Uskallan väittää, että suomalaisessa salibandyssa puolustuspelaaminen on pääosin huonolla tasolla. Syykin on selvä: Suomessa ollaan keskitytty viime vuosina lähes pelkästään hyökkäyspelaamisen kehittämiseen. Puolustajista on kehitetty hyökkäävän salibandyn osaajia, pallolliseen peliin kykeneviä kivilehtoja.
Valitettavan suuri osa joukkueista perustaa edelleen pelinsä vastahyökkäyksiin, puolustuspelin keskittyessä lähinnä vastustajan syötönkatkoihin ja niistä nopeisiin pelin kääntämisiin. Kuitenkin ainakin oman kokemukseni pohjalta vastahyökkäysten puolustamiseen ei olla kiinnitetty juuri ollenkaan huomiota, vaikka suuri osa myös omaan päähän syntyvistä maaleista tulee juuri ylivoimahyökkäysten seurauksena.
Ruotsissa pelaamallani kaudella tärkein oppimani asia oli, miten selkeä maalivahdin ja puolustuksen roolitus vastahyökkäyksissä helpotti pelaamista etenkin nopeissa tilanteissa. Maalivahdin tehtävä oli – ainakin omassa joukkueessani – huolehtia pallollisen pelaajan vedosta, puolustajien hoitaessa takatolpalle tulevat syötöt. Opittuani luottamaan puolustajiin huomasin, että selkeä roolitus helpotti sekä puolustajien että maalivahdin työskentelyä, kun kumpikin hoiti oman ruutunsa.
On makukysymys, pelaako puolustaja vastahyökkäyksessä palloa vai syöttöä, pääasia on, että roolit on selkeästi sovittu puolustuksen ja maalivahdin välillä. Lisäksi pelaamisen pitää olla johdonmukaista, tilanteet tulevat yleensä niin nopeasti, että reagoinnin tulee tulla selkärangasta, eikä soveltamiseen ole varaa. Jokainen tilanne pitää pelata samalla tavalla sekä harjoituksissa että peleissä. Valitettavasti tilanne on se, että oman roolinsa osaavia puolustajia on häviävän vähän. Näitä kavekareja ja piispasia ei tällä hetkellä liigassa juuri ole.
Toivoisin näkeväni enemmän panostusta puolustuspelaamiseen tulevaisuudessa, mestaruudet voitetaan kuitenkin viime kädessä puolustamalla, kysykää vaikka Amulta.
Mikähän tämän jutun idea on, nuohan on asioita jotka opetetaan jo pikkujunnuille ja jos tätä kysyt d-junnujengin molarilta ja pakeilta niin varmasti osaa vastata.
Se että mitä kentällä tapahtuu joskus nopeissa ja sekavissa tilanteissa kun maitohapot jyllää ja peliäly lyö päässä tyhjää voi toki olla toisin, mutta ihannetapauksessa asiat tulee selkärangasta.
Eikä oo mikään uusi asia. Jo 80-luvun alkupuolella näin opetettiin lätkäjunnuille…
Johan sille nauraa naurismaan aidatkin jos jollain sabaliigajengillä on tämmösen jutun kanssa oikeesti ongelmaa.
Itse itseäni täydentäen:
Tarkemmin ajatellen, kun fundeeraa kaverin vanhoja jengejä, jutusta saakin ehkä sellaisen kuvan että tässä on piikkiä Rangersin ja Oilersin suuntaan. Eli siellä ei ilmeisesti perusasioista sitten piitattu ?
Petyin kirjoitukseen. Tuskin se Amunkaan puolustuspelaaminen on vain tuota.
Perusasiat saattavat olla yllättävän tärkeitä ja unohtua yllättävän usein kyllä ihan huipputasollakin. Muillakin aloilla sanotaan, että todelliset ekspertit ovat niitä, joilla perusasiat ovat hyvin hallussa. Pätee varmasti pallopeleissäkin, mitä seurailee monia vähän alemman tason pelaajia. Olis tiettyjä lahjoja, mutta kun joku palikka on täysin hukassa niin ne menevät hukkaan.
Vaan kyllä kai puolustuspelaamisessa tosiaankin on paljon muutakin, kuin pakin pelaaminen 2-1 -tilanteessa 🙂
Mut siis joo. Perusasioita toki, mutta kun ne unohtuu. Sitä monesti peliä katsoessa mietin, että mitä aivoissa todella tapahtuu, kun vastustaja tekee ihan ”turhan” tosi helpon maalin. Jonkinlainen unohdushan se on. Ei se ole välinpitämättömyyttä tai sitä, ettei tietäisi. Mitä se on? Sanokaa te neropäät, kun kaiken tiedätte.
Mut sit toi, et jokainen tilanne pitää pelata samalla tavalla harjoituksissa ja pelissä. Mikä neuvo toi nyt on? Jengit ei oo tyhmiä, ekan erän jälkeen on kuviot hallussa. Luuleeko Alanko, että oppikirjaa pilkun päälle noudattamalla voitetaan yhtäkään peliä?