Lappeenrannan NST lukeutuu Salibandyliigan kauden alun pettymyksiin Nokian Krp:n ohella. Molemmat ovat aloittaneet liigan heikommin kuin ennen kautta odotin. Varsinkin NST tarpoo tällä hetkellä varsin syvällä. Takana on jo kuusi perättäistä tappiota. Ainut voitto on tullut FBT Porista 7-6. Suomen cupissa kaatui sentään vieraskentällä suurinumeroisesti – ironisesti – juuri Nokia.

NST:n heikon aloituksen takana on varmasti varsinainen syiden vyyhti. Koska en voi tietää asioita joukkueen sisältä riittävästi, keskityn viisikkopelillisiin syihin.

Alemman keskikastin rosteri
Ennen niitä on kuitenkin syytä sanoa muutama sana NST:n pelaajistosta. Joukkue palasi täksi kaudeksi takaisin liigaan kauden mittaisen divisioonavisiitin jälkeen. Karsinnoissa lappeenrantalaiset kaatoivat toisen nousijan M-Teamin. Vaikka NST menetti Aki Seppälän, Lasse Kososen ja Toni Kokkosen, joukkueesta löytyy nousijaksi kokemusta varsin hyvin. Paluumuuttajien listaa miehittävät Janne Louhelainen, Vili Rahkonen, Arto Vainikainen, Tuomas Arponen, Petri Ikonen ja maalivahti Ossi Lahti. Yksikään näistä pelaajista ei ole varsinainen liigan tähtipelaaja muttei myöskään vihreä niissä ympyröissä. Vainikaisen ja Lahden urat ovat tosin olleet viime vuosina vastatuulessa.

NST:n hyökkääjistö ja maalivahtiosasto on siis nimilistaltaan aivan kohtuullinen. Sillä pitäisi päästä alempaa keskikastiin. Vähintään kaksi syömähammasketjua tulisi pystyä kokoamaan. Pelaajalistan ongelman muodostaa alakerta, josta laatua on vaikea löytää tiheälläkään kammalla, kun Seppälä vetäytyi keväällä sivuun loukkaantumisen vuoksi. Alakerta on myös varsin kokematon. Keski-ikä on tällä hetkellä 22,6 vuotta.

”Kusipääsalibandy” ei riitä enää
Päävalmentaja Simo Ruuskanen on valmennustiimeineen luonut NST:lle selkeän peli-identiteetin ja pelitavan. Leikkisästi sitä voisi kutsua kusipääsalibandyksi, koska pelitavan kivijalkoina ovat vastustajan pelin rikkominen aggressiivisella puolustuspelillä ja hyvin suoraviivainen hyökkäyspeli. Kun lappeenrantalaiset saavat pallon, päämääränä on lähes aina laukaus mahdollisimman nopeasti tai vähintään talkoot vastustajan maalin edessä. Pallonriistoja tavoitellaan varsinkin kotikentällä kuluvan kauden muoti-ilmiöllä: pulssittavalla reagointikarvauksella (tai “pumppukarvauksella”). Hyökkäysten jälkeen pyrkimys on päästä alueelliseen 2-2-1-tilanneprässiin. Jos siinä ei onnistuta, pudotetaan keskialueelle samaan ryhmitykseen (viimeisimmässä ottelussa Kooveeta vastaan ykkös- ja kolmoskentällä 1-2-2). Sovituista merkeistä, esimerkiksi pallon pomppiminen vastustajalla, keskialueelta lähdetään “työntämään” takaisiin prässiin. Tämä tapahtuu miesvartioinnin kautta: jokainen pelaajaa merkkaa miehen itselleen, vapaita miehiä ei jätetä ja pallollinen pyritään ajamaan täten takaisin omaan päähän. Jos hän kääntää siellä selän kentälle tai joutuu muuten vaikeuksiin, vaihdetaan salamannopeasti alueelliseen 2-2-1-prässiin ja pyritään tuplaamaan pallollinen.

NST:n pelitapa ei ole itse asiassa uusi. Se seuraa pitkälti niitä linjoja, joiden mukaan poikien maajoukkueen Jarkko Rantalan valmentama joukkue pelasi edellisellä liigavisiitillä. Silloin pulssikarvaus tosin vielä puuttui. Tässä on myös sen ongelma: pelitapa alkaa olla vanhentunut. NST meni kusipääsalibandyllään pudotuspeleihin ja voitti SSV:n kerran vieraissa vielä keväällä 2008. Mutta nyt eletään syksyä 2011 ja 3,5 vuotta on nopeasti kehittyvässä lajissa yllättävän pitkä aika. Lisäksi ongelman ytimessä on eräs asia, joka Rantalan NST:ssä oli yleensä paremmin kuin nykypäivänä: pallokontrolli.

Olen nähnyt Ruuskasen joukoilta neljä ottelua ja niissä on ollut yksi vahvistuva trendi: pallonhallinta on vähentynyt koko ajan. Mitä pidemmälle on menty ja mitä syvemmällä joukkue tarpoo, sitä enemmän pallo on vastustajalla. Tappioputkessa tämä on ymmärrettävää. Huolestuttavampaa on sen sijaan, että pitkiä hyökkäyksiä ei näytetä edes haluttavan. Sunnuntaina Kooveeta vastaan lappeenrantalaisten hyökkäyspelissä oli tasan kaksi toistuvaa keinoa: kääntöpeli ja kaaripallot kohdepelaajalle (target). Näistä välineistä Kooveen oli helppo työ tyhjentää NST:n työkalupakki. Sen jälkeen sinne ei jäänyt mitään muuta.

NST:n kannalta tällä on yksi vähemmän miellyttävä seuraus: joukkue joutuu jatkuvasti puolustuskannalle ja vastustaja määrää peliä. Nykyään Salibandyliigassa 60 minuuttia on pitkä aika puolustaa. Yleensä sillä tavalla häviää. Salibandy on peli, jossa pallollinen on aina sääntöjen mukaan vahvoilla. Puolustaminen on siis vaikeaa. Koko ajan kohoava pelaajien taitotaso tekee tästä vielä vaikeampaa. Pelkkä puolustaminen ei myöskään kehitä pelaajia yksilöinä eikä joukkueen peliä. Se on hyvin lyhyt tie.

Heikko ylivoima ja haavoittuva karvaus
NST voisi joskus ryöstää pisteitä tällä tavalla, jos joukkueen ylivoimapeli olisi kunnossa. Kooveeta vastaan näin ei ollut. Ilmeisesti tappioputkessa sekin oli yksinkertaistettu äärimmilleen: kaksi miestä maalin eteen ja vetoja takakolmiosta. Tähän pätee vain sama asia kuin pelkkään puolustamiseen. Se ei riitä enää. Joukkueet osaavat kyllä tällaisen ylivoiman peittää helposti. Lisäksi joukkueen paras pelaaja hyökkäyssuuntaan, Louhelainen, istui penkillä ylivoiman aikana.
Lopuksi voidaan mainita keskialueen 2-2-1-karvauksen heikkous, jonka TPS osoitti NST:tä vastaan. 2-2-1-ryhmityksessä laitahyökkääjät ovat kaksi ylintä pelaajaa. Toisen tason (”2”) muodostavat yleensä keskushyökkääjä oikealla ja vasen puolustaja vasemmalla. Oikea puolustaja on pohjalla (“1”).

Tämän muodostelman heikko kohta piilee keskushyökkääjän selässä oikeassa laidassa. TPS onnistui pelaamaan pallon sinne liikkuvalle pelaajalle suoraan tai lyhyiden syöttöjen avulla keskustan kautta. Erityisesti jälkimmäisellä tavalla NST:n oman pään keskustaan aukesi tyhjää tilaa. Keskushyökkääjä joutui liikkumaan selustaansa oikeaan laitaan, oikea puolustaja vartioi maalin edustaa, jota kohti myös vasen puolustaja liikkui. Keskustan peittäminen jäi vasemmalle laitahyökkääjälle, joka ei sinne kuitenkaan aina ehtinyt. Tämän seurauksena TPS pääsi vyöryttämään hyökkäyksiä suoraan lappeenrantalaisten maalille erityisesti ensimmäisessä erässä.