Jälleen on salibandynpelaaja saanut elää jänniä aikoja Sveitsissä. Muutama viikko sitten ehdin kuuluttaa, ettei oman joukkueen rämpiminen sarjassa tuo mieleen edes mahdollisuutta ajatella minkäänlaista maitojunaa takaisin koti-Suomeen. Sitten tuli Wiler-Ersigen ja voitti meidät kotonaan 19-1. Toistan, 19-1.

Toistan myös itseäni sen verran, että edelleenkään en halunnut poistua paikalta maitojunalla, vaan mahdollisesti raketilla. Tai jos dynamiitiltä voisi suojata itseään hieman paremmin, niin silläkin pääsisi varmasti kohtuu vauhdilla paikasta A paikkaan B. Äitikin kävi ottelun aikana mielessä – jossain siinä kohtaa, kun oman kentän miinukset muuttuivat -5:stä -6:een toisessa erässä.

Kuten suuresti kunnioittamani Wilerin ”Iso vaalee” Esa Jussila sanoi, oli paikka ja aika meille toki pahin mahdollinen tulla vierailulle. Sveitsin oma SSV oli juuri pudonnut kitkerästi Champions Cupin finaalista, ja kaikki joukkueen supertähdet kokeneita Hoffbauereita myöten odottivat vesi kielellä, että pääsevät takaisin vanhaan tuttuun kotikaukaloon. Siinä vaiheessa ei varmaan käynyt mielessä sääliä sarjatulokasta. Toisaalta he tekivät sen parhaan palveluksen, mitä joukkue voi toiselle tehdä: herättivät tähän maailmaan. Nyt on ehkä aika jättää ne ”one team, one dream, NLA” -paidat narikkaan ja miettiä, että kannattaisiko katsoa eteenpäin. Paidasta saattaa muuten päiväys vanhentua.

Totuuden nimissä, emme tällä hetkellä voittaisi Wilerin tasoisia joukkueita, vaikka pelaisimme kuinka ja hyvin. Ottelun jälkeisistä tunnelmista vielä sen verran, että Olli Oilinki näytti vielä erinomaisella huumorillaan mallia, miten lyötyä lyödään. Olen itsekin hieman alkukaudesta ihmetellyt vieraissa käyttämiämme kalastajatyyppisiä pelishortseja. Siitä huolimatta Oilingin ”Mites muuten noi teidän pelihousut?” -kyssäri tuli erinomaiseen saumaan.

Kaikkien aikojen selkäsaunan jälkeen meni seuraava yö miettiessä ja sähköpostia kirjoitellessa. Noin kahden blogillisen verran tekstiä Lontoon kielellä valmentajille ja seurajohdolle. Ei vielä lentoyhtiölle, eikä myöskään äidille. En ollut itsekään saanut itsestäni peleissä kaikkea parasta irti, joten nyt oli aika aloittaa koko porukalla kotiläksyjen teko. Näin pari viikkoa tapahtuneesta voi jo hyvillä mielin sanoa, että tunnelin päässä näkyy hieman valoa, eikä se välttämättä ole juna.

Tirsamaa taisi ennen kauden alkua kirjoittaa ansiokkaasti Sveitsiin lähteneiden suuresta määrästä, ja kertoi pelaajien haasteista löytää pelien lisäksi sopivaa työpaikkaa kauden ajaksi. Itse kuulun siihen onnelliseen ryhmään, jonka ei tarvitse pelata pelkästään ammattilaisena, vaan saan käydä myös töissä pelaamisen ohessa. Seurajohto on hoitanut tässä suhteessa asiat kohdallani hyvin. Ulkomailta tulevalta pelaajalta yleensä odotetaan hieman normaalia enemmän, joten on toki kohtuullista, että heistä myös pidetään hieman uudessa ympäristössä huoltakin.

Eräänä aamuna töissä ollessani, jouduin poistumaan aamukahvin jälkeen läheiseen työmaan WC:hen. Yhtäkkiä kuulin ovelta epäilyttävää juttelua ja naureskelua ja joku yritti avata lukittua kopin ovea. Äänestä päätellen sisään yrittäjät eivät olleet alkuperäisväestöä, vaan mahdollisesti kuuluivat johonkin etniseen vähemmistöön. Huonosta saksan kielitaidostani johtuen en keksinyt, kuinka kertoisin heille WC:n olevan varattu, eikä ovi siis ole ainoastaan jumissa. Sekunnin mietinnän jälkeen työstämäni ”Wait, it’s occupied, I’m coming soon!” -huudon he ilmeisesti ymmärsivät. Sveitsissä ei juurikaan kovin kaksimielistä huumoria viljellä, mutta näille tummahkoille työmiehille tuntui kelpaavan.