Viime kausi oli Salibandyliigassa varsin surullinen hyökkäyspelin kehittymisen kannalta. Oikeastaan vain Classicin, SPV:n sekä varauksella Oilersin ja Krp:n voidaan katsoa kehittyneen sillä saralla, jos nousijoita ei lasketa mukaan. Muuten mentiin lähinnä takapakkia. Esimerkiksi entisen liiderin SSV:n kone yski pahasti pitkin sesonkia tällä osa-alueella.
Pelitapatrendi näyttikin siirtyvän puolustuksen puolelle. Muutosta johtivat SPV ja Oilers, joiden menetys perustui pelillisesti karvaukseen. SPV osasi karvata tilanteen mukaan sekä tasoa (pulssitus) että järjestelmää muuttelemalla. Välierissä Classic törmäsi keskialueen muuriin, finaaleissa SSV oli paikoin pahoissa vaikeuksissa ¾-kentän alueellisen miesvartioinnin kanssa. Espoolaisten hieman yllättävä mitali tuli ennenkaikkea välillä suorastaan hullunrohkean koko kentän prässin avulla. Se kehitti pelaajat runkosarjassa aivan uudelle tasolle ja nosti heidän itseluottamustaan. Hedelmiä korjattiin pudotuspeleissä, viimeisenä pronssiottelussa Tampereella.
Tällä kaudella onkin odotettavissa tämän suuntauksen jatkuminen ja vahvistuminen, kun esimerkkeinä ovat lisäksi SSV ja maajoukkue, jotka ovat jo pitkään käyttäneet reagoivaa, pulssittavaa karvausta (esimerkiksi koko kentän miehen vaihtaminen 2-2-1:teen lennosta). Onnistujia kopioidaan aina. Tulemme siten näkemään useiden joukkueiden yrittävän tilanteen mukaan karvaamista tasoa ja järjestelmää vaihtelemalla. Koko kentällä puolustetaan entistä useammin. Kaikkia 18:aa kenttäpelaajaa pyritään käyttämään hyväksi.
Tästä osoituksena ovat esimerkiksi Tampereen liigajoukkueiden päävalmentajien kommentit Aamulehdessä 22.9. Kaikkien painopisteenä oli koko kentän puolustuspeli. Esimerkiksi Classicin Ray Backman toisti haastattelussa sen, minkä hän myönsi jo keväällä: joukkueen täytyy oppia reagoimaan ja prässäämään.
Toisaalta tämä trendi on erittäin hyvä asia. Reagoiva karvaus on osa nykyaikaisinta pelitapaa. Sitä käyttää myös maajoukkue. Pelaajien kynnys siis siirtymisessä maajoukkueeseen madaltuu tältä osin. Reagoiva karvaus myös kehittää pelaajia yksilöinä, viisikkopeliä ja joukkueena toimimista. Se tekee lisäksi pelistä viihdyttävämpää kuin keskialueen seisominen.
Kolikolla on kuitenkin toinenkin puoli. Pelissä pitää myös hyökätä, mikä vielä korostuu salibandyn kaltaisessa taitolajissa. Menestyksellisin pelitapa on siis väistämättä kokonaisvaltainen, jossa joukkue osaa sekä puolustaa että hyökätä mahdollisimman hyvin ja monipuolisesti. Puolustusvoittoisessa trendissä on siis vaarana, että painopiste siirtyy liikaa pallottoman pelaamisen ja nopean hyökkäämisen puolelle. Se kääntäisi kelloa kokonaisuutena taaksepäin: pitkä hyökkääminen kärsisi.
Tämä olisi myös ongelma maajoukkueen kannalta. Sen pelitapa on käsittääkseni monipuolinen, tasapainoinen, reagoiva lyhytsyöttöpeli koko kentän puolustuspelillä, jonka asiaa olen viime vuodet kirjoituksissani ajanut. Jos pelitapatrendi kääntyy voimakkaasti puolustuksen puolelle, pelaajien kynnys maajoukkueeseen hyökkäyspelissä kasvaa.
Tällä kaudella erityisenä tarkkailun kohteenani onkin joukkueiden viisikkopelin kokonaisvaltaisuus. Ei hyökkäys eikä puolustus vaan hyökkäys ja puolustus ovat paras puolustus – ja hyökkäys.