Kriisi. Katastrofi. Kohu. Tulos tai ulos. Käsittämätön teko. Uskomatonta. Mieletöntä. Ilmaveivi. Herra varjele. Kansallissankari. Kansallinen häpeä. Kotivoitto. Vierastappio. Diktaattori. Järkyttävä kauppa. Superjunnu. Tähti petti puolisoaan silikonimissin kanssa.
Kuulostaako tutulta? Kuulostaako urheilujournalismilta?
Kuulin hiljattain sattumalta radiosta 12 kertomusta liikkeestä -ohjelmasarjan jakson, jossa käsiteltiin hiihtoa. Siinä tutkija Erkki Vettenniemi heitti ilmoille seuraavan näkökohdan. Voisiko Suomen vahva yksilölajikulttuuri johtua myös siitä, että 1920- ja 1930-luvuilla joukkuelajit nähtiin vaarallisen neuvostoliittolaisina, kollektiivisena kolhoositouhuna? Vettenniemen ajatus oli, että oikeistolainen Suomen “ensimmäinen tasavalta” halusi erottua vihollisestaan suosimalla yksilölajeja, kansallissankareita, jotka juoksivat Suomen maailmankartalle. Vettenniemi huomautti myös, että hiihdon kilpailumuodot ovat vaihdelleet historiassa paljon. Ei siis ole ”alkuperäistä” väliaikalähtöä, vaikka se sellaiseksi usein koetaan Suomessa.
Lamppu syttyi päässäni. Miksi kuulen niin vähän tällaisia rohkeita yhteiskunnallisia ja historiallisia näkökulmia urheilujournalismin tulvassa? Miksi siinä on erittäin harvinaista, että urheiluilmiöt nähdään myös yhteiskunnallis-historiallisina ilmiöinä, mikä avaisi ne aivan uudella tavalla? Miksi ymmärrys urheilusta on niin kapeata? Ymmärrämmekö sitä edes kunnolla? Miksi tilanne taiteiden kohdalla on täysin erilainen? Tuskin on sattumaa, että 12 kertomusta liikkeestä -ohjelmasarjan on koonnut J.P. Pulkkinen, joka on kulttuuritoimittaja.
Hyvän esimerkin tästä tarjoaa oman lajini salibandyn tarina. Se on täynnä taivasteluita siitä, kuinka sellainen epäilyttävä opiskelijoiden letkumailapeli (vieläpä Ruotsista) voi nostaa suosiotaan niin nopeasti. Jopa edelleen nuoremmankin polven urheilutoimittajista löytyy hyvin asenteellisia henkilöitä. Mainita voi esimerkiksi Urheilulehden Esko Seppäsen.
Salibandystä ei tarvitse pitää. Salibandyä ei tarvitse arvostaa. Kukaan ei pidä kaikesta ja onhan salibandy amatöörilaji. Silti on uskomatonta, että erittäin harvan toimittajan päähän on pälkähtänytkään seuraava kysymys. Voisiko salibandyn nopeasti noussut suosio kertoa jotain yhteiskunnastamme? Pitäisikö taivastelun sijasta kysyä kysymys, miksi juuri nyt ja juuri tässä yhteiskunnassa tällainen ilmiö on tapahtunut? Miksi nuoret pelaavat salibandyä mielummin kuin yleisurheilevat?
Tämän kysymyksen kysyminen ei vain yksinkertaisesti mahdu näiden Seppästen kapeisiin ajatusratoihin. Silloinhan voisi joutua avaamaan uuden näkökulman asioihin.
Otetaan toiseksi esimerkki, jota ei voi dissata sählääjän turhana nurinana. Otetaan esimerkki kaikkein kauneimmasta ja suurimmasta, globaalista lajista, jota kukaan järkevä huippu- ja ammattilaisurheilun ihailija ei voi millään aliarvostaa.
Jalkapallo.
Hiljattain Rovaniemellä käytiin oikeudenkäynti Suomen ensimmäisen divisioonan otteluiden järjestämisestä. Syytettyjen penkillä olivat sambialaiset RoPS:n pelaajat.
Tapaus sai Suomessa ja maailmallakin suuren huomion. Jutun tutkimisen etenemistä raportoitiin niin hyvin kuin pystyttiin. Kirjoitettiin myös aivan asiallisia juttuja, joissa selitettiin, kuinka Aasiassa vedonlyönti on kytkeytynyt järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Sambialaisten saamat rahat olivat verirahoja. Yhteiskunnallista ulottuvuutta siis hieman löytyi.
Yhtä tarinaa ei kuitenkaan kirjoitettu: miksi juuri sambialaiset pelaajat Rovaniemellä olivat sopivia kohteita singaporelaiselle mafialle? Mikä sen selittää? Voisiko kyse olla esimerkiksi valtavista tuloeroista Suomen ja Sambian välillä? Jatkokysymykset olisivat olleet helppoja. Harrastiko RoPS ihmiskauppaa? Onko kyse laajemmasta ilmiöstä afrikkalaisen ja eurooppalaisen jalkapallon suhteessa? Kuinka paljon siinä tapahtuu ihmiskauppaa? Aukeaisiko tarina pieneltä kylmältä Rovaniemeltä koskemaan lähes koko jalkapalloilevaa maailmaa, sitäkin osaa Euroopasta jossa hiki virtaa pelkästä istumisesta?
Kolmas esimerkkini tulee Suomen nykyisestä kansallislajista, jääkiekosta. Valko-Venäjän pääkaupungista Minskistä löytyy legendaarinen jääkiekkojoukkue Minskin Dynamo (lausutaan “Dinamo”), jota on valmentanut aikoinaan muiden muassa Viktor Tihonov. Tällä kaudella Dynamon paitaa KHL:ssä kantavat Jere Karalahti ja Teemu Laine. He eivät ole kuitenkaan ainoita suomalaisia kiekkomiehiä Valko-Venäjällä tällä hetkellä. Kari Heikkilä aloitti kauden alusta maajoukkueen päävalmentajana.
Heikkilä, Karalahti ja Laine tienaavat varmasti mukavan tukun dollareita pesteistään. Varsinkin Karalahdelle ja Laineelle dollarit ovat varmasti tarpeen. Pelaajauran kesto on rajoitettu ja loppuelämä olisi mukava olla turvattu. Suomen urheilumediassa herrojen pestejä onkin käsitelty hyvin ymmärtävästi.
Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Valko-Venäjä on maa, jota hallitsee autoritaarisesti presidentti Aljaksandr Lukashenka. Valko-Venäjä on maa, jossa toisinajattelijoita pamputetaan, pistetään vankilaan mukaanlukien presidentinvaalien oppositioehdokkaat ja jossa oppositiopuolueet on käytännössä kielletty. Suomessa vastaava tilanne olisi ollut, jos Tarja Halonen olisi heitättänyt vuonna 2006 kilpailijansa Sauli Niinistön häkkiin presidentinvaalien alla. Valko-Venäjällä ollaan todella kaukana täysistä kansalaisoikeuksista. Lukashenka on Euroopan viimeisiä autoritaarisia hallitsijoita.
Lukashenka on myös jääkiekkohullu. Hänellä on takuulla näppinsä pelissä sekä Valko-Venäjän jääkiekkoliiton että Minskin Dynamon toiminnassa. Dollarit, joita jääkiekossa Valko-Venäjältä tienaa, eivät siis ole ongelmattomasti ”puhdasta” rahaa. Jos niitä nyt ei aivan mielenosoittajien veri tahraa, Valko-Venäjällä ammatikseen pelaamista ei voi täysin erottaa maan järkyttävästä yhteiskunnallisesta tilanteesta. Ei ole niin, että esimerkiksi Heikkilä vain valmentaa täysin irroitettuna siitä, mitä maassa muuten tapahtuu. Erityisesti hän on Lukashenkan autoritaarisen hallinnon pönkittämisessä mukana. Mikä olisi parempaa presidentille kuin jääkiekkomaajoukkueen menestys?
Mistä löytyy urheilutoimittaja, joka kysyisi näistä asioista Heikkilältä, Karalahdelta ja Laineelta? Löytyykö suomalaisilta toimittajilta solidaarisuutta valko-venäläisiä kollegoja kohtaan, jotka eivät saa harjoittaa ammattiaan vapaasti? Uskaltaako joku mennä vielä pidemmälle ja kaivella kiekkoikoni Ville Peltosen menneisyyttä tässä suhteessa? Peltoselta löytyy lähimenneisyydestä pesti Minskin Dynamosta. Hän toimi jopa Dynamon kapteenina kaudella 2009-2010.
Ylipäänsä olisi hyvä kaivella KHL:ssä tienattujen dollareiden alkuperää.
Kunnon journalisti kysyisi kaikki nämä kysymykset salibandystä, jalkapallosta ja jääkiekosta. Urheilumedia ei ole kysynyt (korjatkaa, jos olen väärässä). Urheilujournalismi on siis ”journalismia”. Kunnon urheilutoimittaja ei vain raportoi, viihdytä tai kirjoita pelistä. Kunnon urheilutoimittaja kirjoittaa myös urheilusta yhteiskunnallis-historiallisena ilmiönä. Urheilu ei ole vain peliä ja viihdettä. Se on myös yhteiskunnallis-historiallinen asia.
Onneksi poikkeuksiakin löytyy suomalaisten urheilutoimittajien joukosta. Mieleen tulevat lähinnä MTV3:n Lauri Hollo, IS:n Pekka Holopainen ja Juha Kanerva sekä Urheilulehden Jari Kupila ja varauksella Topias Kauhala – jopa Petteri Sihvonen viime aikoina.
Mielenkiintoísta tekstiä herra filosofi Hakkaraiselta. Kysymykset ovat hyviä ja vastaukset ikäviä.
Urheiluhan on monelle pelkkää viihdettä. Näin se koetaan myös tiedotusvälineiden sisäisessä hierarkiassa. Urheilu ei ole kuten politiikka. Poliitikoiden toimilla on vaikutuksia ihmisten arkeen. Kansanedustajat edustavat äänestäjiä ja niiden toimia äänestäjien hyväksi on syytä seurata. Toimitaan sen vallan vahtikoirana.
Kilpaurheilun seuraaminen puolestaan luo elämyksiä. Tunteita. Ei tiedotusvälineiden tarvitisi seurata urheilua. Media vaan haluaa urheilun kautta lisää asiakkaita. Urheilu myös täyttää vaivatta palstamillimetrejä ja ohjelma-aikaa. Ihmiset haluavat lukea sankaritarinoita ja nähdä niitä ja sitä kansalle tarjotaan. Panos tuotos on kunnossa. Ei kaupalliset mediat haali suosittuja lajeja siksi, että se on kivaa. Niitä haalitaan siksi, että sillä tehdään rahaa.
Jos esimerkiksi kerrottaisiin totuus kaikesta mikä urheiluun liittyy niin sankaritarinat laimenisivat. Jos kerrottaisiin vaikkapa sankaritarinoita dopingista, pimeistä pelaajapalkkioista ja veronkierrosta niin voi olla, että tarinoiden kysyntä kokisi inflaation. Hiihdon doping-sotkut tekivät hallaa hiihtourheilun suosiolle ja pesäpallon sopupelit levisivät median riepoteltaviksi niin pesäpallon suosio koki merkittävän pudotuksen, eikä jalpallon keväiset sotkut nostaneet lajin suosiota.
Kun urheilusta kerrotaan ns. ikäviä asioita niin samalla urheilutoimitus sahaa omaa oksaansa. Kun kerrotaan ikäviä totuuksia, niin asiakkaiden mielipide saattaakin muuttua siihen suuntaan, että eipä urheilu enää kiinnostakaan kun se on tuollaisten epärehellisten konnien touhuja. Siitä seuraa ettei myöskään urheilutoimittajia enää tarvita.
Huippu-urheilu on viihdettä ja huippu-urheilijat yhä enemmän viihdetaiteilijoita. Se on ikävä oravanpyörä, joka lähtee pyörimään jos kaikesta kerrottaisiin totuus. Jos kerrottaisiin, että NHL tähti käyttää dopingia niin tämän tähden nimellä varustettuja fanituotteita myydään vähemmän ja seura saisi vähemmän rahaa ja sen myötä myytävän tuotteen laatu kärsisi ja yleisön kiinnostus laimenisi, josta seuraisi median kiinnostuksen laimeneminen ja siitä seuraisi, että tämä uutisen kirjoittanut urheilutoimittaja saattaisi ajan myötä menettää työnsä kun urheilu-uutiset ei enää tekisi kauppaansa ja jne.
Sitä ennen tämä toimittaja on jo menettänyt entiset kontaktinsa eikä voisi enää tarjota tehdä entiseen malliin, mikä tarkoittaisi elannon hankkimisen hankaloitumista.
Mutta siis blogisti Hakkaraisellahan on tässä oivallinen foorumi kertoa totuuksia esimerkiksi salibandyseurojen toiminnasta. Tuolla kokemuksella luulisi olevan kerrottavaa seuratoiminnan arjesta esimerkiksi vaikka siellä Tampereella.
Ellei kerrottavaa ole vaikkapa niin kuittaisin tämän kirjoituksen puhtaasti populismina. Tuo on niin kulunutta tuo narina ”urheilujournalismista”. Urheilutoimittajat saavat leipänsä urheilusta ja eikös sitä sanota, että kenen leipää syöt sen lauluja laulat.
Kyllä nyt kannattaisi salibandyväen suunnata ne rajoitetut resurssiensa itse lajin ja sen kiinnostavuuden kehittämiseen mieluummin kuin tähän itkemiseen tiedotusvälineistä ja lajin arvostuksesta. Ei salibandy ole missään arvotyhjiössä tai toimittajien koirankopissa, vaan median kentällä sillä pelipaikalla, jolla lajin, jonka pelaajat ja seurajohdot koostuvat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta harrastajista, kuuluukin olla.
Arvostus on yleensä itse ansaittava teoilla eikä sanoilla. Hieman kärjistäen, ei pesäpalloväkikään peräänkuuluta lajilleen mitään Suomen suosituimman lajin asemaa. Ja niissä peleissä sentään käy ihmisiä maksullisillakin lipuilla.
Osittain komppaan edellistä kirjoittajaa. Salibandyn näkyvyys on ansaitusti lisääntynyt tiettyyn pisteeseen kovan työn kautta, mutta nyt kun positiivinen kierre on saatu aikaan, niin se pitää osata hyödyntää. Kun media on saatu kirjoittamaan, pitää hyödyntää se ilmainen mainosarvo ja kasvattaa seuroissa toimintaa täydellä höyryllä. Tiedotusta ja markkinointia pitää tehdä maksimaalisesti. Ei vain pakollista ennakkoa ja raporttia pelkistä voittopeleistä nettisivuilla monen päivän viiveellä.
Tätä pitäisi tehdä muillakin, kuin liigatasoilla. Seuratoimijoiden pitäisi uskaltaa ottaa kontaktia ja hakea yhteistyömahdollisuuksia verkostoitumalla omilla alueillaan. Tätä tehdään valitettavan harvassa. Suomessa on turha odottaa, että välähdykset urheiluruudussa tuovat katsomoihin automaattisesti ihmisiä taivastelemaan salibandya, kuin maailman kahdeksatta ihmettä. Ihmiset on haettava katsomoihin kovalla työllä. Sitäkin työtä voi tehdä lajiylpeydellä ja itseluottamuksella, eikä nöyristellen pelkillä vapaalipuilla.
Ihan hienoa, että otit yhteiskunnallisen näkökulman esille. Kirjoita seuraavaksi maamme urheiluilmaston muuttumisen (1970-luvun jälkeen juoksusta ja hiihdosta tämän päivän salibandyyn, jalkapalloon ja jääkiekkoon) vaikutuksista koulu- opiskelu- ja työmaailmassa tarvittavien taitojen kehittymiseen/näivettymiseen. Esimerkiksi ovatko ihmisten vuorovaikutus- ja yhteistyötaidot lisääntyneet joukkuelajien rynniessä suosituimmiksi harrastuksiksi ja seuratuimmiksi lajeiksi? Ovatko paljon yksinäistä aikaa vievän matemaattisten taitojen omaksumisen inflaatio ja ylipäänsä ihmisten lukuharrastuksen ja yleissivistyksen väheneminen yhteydessä raakojen yksilölajien arvostuksen kitumiseen tällä vuosituhannella? Siis rynnivätkö salibandyn pelaajat ammattikorkeakouluihin ja kestävyysjuoksijat yliopistojen tutkijankammiohin?
Täysin samaa mieltä ”huuhaan” kanssa. Usko ja arvostus salibandya kohtaa täytyy ensin olle jotta voi tehdä päiväittäin duunia lajin eteen.
Tapahtumamarkkinoinnin osaajia kaivataan jokaiseen seuraan ja liigan toimistolle, kyllä se siitä lähtee…
Olen samaa mieltä siitä, että salibandyväen pitää tehdä paljon hommia edelleen katsojamäärien ja medianäkyvyyden lisäämiseksi. Toivon kuitenkin, että kommentoijat ymmärtävät jutun pointin olleen muualla. Urheilujournalismiin kaivataan ylipäänsä avarampaa näkökulmaa. Salibandy toimi vain yhtenä esimerkkinä. Salibandysaitilla kun ollaan.
”Kaverin” näkökohta syöttävän käden puremisesta on kyllä hyvä. Työt voivat vähetä, jos lajin, jonka tuntee, alamäki alkaa. Toisaalta on helposti nähtävissä se vaihtoehto, että työt vain lisääntyvät, jos tekee hyvän, käänteentekevän jutun.
Kirjoituksen loppupuolisko on huikean hyvää pohdintaa urheilu”journalismin” moraalista isommassa mittakaavassa. Harmi vain että Pääkallossa se hautautuu salibandyväen sisäpiirijutuksi, ansaitsisi ehdottomasti isomman foorumin.
Mielettömän hyvä kirjotus. Ihan parhaita mitä oon täältä tähän mennessä lukenut.
Loistava kirjoitus.
Mielestäni kannattaisi jopa miettiä, onko Suomessa laadukasta urheilujournalismia? Ainakin kun tarkastelee IL:n ja IS:n sekä muutamien muiden otsikointia ja näkökulmaa, josta urheilua tarkastellaan, tulee helposti mieleen laadun puuttuminen.
Jatkoa tämän tyyppiseen tarkasteluun voisi tuoda tarkastelemalla myös tämän päivän yhteiskunnan ja urheilun suhdeta, kuten urheilun ympärillä havaittavaa yleistä asenneilmapiiriä, jota toimittajat osaltaan ruokkivat. Onko yhteiskunnassa tällä hetkellä herännyt vihapuhe ja toisten kunnioittamattomuus heijastunut myös urheiumaailmaan? Ilman suurempaa jeesustelua, mielestäni kyllä. Valitettavasti.
Mielestäni tässä suhteessa salibangyllä, positiivisen imagon omaavana lajina, on suuri mahdollisuus tulevaisuuden kyvyistä taisteltaessa.