Kriisi. Katastrofi. Kohu. Tulos tai ulos. Käsittämätön teko. Uskomatonta. Mieletöntä. Ilmaveivi. Herra varjele. Kansallissankari. Kansallinen häpeä. Kotivoitto. Vierastappio. Diktaattori. Järkyttävä kauppa. Superjunnu. Tähti petti puolisoaan silikonimissin kanssa.

Kuulostaako tutulta? Kuulostaako urheilujournalismilta?

Kuulin hiljattain sattumalta radiosta 12 kertomusta liikkeestä -ohjelmasarjan jakson, jossa käsiteltiin hiihtoa. Siinä tutkija Erkki Vettenniemi heitti ilmoille seuraavan näkökohdan. Voisiko Suomen vahva yksilölajikulttuuri johtua myös siitä, että 1920- ja 1930-luvuilla joukkuelajit nähtiin vaarallisen neuvostoliittolaisina, kollektiivisena kolhoositouhuna? Vettenniemen ajatus oli, että oikeistolainen Suomen “ensimmäinen tasavalta” halusi erottua vihollisestaan suosimalla yksilölajeja, kansallissankareita, jotka juoksivat Suomen maailmankartalle. Vettenniemi huomautti myös, että hiihdon kilpailumuodot ovat vaihdelleet historiassa paljon. Ei siis ole ”alkuperäistä” väliaikalähtöä, vaikka se sellaiseksi usein koetaan Suomessa.

Lamppu syttyi päässäni. Miksi kuulen niin vähän tällaisia rohkeita yhteiskunnallisia ja historiallisia näkökulmia urheilujournalismin tulvassa? Miksi siinä on erittäin harvinaista, että urheiluilmiöt nähdään myös yhteiskunnallis-historiallisina ilmiöinä, mikä avaisi ne aivan uudella tavalla? Miksi ymmärrys urheilusta on niin kapeata? Ymmärrämmekö sitä edes kunnolla? Miksi tilanne taiteiden kohdalla on täysin erilainen? Tuskin on sattumaa, että 12 kertomusta liikkeestä -ohjelmasarjan on koonnut J.P. Pulkkinen, joka on kulttuuritoimittaja.

Hyvän esimerkin tästä tarjoaa oman lajini salibandyn tarina. Se on täynnä taivasteluita siitä, kuinka sellainen epäilyttävä opiskelijoiden letkumailapeli (vieläpä Ruotsista) voi nostaa suosiotaan niin nopeasti. Jopa edelleen nuoremmankin polven urheilutoimittajista löytyy hyvin asenteellisia henkilöitä. Mainita voi esimerkiksi Urheilulehden Esko Seppäsen.

Salibandystä ei tarvitse pitää. Salibandyä ei tarvitse arvostaa. Kukaan ei pidä kaikesta ja onhan salibandy amatöörilaji. Silti on uskomatonta, että erittäin harvan toimittajan päähän on pälkähtänytkään seuraava kysymys. Voisiko salibandyn nopeasti noussut suosio kertoa jotain yhteiskunnastamme? Pitäisikö taivastelun sijasta kysyä kysymys, miksi juuri nyt ja juuri tässä yhteiskunnassa tällainen ilmiö on tapahtunut? Miksi nuoret pelaavat salibandyä mielummin kuin yleisurheilevat?

Tämän kysymyksen kysyminen ei vain yksinkertaisesti mahdu näiden Seppästen kapeisiin ajatusratoihin. Silloinhan voisi joutua avaamaan uuden näkökulman asioihin.

Otetaan toiseksi esimerkki, jota ei voi dissata sählääjän turhana nurinana. Otetaan esimerkki kaikkein kauneimmasta ja suurimmasta, globaalista lajista, jota kukaan järkevä huippu- ja ammattilaisurheilun ihailija ei voi millään aliarvostaa.
Jalkapallo.

Hiljattain Rovaniemellä käytiin oikeudenkäynti Suomen ensimmäisen divisioonan otteluiden järjestämisestä. Syytettyjen penkillä olivat sambialaiset RoPS:n pelaajat.
Tapaus sai Suomessa ja maailmallakin suuren huomion. Jutun tutkimisen etenemistä raportoitiin niin hyvin kuin pystyttiin. Kirjoitettiin myös aivan asiallisia juttuja, joissa selitettiin, kuinka Aasiassa vedonlyönti on kytkeytynyt järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Sambialaisten saamat rahat olivat verirahoja. Yhteiskunnallista ulottuvuutta siis hieman löytyi.

Yhtä tarinaa ei kuitenkaan kirjoitettu: miksi juuri sambialaiset pelaajat Rovaniemellä olivat sopivia kohteita singaporelaiselle mafialle? Mikä sen selittää? Voisiko kyse olla esimerkiksi valtavista tuloeroista Suomen ja Sambian välillä? Jatkokysymykset olisivat olleet helppoja. Harrastiko RoPS ihmiskauppaa? Onko kyse laajemmasta ilmiöstä afrikkalaisen ja eurooppalaisen jalkapallon suhteessa? Kuinka paljon siinä tapahtuu ihmiskauppaa? Aukeaisiko tarina pieneltä kylmältä Rovaniemeltä koskemaan lähes koko jalkapalloilevaa maailmaa, sitäkin osaa Euroopasta jossa hiki virtaa pelkästä istumisesta?

Kolmas esimerkkini tulee Suomen nykyisestä kansallislajista, jääkiekosta. Valko-Venäjän pääkaupungista Minskistä löytyy legendaarinen jääkiekkojoukkue Minskin Dynamo (lausutaan “Dinamo”), jota on valmentanut aikoinaan muiden muassa Viktor Tihonov. Tällä kaudella Dynamon paitaa KHL:ssä kantavat Jere Karalahti ja Teemu Laine. He eivät ole kuitenkaan ainoita suomalaisia kiekkomiehiä Valko-Venäjällä tällä hetkellä. Kari Heikkilä aloitti kauden alusta maajoukkueen päävalmentajana.

Heikkilä, Karalahti ja Laine tienaavat varmasti mukavan tukun dollareita pesteistään. Varsinkin Karalahdelle ja Laineelle dollarit ovat varmasti tarpeen. Pelaajauran kesto on rajoitettu ja loppuelämä olisi mukava olla turvattu. Suomen urheilumediassa herrojen pestejä onkin käsitelty hyvin ymmärtävästi.

Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Valko-Venäjä on maa, jota hallitsee autoritaarisesti presidentti Aljaksandr Lukashenka. Valko-Venäjä on maa, jossa toisinajattelijoita pamputetaan, pistetään vankilaan mukaanlukien presidentinvaalien oppositioehdokkaat ja jossa oppositiopuolueet on käytännössä kielletty. Suomessa vastaava tilanne olisi ollut, jos Tarja Halonen olisi heitättänyt vuonna 2006 kilpailijansa Sauli Niinistön häkkiin presidentinvaalien alla. Valko-Venäjällä ollaan todella kaukana täysistä kansalaisoikeuksista. Lukashenka on Euroopan viimeisiä autoritaarisia hallitsijoita.

Lukashenka on myös jääkiekkohullu. Hänellä on takuulla näppinsä pelissä sekä Valko-Venäjän jääkiekkoliiton että Minskin Dynamon toiminnassa. Dollarit, joita jääkiekossa Valko-Venäjältä tienaa, eivät siis ole ongelmattomasti ”puhdasta” rahaa. Jos niitä nyt ei aivan mielenosoittajien veri tahraa, Valko-Venäjällä ammatikseen pelaamista ei voi täysin erottaa maan järkyttävästä yhteiskunnallisesta tilanteesta. Ei ole niin, että esimerkiksi Heikkilä vain valmentaa täysin irroitettuna siitä, mitä maassa muuten tapahtuu. Erityisesti hän on Lukashenkan autoritaarisen hallinnon pönkittämisessä mukana. Mikä olisi parempaa presidentille kuin jääkiekkomaajoukkueen menestys?

Mistä löytyy urheilutoimittaja, joka kysyisi näistä asioista Heikkilältä, Karalahdelta ja Laineelta? Löytyykö suomalaisilta toimittajilta solidaarisuutta valko-venäläisiä kollegoja kohtaan, jotka eivät saa harjoittaa ammattiaan vapaasti? Uskaltaako joku mennä vielä pidemmälle ja kaivella kiekkoikoni Ville Peltosen menneisyyttä tässä suhteessa? Peltoselta löytyy lähimenneisyydestä pesti Minskin Dynamosta. Hän toimi jopa Dynamon kapteenina kaudella 2009-2010.

Ylipäänsä olisi hyvä kaivella KHL:ssä tienattujen dollareiden alkuperää.
Kunnon journalisti kysyisi kaikki nämä kysymykset salibandystä, jalkapallosta ja jääkiekosta. Urheilumedia ei ole kysynyt (korjatkaa, jos olen väärässä). Urheilujournalismi on siis ”journalismia”. Kunnon urheilutoimittaja ei vain raportoi, viihdytä tai kirjoita pelistä. Kunnon urheilutoimittaja kirjoittaa myös urheilusta yhteiskunnallis-historiallisena ilmiönä. Urheilu ei ole vain peliä ja viihdettä. Se on myös yhteiskunnallis-historiallinen asia.

Onneksi poikkeuksiakin löytyy suomalaisten urheilutoimittajien joukosta. Mieleen tulevat lähinnä MTV3:n Lauri Hollo, IS:n Pekka Holopainen ja Juha Kanerva sekä Urheilulehden Jari Kupila ja varauksella Topias Kauhala – jopa Petteri Sihvonen viime aikoina.