Tuleva pelaajayhdistys sekä huippujoukkueiden huippupelaajat vaativat pontevasti tuoreimmassa Veikkaajassa suppeampaa sarjaa, sellaista jossa olisi tasaisempaa. Sellaista jossa olisi pienemmät tasoerot joukkueiden välillä. Siis ihan omaa sarjaa.
Kaunista. Olisihan se mahtavaa, jos kaikki pelit olisivat ennalta arvaamattomia. SSV olisikin joskus tappiolla 10-0, Classic tarpoisi Lappeenrannassa kahdeksan maalin tappioasemassa ja Peliveljet saisi pataan porilaisjengin vieraana. Upeaahan sellainen olisi.
Tasoerot tulevat aina olemaan valitettava tosiasia. Joku jengi on aina viimeinen, olipa kyseessä sitten vaikka Enson Pallo viiden joukkueen Kaukisliigassa tai naisten ringetteliiga jossa pörssikärki on naputtanut kohta 200 paunaa. Sille pitäisi olla Johanssonin kanssa oma pistepörssisarja jotta olisi tasaista.
Mikähän olisi huippujoukkueiden mielestä sopivan kokoinen sarja? Olisiko neljällä hyvä mennä? SSV, SPV, Classic ja Erä pelaisivat ihan omassa sarjassa ja loput rupusakit omaansa. Tosin NST saisi pelata keskenään kun ”he eivät oikeastaan edes taistele vastaan”, kuten Tiitu asian sanoiksi osasi pukea. Omaa sarjaansa tämäkin lausunto.
Onneksi muuten SSV:n miehet eivät seuraa salibandymedioita. Menee keskittyminen kuulemma ja onhan se ihan lapsellistakin. No, onneksi ei tarvitse vältellä katseita ensi kerralla kun häviämme niille satanolla.
Huippupelaajien mukaan myöskään yksittäinen peli ei anna kuvaa joukkueiden välisestä tasoerosta kaksinkertaisessa sarjassa. Se on totta, mikäli voitot menevät tasan on tasoeroa joukkueiden välillä vaikea hahmottaa katsomatta sarjataulukkoon.
Valitettavan totuuden mukaan taso ei siis riitä Salibandyliigassa tällä hetkellä 14 joukkueen liigaan. 12 olisi sopiva määrä. Tai jopa vähemmän, sanoo eräs kapteeni. Putoajankin voi aavistaa jo alkukaudesta. Itsekin muuten aavistelin ennen kauden alkua, että putoaja löytyy nousijajengeistä tai jostain muusta kestosurkimuksesta. Pääsevät sitten omalle tasolle – omaan sarjaan.
Sellainen sisälmysfiilis oli itselläni myös Valioliigasta. Jonkinlainen ”ennakkoaavistuksen värinä”, että Manchesterin porukat ja muutama Lontoon nippu keikkuvat kärjessä. Wigan saattaa pudota ja Swansea taistelee hurmiossa joululle ja romahtaa keväällä kuten Blackpoolkin. Olisikohan pitänyt hakea Vuoksenmaalta töitä? Tosin nuo kärkiniputhan painivat ihan omassa sarjassa.
Leikki sikseen. (Ei koskaan) Mikä on sopiva tasoero sarjaan? Kuka sen määrittää? Olisiko sellainen sarja sittenkään kiinnostava, jossa ei syntyisi asetelmaa altavastaaja/ennakkosuosikki? Mikä on sopiva pelimäärä Salibandyliigaan?
On kuitenkin yksi kaveri joka palloilee täysin omassa sarjassa. Eikä hän ole Henri Johansson.
Hän on tässä.
Hyvää tekstiä Lasse! Noista tasoeroistahan nuristiin muutama vuosi sitten lätkässäkin. Lappeenrantalaisena on tietysti joutunut olemaan aina näiden ”pienien ja surkeiden”, eli SaiPan ja NST:n puolella.
Rupesin miettimään tätä huippusarjaa. Nostaisiko se Salibandyliigan kiinnostavuutta lainkaan? Tasoa nostaisi joo, mutta siitä tulisi äkkiä Helsingin ja Tampereen välinen mittelö.
SPV tuikkii nyt sarjan kärkipäässä, mutta sielläkin noustiin pitkäjänteisellä työllä, ja okei, vähän paksummalla lompakolla. Ennen menestystä se tunnettiin inhottavana ja ihanana vieraspelipaikkana.
En tiedä NST:n tai Porin tämän vuoden kotitunnelmasta, mutta omien kokemuksien mukaan sitä on riittänyt. Jos nämä joukkueet eivät voita vielä tänään tai huomenna mestaruuksia, tuovat he Salibandyliigaan jotakin, mitä esimerkiksi SSV:n kirkkopyhättö Pasila ei runkosarjassa tuo.
Ehkä tasoerot ovat suuria, eikä ole mielekästä pelata, jos lopputulos on selvillä jo ennen ottelua. Pienet taistelevat kuitenkin sinnikkäästi, ja yllättävätkin joskus. Putoamistaistelu on tällä hetkellä kuumaa, eikä playoff-paikkojakaan ole todellakaan jaettu.
En tiedä viilsikö tuo NST:tä haukkunut kommentti liian syvältä, mutta mielestäni aika asiaton kommentti Tero Tiitulta. Liigassa on muutama joukkue, johon on koottu maajoukkuetähtiä. Helppohan se on huudella, kun omista junioreista koottu joukkue ei pärjää kyydissä. Teroa pidän kuitenkin fiksuna miehenä, mitä hän ilmeisesti onkin. Tiedä sitten, onko kommentti napattu tarkoituksella kuulostamaan tylyltä.
Happee on tällä hetkellä viimeisellä playoff-paikalla. Ehkä pääsevät kahdeksan joukkoon, ehkä eivät. Entä, jos tuleekin romahdus? Entä jos joukkue putoaa?
Valitetaanko silloin, että onneksi tuo surkea joukkue tippui liigasta. Vai harmitellaanko sitä, että hyvää mainosta kadonneineen Heimo Hirvineen ja kalentereineen salibandylle tuonut joukkue ei enää pelaa pääsarjassa?
Kuten Lassekin tekstissä jo mainitsi, joku on aina viimeinen. Tällä hetkellä kaikki on kuitenkin auki liigassa. Viime vuonnakin ”umpisurkea” Haki selvisi melkein kuiville putoajan paikalta. Karsintapaikkojakin välteltiin pienillä marginaaneilla. Se lisää liigan mielenkiintoa suuressa yleisössä. Ainakin minun. Eikä se johdu siitä, että kasvattajaseurani NST on tällä hetkellä karsijan paikalla.
Juhani Tammista vapaasti siteeratakseni: ”Eurooppalainen palloilukulttuuri, sen mielenkiinto on kolmessa asiassa. Kuka voittaa pytyn, kuka pääsee playoffeihin, kuka nousee ja putoaa”.
Pienemmässä liigassa voi yhtä hyvin olla se heittopussi, joka ei pärjää suurien kyydissä. Missä on silloin mielenkiinto? Kurre Westerlundin mestaruustanssissa?
Tiiviimpi sarja keskittäisi tosiaankin joukkueet pienemmälle alueelle. Tällöin lahjakkaat pelaajat joutuisivat myöskin siirtymään tai tyytymään alempaan tasoon. Maantieteellisesti suurempi peitto liigajengien sijainnin suhteen on varmasti hyväksi lajin kehitykselle niin pelaajien tason suhteen kuin kiinnostavuudenkin (tai levinneisyyden).
Vuosi sitten suoraan pudonneen AC HaKin loppukauden tuloksia: HaKi – SSV 7-3, HaKi – Happee 7-4, SPV – HaKi 4-5, HaKi – Koovee 8-5. Jumbollakin oli annettavaa, ja jumbo jäi play off -viivasta 7 pistettä.
Yksityiskohtia, nuo, mutta minun mielestäni 14 joukkueen sarja on mielenkiintoinen.
Viikon Veikkaajaa en kyllä ole vielä nähnyt.
Kehitetäänpä ajatusta pidemmälle. Mitä jos otettaisiin mallia nyrkkeilystä? Siellä on leegio erilaisia liittoja joilla on omat mestarinsa ja kuvionsa.
Suomessa voisi olla vaikka ”Kansallinen Floorball Mestaruussarja (KFM)”, ”Valtakunnallinen Salibandyliiga (VSL)”, ”Finlandssvenska Superligan (FSSL)”, ”Finn Mobiliar League (FML)”, ”Fortuna Erikoisliiga (FEL)”, jne. Tarjolla olisi joka vuosi kymmeniä erilaisia mestaruuspokaaleja, ja jokainen joukkue voisi pelata itselleen sopivaa sarjaa.
Promoottorit ja managerit voisivat sitten sopia liittojen välisistä playoff-peleistä mestarien kesken, jolloin kärkijengien ei tarvitsisi osallsitua turhanpäiväiseen runkosarjaan lainkaan vaan koko kausi olisi pelkkää pudotuspeliä.
Vakavammin pohtien oikea joukkuemäärä on monimutkainen yhtälö:
Nykyinen 14 joukkueen sarja on yhdistelmä amatöörilajille sopivaa ottelumäärää, sarjajärjestelmää, alueellisuutta ja urheilullisuutta.
Jos joukkueiden määrää pudotetaan, se vaikuttaa myös ottelumäärään ja -jakoon. 26 runkosarjapeliä + kaksinkertainen sarja on käsittääkseni koettu aika optimaaliseksi paketiksi.
Takavuosina on 12 joukkueen kesken kokeiltu kolminkertaista sarjaa ja runkosarjan ylempää/alempaa jatkosarjaa, niistä ei oikein tykätty.
Salibandyliigassa pelasi parhaimmillaan 7 joukkuetta Helsingin talousalueelta (SSV, HIFK, Erä, Oilers, Haki, Rangers, SB-Pro), silloin joukkuemäärän kasvattaminen alueellisuuden säilyttämiseksi näytti tarpeelliselta.
Hyvät pelaa aina paremmin kuin huonot, mutta viime kausina ei ihan mitään täydellisiä heittopusseja ole ollut. Joukkuemäärästä riippumatta ne sarjataulukon 2-3 ekaa ja vikaa tuntuvat aina elävän omaa elämäänsä.
Jos joukkuemäärä pudotettaisiin radikaalisti kymmeneen, niin silloin pitäisi muokata myös playoff-systeemiä. Naisilla 10 joukkueen systeemi johti siihen että osa joukkueista lasketteli runkosarjan puolivaloilla, koska playoff paikka oli selviö.
Oma ongelmansa on päätöksentekoprosessi. Jos sarjajärjestelmän muutoksesta päätetään nyt, niin se astuu tosissaan voimaan vasta muutaman vuoden päästä. Eli jos päätökset tehdään sen perustella mitä joukkueiden voimasuhteet ovat nyt, niin parin vuoden päästä tilanne saattaa olla ihan toisenlainen.
Hyviä perusteluja kaikki yllä.Itse pohtisin myös sitä onko nykymuotoisessa divarissa oikea määrä joukkueita.Uskon,että tällä hetkellä divarissa tasoerot ovat suuremmat kuin liigassa ja siksi joukkuemäärä tuntuu liian suurelta.Osa joukkueista pelaa niin tosissaan kuin amatöörilajisa voi ja osa on täysin turisteja.
Mikäli liigassa oli esim.12 joukkuetta se nostaisi myös divarissa kilpailua/otteluiden tasoa.
Eiköhän sitä divaria ole nyt jo ihan tarpeeksi pienennetty. Parissa vuodessa 24 => 14 joukkuetta.
12 joukkueen sarja olisi hyvä ja 3 kierrosta eli 33 peliä .
Hankala juttu. Tasoero on selkeä, mutta esim. 12-joukkueen sarja tuo 33 peliä ja kotipelien jakaminen tasaisesti vaikeaa. Aikoinaan oli voimassa sama systeemi ja ei se ihan nappiin mennyt.
Lisäksi arkipelejä ei voi paikallispelejä lukuunottamatta lisätä, näissä mennään maksimeissa. Pelejä on pelattava viikonloppuisin enemmän. Nykyinen muoto aiheuttaa lopettamisia työantajan palautteiden/kiireiden vuoksi.
Huippupelaajia ei riitä nykyisellään kaikille joukkueille ja häntäpää on aina poikkeuksellisesti aika samoista ryhmistä kun vahvistukset ovat tulijoita divarista tai pk-seudun nousijat taistelevat pelaajista vasta huippuryhmien jälkeen..Näin se vaan menee.
12 joukkueen kolminkertaista sarjaa on kokeiltu muutama vuosi sitten, eikä siitä tykätty.
Kolminkertaisuus teki ottelukalenteriin otteluruuhkia ja suvantovaiheita, sekä koti/vieras pelimäärät koettiin epätasaisiksi.
En ole lukenut viikon Veikkaajaa, mutta koska Lassen tekstistä saattaa jäädä sellainenkin vaikutelma, että SPV:n kanta sarjasysteemiin olisi supistamista kannattava, haluan tuoda esiin seuran näkemyksen. Eli: SPV kannattaa nimenomaan nykyisen sarjasysteemin mukaista 14 joukkueen liigaa. Edellä olevissa teksteissä on pitkälti esitetty juuri ne näkemykset, joiden mukaan tämä järjestelmä vie nähdäksemme parhaalla mahdollisella tavalla eteenpäin suomalaista salibandya. Ja nimenomaan pitemmälläkin aikavälillä.
Jos joukkueita olisi vähemmän, ne pienempien paikkakuntien lahjakkuudet eivät sittenkään todennäköisesti valitsisi salibandya pelatakseen sitä toisen kaupungin mahtiseurassa. Henkilökohtaisesti pidän divarin ja nuorten SM-sarjan joukkuemäärien leikkauksiakin rajuina ja toivon, etteivät ne heijastuisi pitemmällä aikavälillä juuri siten, että pienemmillä paikkakunnilla salibandyn kiinnostavuus heikkenee ja moni lahjakas urheilijanalku suuntaa kiinnostuksensa ihan muihin juttuihin.
Rupeaa nuo Tiitun jutut olemaan kuin viimeisin peli tampereella, aika kateissa.Tietysti kun pitää olla leirityksissä ja näköradiossa kertomassa kantaansa, niin eihän se tietysti kiinnosta maakuntiin matkustella.Eikä nuo ottelut ihan selviä ole liigassa ennen kuin 60 tai 65 on pelattu verraten edellisiin classic-ssv nst-classic otteluihin.
Laskeskelin tuossa nelosdivariin asti, ja tulin siihen tulokseen että miehissä liigasta 4. divariin kilpailee 472 joukkuetta. Voisi luulla että tuohon neljääntoista parhaan joukkoon on jo valikoitunut kohtuullisen kovia joukkueita.
Nyt en ole uusinta Veikkaajaa lukenut mutta taitavat (mutta moraalittomat) toimittajat saavat joskus koukutettua ihmisen sanomaan asioita joita eivät tarkoita, tai osaavat irrottaa kommentin asiayhteydessä.
Tietämättä mitä Tero on sanonut, niin miettikääpä mikä ero on näillä kahdella virkkeellä:
”he eivät oikeastaan edes taistele vastaan”
”pelimme kulki niin hyvin että muutamassa vaihdossa tuntui siltä että he eivät oikeastaan edes taistele vastaan”
Niin tai näin, mutta ammattikirjoittaja on aina ammattikirjoittaja ja Veikkaaja ei olisi ensimmäistä kertaa pakkaa hämmentämässä.
Hyviä näkökantoja. Enemmänkin tuntuu, että edelleen salibandysta nostetaan isoissa medioissa esille vain tällaisia ”mikä mättää?” juttuja kuin mitään positiivista. Uskon myös, että Teron kommentti oli irroitettu kokonaisuudesta jolloin siitä jäi liian jyrkkä kulma jäljelle. Tero fiksu mies ja tehnyt paljon lajimme eteen.
Pelaajat eivät kovin helposti lähde vastustajia mollaamaan, sillä Mr. Murphy pitää kyllä huolen siitä, että perästä kuuluu.
Olen pitkään miettinyt sitä, että mikä on sellainen absoluuttinen keskitaso osaamiselle ja tekemiselle joka kelpaisi kaikille?
Useimmista avoimista liigoista suurissakin lajeissa löytyy hyvän fiiliksen organisaatioita jotka nousevat nopeasti raakileina korkeimmalle huipulle koko yhteisön euforisessa tilassa. Arki koittaa kuitenkin nopeasti kun pataan tulee tauotta. Näitäkin tarinoita urheilu tarvitsee ja seuroja nousee ja kuolee tulevaisuudessakin.
Luulen, että perinteillä ja jatkuvuudellakin on jokin merkitys lajin ja liigan arvostuksessa. Jos sarjan kokoa vaihdellaan jatkuvasti, niin ei sekään palvele pitkällä tähtäimellä ketään.
Suomessa on myös perinteisiä lajeja joiden sarjoihin pääsee melkeimpä ilmoittautumalla ja joissakin liigakelpoisia joukkueita ei edes ole puolta tusinaa enempää.
Eikö meidän ennemminkin pitäisi yhdessä ylpeillä upealla 14 joukkueen sarjalla jossa tapahtuu tuon tuosta yllätyksiäkin?
14 joukkueen sarja liigassa ehdottomasti.
Ykkösen kavennus toivon mukaan nyt riittää vaika suunnitelmia olisikin.
Laajemmassa sarjassa vähän heikommassa joukkueessa kehittyy välillä todellisia helmiä kun vastuuta ja peliaikaa on jopa paikoin liikaa.
Jos liiga ja ykkönen kavennetaan 10 joukkueen sarjoihin niin aika tarkalla roolituksella olisi jokaisen joukkueen pelaaja.
Maajoukkue ja yleisö kuitenkin kaipaa myös yksilöitä.