Alppien maastossa on saatu liiga vauhtiin oikein olan takaa. Oma joukkueeni Zug porskuttaa liigan ylivoimaisena peränpitäjänä ilman pisteitä viiden kierroksen jälkeen. Maaliero on -29 pakkasen puolella. Tästä syystä ei kuohujuoma maistu vielä tällä hetkellä suussa, eikä treeneistäkään tarvitse mennä poliisisaattueessa kotiin joka ilta.

Pari vuotta sitten olisin samaisessa tilanteessa ranteiden viiltelyn ja köyteen hyppäämisen välillä puntaroinut pari päivää, minkä jälkeen olisin miettinyt maitojunamahdollisuutta kotikulmille. Ei kuitenkaan tällä kertaa. Perheellisenä ja pitkään pelanneena osaa ottaa ilon irti paremmin myös kentän ulkopuolisista asioista. Sveitsi on uskomaton maa reissaamisen kannalta. Etäisyydet ovat lyhyet, maisemat käsittämättömiä ja muihin Keski-Euroopan maihin pääsee antamalla rajalla auton ikkunasta yläfemman. Puhumattakaan urheilukulttuurista muiden lajien katsomoissa, näin penkkiurheilijan silmin.

Epäammattimainen asenne? Ehkä.

Sveitsi maana on antanut jo tällä hetkellä itselleni enemmän kuin viisi voitettua ottelua SM-liigassa. Muutaman aikaisemman vuoden ajan tuntui joka pelireissulla samalta: samat naamat vastassa jokaisella hallilla ylimielisinä, samat hassunhauskat hessuhopot huutamassa sika-Mannista lehtereillä, samat pysähdyspaikat ja samat ruuat. Voitetun ottelun jälkeen ei ollut ilo enää ylimmillään, ellei vastustaja ollut SSV. Olisi varmasti ollut mahdollisuus jäädä kotimaahan taistelemaan Suomen mestaruudesta, mutta siltä ei tuntunut. Halusin ennemmin lopettaa kokonaan kuin lähteä siihen pakkopullaan mukaan. Tulevaisuutta on mahdoton ennustaa, mutta nyt ratkaisu tuntuu täysin oikealta, niin hullulta kuin se tuntuukin.

Menen jokaiseen harjoitukseen iltaisin sillä mielellä, että tänään pidän hauskaa. Joukkueessa on pelaajia, jotka eivät ehkä mahtuisi kaikkiin Suomen kakkosdivisioonan joukkueisiin pelaamaan. Taitotaso on rajallinen, joukkueen taktinen osaaminen puutteellista ja huoltajia ei hallilla näy. Fysioterapeutin ja hierojan olen käytännössä varannut itselleni, hierottakoot muut sitten vanhoja luitaan kymmenen vuoden päästä. Saan suurta nautintoa siitä, että näen kuinka pystyn omalla tekemiselläni ja kokemuksellani auttamaan nuoria pelaajia kehittymään ja ymmärtämään lajin hienouksia.

Sen verran kuitenkin tappion vihaaminen aika ajoin pistää esiin, että halusin päävalmentajan kanssa henkilökohtaisen palaverin siitä, miten tappioiden jälkeen hommaa lähdetään jatkamaan. Seurajohdolta tulleen aloitteen mukaan joukkueella on kuulemma tavoitteet viiden vuoden päässä, joten joukkueen pelaajia halutaan kehittää ja nuorille halutaan antaa peliaikaa. Ei tarvitse enää sitäkään murehtia, miksi kaikki pelaavat saman verran. Toisaalta älykästä, toisaalta jotenkin niin pirullisen sveitsiläistä ja suunnitelmallista.

NLA-liigassa on ollut hienoa nähdä suomalaisten iso rooli. Lähes poikkeuksetta ovat finskit olleet omien joukkueidensa parhaita pelaajia. Heistä saa aina tarvittaessa vertaistukea, jos ei yhteislaulut tai käsien taputtelut aina kiinnosta.

Menneen viikon huikein tekstiviesti tuli Suomessa käymässä olevalta perheeltäni: 1v 4kk ikäinen tyttäreni oli tv-ruutua osoittaen ilmoittanut selkeällä Suomen kielellä ”iskä” nähdessään siellä Mikko Kuustosen. Kiitos kaikille teille, jotka Facebookin välityksellä tukivat minua tapahtuneen jälkeen. Olen saanut jo hieman nukuttuakin.