pistäminen pallollisen pelaajan harteille ongelmallista, sillä näin tilanteessa on epäonnistuttu jo alkaen kanssapelaajien ja vastustajan vuorovaikutussuhteista aina pelaajan päätöksentekoon. Onko tässä tapauksessa tosiaan johtopäätös se, että yksilön ominaisuuksia ja fysiikkaa kehittäen ratkaisemme ennen kaikkea vuorovaikutussuhteiden ja päätöksenteon problematiikkaan?
-Ei, mutta se on osana strategiaa. Strategian mukaisesti meillä on maailman parhaat salibandyn pelaajat, mutta meillä on myös maailman parhaat joukkueet ja sarjat. Sen mukaan seurojen kehittyminen, vahvat seurat ja liigajoukkueet sekä vahvat maajoukkueet ovat keskiössä. Ne vahvat liiga- ja maajoukkueet tarvitsevat kuitenkin yhä parempia pelaajia, Rantala selvensi
Tiedämme, että liiton visiossa on paljon muitakin tavoitteita kuin maailman parhaiden pelaajien tuottaminen. Tässä parhaiden pelaajien tuottamisen tavoitteessa kuitenkin piilee se filosofinen ero, että tässäkin yksittäinen pelaaja tulee “tuotantoketjun” viimeisenä tuotteena, ei keihäänkärkenä. On tärkeää ymmärtää, että tässäkään asiassa yksilöt eivät tule ennen joukkuetta. Suomalaisella salibandylla on vasta sen jälkeen maailman parhaat yksilöt, kun meillä on maailman parhaat seurajoukkueet ja sarja. Paras tapa kehittää hyviä pelaajia, on kehittää seuroja, joukkueiden harjoittelua ja niiden pelaamista. Maailman parhaat pelaajat ovatkin kokonaisvaltaisen ja laadukkaan työn mahdollinen seuraus, ei itseisarvoinen tavoite. Pitää päästä pois kuplasta, jossa lähdetään tekemään maailman parhaita salibandynpelaajia. Laajemmissa silmänaloissa kokonaisvaltainen työ kautta linjan vaikuttaa myös lajin ympärillä toimiviin sidosryhmiin toiminnan arvojen kautta.
Mikael de Anna (@MikaeldeAnna)
Miika Peltonen (@miikapeltonen)