RiiteSuossa

Mitä me halutaan olla?

16.10.
2011
23 Kommenttia
0

Sopupelejä, seurojen kaatumisia, sarjasta luopumisia, reilusti tappiollisia tilikausia, satojen miljoonien velkoja, rahanpesua, hämäräperäisiä johtajia, palkkaturvaan turvautumisia, dopingia ja synkimpänä tarinana kauempaa rapakon takaa kantautuneet suru-uutiset nuorena oman käden kautta nukkuneista ammattiurheilijoista.

Urheilu ja huippu-urheilu ovat ehdottomasti iso osa suomalaisuutta, ja on syytä ollakin, niin paljon ikimuistoisia hetkiä ne ovat meille tarjonneet. Urheiluseurat tekevät pienin resurssein erittäin arvokasta työtä nuorten liikkumisen ja kansanterveyden edistämisen eteen. Aikuisurheilijat toimivat nuorten esikuvina ja innostavat heitä liikkumaan. Nykytrendin mukaan joukkuelajit ovat olleet nousussa, eivätkä vähiten sosiaalisen luonteensa vuoksi. Menestystäkin on tullut – kiitos visionääristen valmentajien ja pienen joukon sitoutuneita fiksuja urheilijoita!

Mikä on urheilun todellinen arvo?

Asettamatta lajeja mitenkään arvojärjestykseen voisi sanoa, että kaikki lajit, jotka innostavat nuoria liikkumaan, ovat yhteiskunnallemme elintärkeitä hyvinvoinnin näkökulmasta. Kilpailuhenkisyys on ehdottomasti sisäänrakennettu ominaisuus ja urheilun luonteeseen kuuluu voiton tavoittelu. Toiminnassa mukana olevat ihmiset saavat nautinnon yhdessä hyvin tehdystä työstä ja kasvavat samalla henkisesti suurin askelin. On tietenkin hienoa, jos suuret kansanjoukot innostuvat menestyksestä ja sukeltavat suihkulähteisiin voittoja juhlimaan juhlakalujen lyödessä tahtia omilla ”ilmaveiveillään”.

Urheilu ja kilpailu herättävät suuria tunteita. Siitä huolimatta urheilun ja liikunnan tärkein tehtävä on pitää yhteiskunnan rakenteita pystyssä ja lisätä hyvinvointia innostamalla ihmisiä oikeasti liikkumaan muullakin tavalla kuin suihkulähteissä alasti kännissä polskimalla – hienoja hetkiä toki nekin.

Liikunnan tuottamalla euforialla ja hyvinvoinnilla olisi hoidettavissa suurin osa mielenterveydellisistä ongelmista. Asiasta on tehty satoja tutkimuksia, ja on täysin selvää, että jos lasten ja nuorten liikuntaan panostettaisiin isommin, olisi maailma huomattavasti parempi paikka olla ja elää. Aikuisväestö on herännyt viime vuosina hölkkäämään ja kuntoilemaan juuri edellä mainituita syistä. Ongelmana ovat kuitenkin edelleen lapset ja nuoret, jotka eivät liiku tarpeeksi.

Ammattiurheilussa ei ole järkeä!

Mielestäni salibandyn tulisi profiloitua ammattimaiseksi amatöörilajiksi. Ensinnäkin amatööriurheilulla on huomattavasti enemmän positiivisia puolia kuin ammattilaisurheilulla. Urheilija pysyy kiinni yhteiskunnan normaaleissa rakenteissa. Urheilijan ei tarvitse pelätä joka ikinen päivä loukkaantumista ja instrumentin hajoamista. Urheilijalla on mahdollisuus kouluttaa itseään urheilu-uran aikana. Urheilijalla on mahdollisuus työskennellä valmentajana/ohjaajana omassa seurassaan. Urheilijalla on mahdollisuus työskennellä normaalissa työelämässä pienin erikoisjärjestelyin. Edelleen siis urheilijalla, tarvitseeko edes eritellä ammattilaista ja amatööriä?

Näistä asioista on kannettu huolta Suomessa myös jääkiekon ja jalkapallon puolella, koska suurin osa pelaajista joutuu uransa jälkeen toiminaan myös normaalissa työssä. Perinteisillä lajeilla on kuitenkin todella suuri haaste romuttaa vanhat toimintamallit. Kori-, lento-, ja jalkapallosarjoissa on jo pitkään maksettu huomattavia pelaajapalkkioita ja ammattilaisuus on toimivana yhtälönä useimmiten mahdoton. Jokainen kausi on oma selviytymistarina niin seuralle kuin pelaajalle. Seuran kehittämistyötä on vaikea tehdä, kun suurin osa energiasta kuluu toiminnan hengissä pitämiseen.
Toisekseen palkkiot ovat niin pieniä ja pelaajan oikeusturva vaikkapa loukkaantumisen kohdatessa niin olematon, että ura pelkkänä urheilijana ei ole kovinaan houkutteleva. Aiheesta kirjoitti osuvasti Urheilulehdessä muuten kovin suppeakatseinen ex-kiekkoilija (kuten hän aina jaksaa mainostaa) Esko Seppänen.

En kuitenkaan kokonaan tyrmää ammattilaisurheilua. Tarkoitan, että suuremmassa mittakaavassa alla oleva esimerkki hyödyttäisi kokonaisuudessaan enemmän yhteiskuntaa. Ovathan amatöörit säilyneet edelleen arvostetussa asemassa yksilölajeissa kuten golf ja nyrkkeily.

Salibandysta suunnannäyttäjä – Ammattiurheilija vai ammattina urheilu?

Salibandylla on mahdollisuus tehdä (vielä) asiat toisin. Tällä hetkellä salibandy velloo jossain välimaastossa. Entinen yliopistoihmisten laji ei oikein tiedä pitäisikö karjua vai runoilla. Pelaajille maksetaan jotain, eikä oikein tiedetä mihin suuntaan hommaa kannattaisi kehittää. Varma fakta on se, että Suomeen ei mahdu yhtään enempää ammattilaissarjoja. Eikä suosiota toisaalta saavuteta puolivillaisella amatööripuuhastelulla, taklauksia lisäämällä tai korkealla mailalla tehdyllä ilmaveivillä.

Ratkaisu voisi olla vaikkapa seuraavanlainen. Pelaajille maksetaan kauden jälkeen provisiopalkka taloudellisen menestyksen ja oman panoksen mukaan. Budjetista tehdään osuuskuntamallisesti kaikille avoin. Nuorimmatkin pelaajat saavat oppia taloudesta ja siitä kuinka menestys ja oma panos vaikuttavat tulokseen. Kukaan ei voisi laskea pelkästään urheilun varaan talouttaan, vaan jokaisen on opiskeltava tai työskenneltävä elantonsa eteen. Urheilullisesta menestyksestä saatavat tulot olisivat pelkkää bonusta. Mistään ei ilmesty hämärää äijää tai tahoa, joka kuittaa kymmenien miljoonien tappiot. Kivaahan se olisi, mutta kuinka kestävää tai eettistä?

Luonnollisimpana työpaikkana pelaajille toimisi oman seuran juniori- ja seuratyö. Tuhannen hengen yhdistyksessä töitä riittää laidasta laitaan. Nuorimmat pelaajat kiinnitettäisiin oppisopimuksilla ja harjoittelusopimuksilla tekemään valmennusta ja ohjausta sekä muita hieman yksinkertaisempia töitä. Vanhempi kaarti saisi vastuulleen talous- ja markkinointiasiat. Entiset pelaajapalkkiot maksettaisiin siis seuran eteen tehdystä työstä, eikä pelkästään pelaamisesta.

Pelaajien tekemä markkinointityö on sitä paitsi paljon aidompaa ja kiinnostavampaa kuin jonkin ulkopuolisen mainostoimiston vastaava. Laatukaan ei ole ongelma, jos seuroista tehdään koulutuslaitosten oppimispaikkoja ja pelaajille tarjotaan sitä kautta parhaat mahdolliset työvälineet. Tällä hetkellä Happeessa pelaajista löytyy seuratyöntekijä, valmennuspäällikkö, tiedottaja, viestintävastaava sekä yleinen sekatyömies. Yleisöä on käynyt ennätystahtiin ja palaute uudesta ilmeestä on ollut positiivista. Suurin osa meistä opiskelee samaa alaa yliopistolla tai ammattikorkeakoulussa. Siitäkin huolimatta oppilaitosten saaminen virallisiksi kumppaneiksi on todella haasteellista, vaikka yhteistyötä on jo hyvässä hengessä aloiteltu.

Malli muistuttaa hieman jenkkiläistä yliopistomallia sillä erotuksella, että pelaajilla on kokonaisvaltaisempi vastuu seuran toiminnasta ja sen kehittämisestä. Perinteistä amatööriurheilua se ei olisi, koska tulojakin olisi mahdollista ansaita. Entiset pelaajat voivat helposti jatkaa seuran parissa monissa tehtävissä vaikkapa ikämies- ja työpaikkasarjojen kehittäjinä. Vanhemmista pelureista luonnollisesti muodostuisi myös seuran hallitus ja päättävät elimet.

Tällä tavoin seuran historia ja tarina periytyisi parhaalla mahdollisella tavalla ja seura ankkuroituisi vahvasti ympäröivään yhteiskuntaan. Paras ja tärkein asia olisi kuitenkin se, että seuran juniori- ja harrastetoimintaan saataisiin kaivattuja resursseja ja painotus olisi liikunnan urheilun hyödyt huomioiden kaikkein järkevin. Uskon myös, että tarvittavat harjoitusmäärät saavutettaisiin oikealla suunnittelulla ja ajankäytöllä.

Yhteiskunnan vastuu

Kehitystyöryhmissä puhutaan edelleen vääristä asioista. Kuvitellaan, että urheilijan polku on se kaikkein tärkein juttu ja sillä saavutetaan menestystä kansainvälisillä kentillä. Kaikkein tärkeintä olisi luoda toimivia, hyvinvoivia seuroja, jotka pystyvät tarjoamaan paikallisesti laadukasta liikunnallista toimintaa ja tarvittaessa vastaamaan kaikkein motivoituneidenpien liikkujien haasteisiin.

Tällä hetkellä yhteiskunta panostaa liittoihin ja byrokraattisiin toimijoihin. Tuetaan mieluummin korkeakulttuuria ja aitiollisten stadioneiden rakentamista. Yritykset tunkevat rahansa ennemmin epäterveeseen huippu-urheiluun kuin arvokkaaseen nuorisotyöhön. Kaikkein tylyintä on se, että Suomessa useat yritykset ja instituutiot eivät aidosti halua olla kehittämässä seuroja, vaan odottavat aina vastinetta markkinointiin sijoittamille rahoilleen. Esimerkiksi Ruotsissa yritykset kokevat yhteiskunnalliseksi velvollisuudekseen tukea paikallisia seuroja.

Toivoa kuitenkin on. Useat ihmiset ja kumppanit kenen kanssa olen saanut ajatuksia jakaa, ovat alkaneet kyseenalaistamaan heikosti hoidettujen nk. ammattilaisseurojen toimintamallit sekä niiden ympärillä esiintyvät lieveilmiöt. Tässä vaiheessa meillä Happeessa on vielä paljon tekemistä. Seuran toiminta on enemmän selviytymistä kuin kehittämistä. Tekijöitä ei ole tarpeeksi, toiminta ei ole riittävän organisoitunutta ja jokunen lisenssi saattaa jäädä hoitamatta myös seuraavalla kaudella. Mutta jos ei muuta, niin jonkinlainen visio paremmasta huomisesta meillä muutamalla aktiivilla ainakin on!

Että mitä me halutaan olla?

Amatööripuuhastelua tosissaan harrastava, mutta kankeasti pallon perässä juokseva urautuneita ajatusmalleja vihaava ikämiesturnaukseen marraskuussa osallistuva pojankloppi,

Lasse Riitesuo

Piditkö jutusta? Anna kallo!  
Lasse Riitesuo