Suomen miesten maajoukkueen päävalmentaja Petri Kettunen on ilmoittanut, että hänen kaudellaan tavoitteena on viedä Petteri Nykyn aikakaudella aloitettu pelitapavallankumous loppuun asti (viime viikon Veikkaaja). Päämääränä on voittaa MM-kultaa vihdoinkin omalla suomalaisella reagoivalla lyhytsyöttöpelillä. Vaikka edellinen MM-finaali hipoi muuten täydellisyyttä, varsinkin Suomen ensimmäisen ja kolmannen viisikon pelissä jäi tässä suhteessa parantamisen varaa. Siitäkin huolimatta että ykkönen ratkaisi pelin sinivalkoisille. Tulevaisuudessa lipsumiseen ei ole varaa, kun kilpailu kovenee.
Suomen esityksiä Tsekin EFT-turnauksessa viime viikonloppuna onkin syytä arvioida tästä näkökulmasta – joka ei toki ole ainut näkökulma asiaan. Kokonaisarvosana voidaan antaa kouluasteikolla kahdeksan.
Pelejä hallittiin ja 1-3-1 toimi
Parhaiten Suomen pelitavasta toimivat pallokontrolli ja 1-3-1-asetelma. Jokaisessa ottelussa salibandyleijonat olivat kokonaisuutena hallitsevampi osapuoli. Näin oli jopa tappio-ottelussa Tshekkiä vastaan. Suomi siis pelasi pelitapansa mukaisesti hyökkäävää salibandyä.
Myös 1-3-1-asetelma toimi varsin hyvin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että pallollisella pelaajalla on aina keski-, ala- ja ylätuki. Lisäksi yksi pelaajista tekee viisikkoon leveyden sijoittuen painottomalle puolelle (kenttäpuolisko jossa pallo ei ole). Jos siis Suomen hyökkäyspelistä otettaisiin pysäytyskuvia, pelaajat muodostaisivat lähes aina suurinpiirtein muodostelman 1-3-1 alhaalta luettuna.
Tämän muodostelman etuna on monta helppoa syöttösuuntaa pallollisella lähellä, mikä helpottaa ja nopeuttaa hyökkäyspeliä. Siinä myös viisikko on hyvin kasassa, koska ainakin kolme tai neljä pelaajaa ovat lähellä toisiaan. Jos pallo siis menetetään tai se kimpoaa irtopalloksi, on hyvät mahdollisuudet voittaa se välittömästi takaisin: vastustajan pallolliseen saadaan heti paine tai irtopallo poimitaan takaisin itselle. Näin tapahtuu erityisesti, mikäli on tultu vauhdilla vastustajan päähän. Silloin päästään heti prässäämään neljällä pelaajalla ylhäältä. Seurauksena on usein mahdollisuus välittömään nopeaan hyökkäykseen, jopa harppuunaan, jotka ovat tehokkaimpia hyökkäyksiä. Tässä mielessä Suomen peli muistuttaa parhaimmillaan Barcelonan myllyä jalkapallossa. Vastustaja ei saa hetken rauhaa – on pallo sitten heillä tai ei.
Vauhtilähdöissä ongelmia
Suomen pelitapa on reagoiva. Hyökkäyspelissä tämä tarkoittaa pelin rytmittämistä tilanteen mukaan. Kun on paikka harppuunaan tai nopeaan, se pystytään käyttämään, jos jokin seikka kuten pitkä vaihto ei tee siitä järjetöntä. Pitkät pallonhallintahyökkäykset korostuvat puolestaan varsinkin johtoasemassa tai mikäli peliä tarvitsee rauhoittaa. Pitkän hyökkäyspelaamisen ytimessä ovat kuitenkin suorat pitkät hyökkäykset. Niillä tarkoitetaan niin sanotun vauhtilähdön jälkeistä rintamahyökkäystä järjestäytynyttä puolustusta vastaan kohti vastustajan maalia. Niiden tarkoitus on maalintekopaikan luominen joko suoraan tai pallonmenetyksen jälkeisen tilanneprässin kautta (menetys → prässi → riisto → harppuuna/nopea). Tätä puolta valmennusjohto on tietojeni mukaan korostanut erityisesti. Vauhtilähtö tulisi tehdä erilaisilla avauksilla, jossa haastetaan ensin pallon kanssa vastustajan viisikon väliin (esimerkiksi ”volttilähtö”).
Tästä näkökulmasta Suomi saa suorista pitkistä hyökkäyksistä välttävän arvosanan. Niitä ei ensinnäkään juurikaan alustettu haastolla vastustajan viisikon väliin. Kaiken kaikkiaan Suomen suorat pitkät hyökkäykset tulivat suoraan syöttelemällä yleensä oikeasta laidasta. Lähdöt olivat pääsääntöisesti kaukana vauhdikkaista. Tämä ongelma korostui avausottelussa Tsekkiä vastaan. Juuri siitä syystä Suomi ei kyennyt luomaan riittävästi maalipaikkoja hallinnasta huolimatta. Jäätiin telineisiin keskialueelle. Tappion syy oli pitkälti tässä. Ruotsin 1-2-2-karvaus olisi auennut juuri haastoilla ja vauhtilähdöillä, mutta niitä ei montaa nähty koko ottelussa. Sen sijaan Sveitsin puolustusvalinta korosti pitkiä hyökkäyksiä vauhtilähtöjen sijasta, koska Nykyn joukkue ei väsyneenä karvannut lainkaan. Siinä ottelussa Suomelta ei siis suoria pitkiä hyökkäyksiä edes niin paljon odotettu.
Sen sijaan päädyn käyttö hyökkäyspelissä toimi hyvin Ruotsia ja Sveitsiä vastaan. Peliä levitettiin sitä kautta, neljä pelaajaa oli ylhäällä ja maalin eteen saatiin rakennettua paikkoja. Muutamia näistä paikoista onnistuttiin jopa käyttämään hyväksi.
2-3 hyvä, työntäminen huono
Puolustuspelissä salibandyleijonat jatkoivat Nykyn aikakaudelta tuttua reagoivaa pulssikarvausta. Hyökkäysten jälkeen pyrittiin 2-2-1-alueprässiin. Jos siinä ei onnistuttu tai se ei ollut järkevää, pudotettiin keskialueen 2-3-karvaukseen. Siinä laitahyökkääjät pitävät kaistansa ja porrastavat pelin puolen mukaan. Keskushyökkääjä ja puolustajat eli alakerta pelaavat alueellista miesvartiointia vastustajan kolmea ylintä pelaajaa vastaan. Pystysyöttöjen jälkeen he iskevät pallolliseen kovaa. Muodostelma siis elää jatkuvasti vastustajan mukaan, vaikka alakerta pyrkii pitämään paikkansa: sentterin ylempänä ja pakit omilla puolillaan (miestä vaihdetaan).
2-3 toimi varsin hyvin koko turnauksen ajan ehkä Ruotsi-ottelun kolmatta erää lukuun ottamatta ja 2-2-1-prässi oli kohtuullista. Prässissä olisi pitänyt olla kyllä tuplauksessa aggressiivisempi. Sen sijaan pulssittaminen loisti liikaa poissaolollaan. 2-3:stä on tarkoitus lähteä tietyistä merkeistä työntämään ensin koko kentän miesvartiointiin ja sitten 2-2-1-prässiin. Nyt viisikkojen reagointi työntämiseen oli varsin heikkoa läpi turnauksen.
Kokonaisuutena voidaan siis todeta, että Suomen pelitapa toimi kohtuullisen hyvin. Joukkue pelasi haluttujen linjojen mukaan. Pientä huolestuneisuuden aihetta antaa kuitenkin se, että kehitystä Nykyn ajoista ei ole juuri nähtävissä. Kettusen sanoin: ”Kyllähän tässä vielä on tekemistä pelitavan opettelussa.” Toivottavasti palkkiokiistat ovat ohi, liitto antaa riittävän rahoituksen ensi vuodelle ja Sveitsin kisoihin ensi vuoden joulukuussa päästään valmistautumaan hyvin.
Pyörremyrsky laantui avausottelun jälkeen
Suomen pelitapa on pelaajille erityisen haastava, koska tapahtumiin pitäisi pystyä reagoimaan valittömästi kentällä ilman erillistä käskyä. Eräs keino tämän opettamiseksi on Prahan kisaperiodilla Samu Kuitusen mukaan tuoma ”pyörremyrskypeluutus”. Kokoonpanoa sekoitetaan jatkuvasti. Pelitoverit vierellä vaihtuvat koko ajan ja silti pelin on toimittava. Pelaajan on kyettävä reagoimaan tähänkin muutokseen välittömästi. Pyörremyrskypeluutus on myös yksi askel kohti paikatonta pelaamista, johon myös reagoiva hyökkäyspeli ja miesvartiointityyppinen puolustaminen tähtäävät (puhtaassa miesvartioinnissa paikat vaihtuvat). Paikattoman pelin tavoite on siirtymäaikojen minimoiminen pelitilanteesta toiseen (erityisesti hyökkäys-puolustus).
Ensimmäisessä Tsekki-ottelussa peluutuksesta vastaava apuvalmentaja Mika Ahonen sekoitti pakkaa jatkuvasti. Vaikka siinä ottelussa pyörremyrskypeluutus lähinnä sekoitti Suomen peliä, on asia nähtävä pidemmällä kuin yhden harjoitusmaaottelun tähtäimellä. Tuomiota ei siis pidä antaa vielä vaan vasta aikaisintaan vuoden päästä MM-kisoissa.
Kahteen jälkimmäiseen otteluun peluutus oli kuitenkin rauhoittunut huomattavasti. Joko kyse oli tuloksen hakemisesta tai suunnitelmasta pyörittää hurrikaania vain ennalta heikoimpaa vastustajaa vastaan.
Hyvä kirjoituksesta.
Jos Suomi pelaa omassa pallollisessa pelissä 1-3-1 -peliä, niin mitä tapahtuu vastustajan antaessa painetta alimmaiselle 1:lle. Kuka/ketkä valuvat auttamaan pallollista pelaajaa, vai onko maajoukkueessa niin kova luotto yksilötaitoon, että pelaajat luottavat, että jollekin kolmesta pallollinen puolustaja saa pelattua pallon ilman suurempaa tilanteeseen reagointia?
Oliko myös näkyvissä osalla pelaajista ”salibandyähky”?Maajoukkuepelaajat ovat tietysti isossa roolissa ja isoilla minuuteilla seurajoukkueissaan,joten vaikkei sitä yksikään pelaaja helpolla myönnä,niin onko vireystaso valmis ottamaan vastaan sitä oppia mitä ollaan hakemassa.
Tasokkaita turnauksia maajoukkuetasolla on vähän,ja kaikista peleistä pitäisi saada paljon irti,silti herroille jotka terveenä ollessaan ovat todennäköisesti kisajoukkueessa voisi antaa jostain tapahtumasta lepovuoron.Kymmenkunta nimeä ovat varmoja maajoukkuemiehiä,jotka ovat riittävästi kartalla pelitavasta,joten suurta vahinkoa tuskin tapahtuisi.
Tämä tietenkin avaisi sisäänajo mahdollisuuden uusille pelaajille,ja tätä kautta hyöty siirtyisi myös seurajoukkueisiin.
Vaikutus joukkueissa on suuri kun esim. ketjukaveri saa kutsun maajoukkueeseen,varmasti nostaa tekemisen tasoa kautta ”kentän”.
Mitenkähän tämä Kettusen mainostama kiertäminen liigajoukkueiden harjoitustapahtumissa ja sitä kautta maajoukkueen pelitavan tutuksi tekeminen mahtaa käytännössä toimia? Haetaanko sillä sitä, että joukkueet panostavat sen harjoitteluun isosti vaiko vain kevyesti, tuntumaa yllä pitäen. Onko tarkoitus muokata, yhtenäistää ja jalostaa tätä kautta ns ”valtakunnan virallinen pelitapa”. Ehkäpä joku osaa vastata. Itse en välttämättä usko doktriineihin, sillä joukkueiden lähtökohdat ovat yksilötasolla, sekä pelaajien että valmennuksen, kovin erilaisia. Taktiset valmiudet ovat siis hyvin erilaisia ja sitä kautta joukkueilla lienee hyvä olla oma, yksilöllinen pelitapa, tai joukkueet voivat olla siihen jopa pakotettujakin. Toki maajoukkuepelaajaltahan aina edellytetään hyvää pelikäsitystä eli sitä, että hän sopeutuu nopeasti pelaamaan kenen tahansa vierellä ja minkä tahansa taktiikan mukaisesti. Mutta oliko sen Ruotsin taannoisen hallinnan taustalla siltikin ripaus ”hurrityyliä”, jonka pohjalta oli helpompi rakentaa yhtenäinen maajoukkue?
Astrolle: tietenkin alamiehellä pitäisi olla aina syöttöpaikka keskellä ja molemmissa laidoissa eli kaikki ”kolmoset” pelattavissa.
Kyllä taktiset tyylit olivat tässä turnauksessa pelkkiä numeroita..Millään joukkueella Tsekki poislukien ei ollut MINKÄÄNLAISTA himoa peliin. Suomi vei peliä yksilöidensä varassa pääsääntöisesti.
Suurin ihmetys on ” uusien ” pelaajien vähäinen peluutus? Miksi niitä otettiin mukaan, kun niitä ei edes kunnolla käytetty? Jos tapahtumia on vähän, niin eikö näiden uusien kuuluisi silloin pelata paljon? Nämä jo kisalippunsa lunastaneiden olisi luullut pelaavan vähemmän..?
Ruotsi oli kyllä yllättävän heikko Suomea vastaan. Joukkue oli selvästi hieman hukassa, kun yritettiin hyökätä uudella tavalla eli lyhytsyöttöpelillä. Suomen laitureiden väliin yritettiin haastaa alhaalta, mutta sen jälkeen meni sormi suuhun. Sikäli voitosta ei kannata volttia heittää. Mutta tiettyjen asioiden toimiminen pitää myös nähdä. Ja onhan voitto Ruotsista aina voitto Ruotsista.
Sveitsi oli leireillyt koko viikon ennen turnausta ja se näkyi väsymyksenä sunnuntai-iltana. Lisäksi oltiin valittu vielä hyvin passiivinen puolustustapa.