Loppusyksystä salibandypiireä puhututti SSV:n huippupelaajien kommentit siitä, että Salibandyliigassa on liikaa joukkueita. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Vastareaktio maakunnista olikin välitön.
Esimerkiksi SPV:n Tommy Koponen ja Porin Ismo Läntinen puolustivat nykyistä 14:n joukkueen sarjaa. Heidän perusteensa olivat lähinnä aluepoliittisia: suppeammassa liigassa salibandy uhkaisi keskittyä suurimpiin kaupunkeihin ja menettäisi maakuntien lahjakkuuksia. Hiljattain Jatkuvaa syöttöä -sivustolla Classicin maalivahti Pekka Nieminen heitti bensaa liekkeihin kommentoimalla: ”Mun mielestä vois tiputtaa ryhmää pois.”
Mielestäni SSV:n miehet ja Nieminen ovat oikeassa siinä, että salibandyssä todellakin tarvitaan sarjauudistus mitä pikimmiten. Kerron seuraavaksi miksi.
Niin kauan kuin Salibandyliigaa on pelattu 14:llä joukkueella, sarjassa on ollut aina muutama muita selvästi heikompi joukkue. Tämä ongelma ei ole ainakaan vielä poistunut vuosien saatossa kuten on toivottu. En myöskään usko, että se poistuisi lähitulevaisuudessa, koska nykyisellä järjestelmällä taso ei levene. Ketään ei kehitä hävitä illasta toiseen vailla voiton mahdollisuuksia.
Ensimmäisessä divisioonassa eli ”Divarissa” siirryttiin vihdoinkin täksi kaudeksi yhteen lohkoon (itse kannatin tätä jo aikoinaan 90-luvun lopulla, kun toinen sarjaporras jaettiin kahteen lohkoon). Joukkuemäärä on sama kuin liigassa eli 14. Täytyy myöntää, etten ole nähnyt yhtä ainutta Divarin matsia tällä kaudella. Vilkaisu sarjataulukkoon kuitenkin kertoo, että siellä on sama ongelma kuin liigassa: sarjassa on muutama joukkue liikaa.
Tasoerot kuuluvat kilpaurheiluun. Niistä ei koskaan päästä täysin eroon. Itse asiassa pienet tasoerot ovat vain hyväksi, koska se kehittää heikompia joukkueita ja laajentaa siten tasoa. Heikommat haluavat päästä parhaiden tasolle ja ne kehittyvät otteluissa kärkijoukkueita vastaan. Huiput antavat aina seuraaville oppia. Kärkijoukkueet eivät vastaavasti voi jäädä polkemaan paikalleen, koska muuten heistä ajetaan ohi.
Sen sijaan suuret tasoerot eivät ole kenenkään etu. Ylivoimaiselle joukkueelle selvästi huonomman rusikointi on pidemmän päälle ainoastaan motivaatiota heikentävää touhua. Pitkältä takamatkalta tuleva menettää vain itseluottamuksensa ja intonsa paljon parempaa vastaan. Näin tapahtuu pitkällä aikavälillä väistämättä, vaikka aina silloin tällöin Daavid lyö Goljatin. Mutta näille yllätyksille Suomen cup on oikea paikka.
Kehityksen kannalta on siis paras sellainen sarjajärjestelmä, jossa suurin piirtein samantasoiset joukkueet pelaavat vastakkain.
Suomalaiseen salibandyyn tarvitaan sellainen sarjajärjestelmä – mitä pikemmin sen parempi.
Liigan supistamista vastustavilla on kuitenkin yksi hyvä peruste: pitää ajatella myös lajin alueellista kattavuutta. Missään nimessä ei olisi suomalaisen salibandyn etu, jos laji keskittyisi vain Tampere-Turku-Helsinki-kolmioon. Tässä asiassa Koponen ja Läntinen ovat oikeassa.
Onko tässä siis kyseessä pattitilanne, jossa suuret tasoerot pitää vain niellä alueellisen kattavuuden vuoksi?
Mielestäni ei, koska on olemassa sarjajärjestelmä, jossa alueellinen kattavuus voidaan yhdistää pieniin tasoeroihin – siihen että samantasoiset pelaavat paljon vastakkain. Sellainen sarjajärjestelmä löytyy Pohjanlahden toiselta puolelta, rakkaasta naapuristamme Ruotsista. Onkin siis syytä seurata Ruotsin mallia.
Ruotsin malli tarkoittaa välisarjojen muodostamista kesken kauden. Käytännössä tämä siis merkitsisi seuraavaa. Liigassa, Divarissa ja toisessa divisioonassa pelataan ensin kaksi kierrosta tietyillä joukkuemäärillä. Tämän jälkeen muodostetaan ”allfinskanit” liigan häntäpäästä ja Divarin kärkipäästä sekä vastaavasti Divarin häntäpäästä ja toisen divisioonan kärkipäästä. Liigan parhaat siirtyvät pelaamaan pudotuspelejä, joissa ratkaistaan kahdeksan parhaan sijoitukset. ”Allfinskaneissa” pelataan joko yksi kierros tai pudotuspelit jollakin järjestelmällä, minkä jälkeen seuraavan kauden joukkueet Salibandyliigassa, Divarissa ja toisessa divisioonassa ovat selvillä. Kausi päättyy siis kuten nykyäänkin mestaruus- ja mitalijuhliin sekä nousuihin ja putoamisiin – iloon ja itkuun.
Erona nykyiseen järjestelmään vain on, että samantasoiset pelaavat enemmän vastakkain, porrastus on hienojakoisempi ja ennen kaikkea sarjaportaiden väleillä tulee kunnollinen tasonmittaus.
Tämä Ruotsin malli ei ole Suomessa kovin yleinen aikuisten huipputasolla, vaikka se on tuttu esimerkiksi useiden lajien juniorisarjoista. Tuntemattomuus ei saa kuitenkaan olla peruste sen vastustukselle, koska Ruotsissa sitä on käytetty useissa lajeissa ja taso on ollut laaja. Salibandy voi sitä paitsi olla tässä suunnannäyttäjä suomalaisessa joukkuepalloilussa.
Silti on pakko myöntää, että Ruotsin malli herättää monia kysymyksiä. Mitkä ovat oikeat joukkuemäärät? Eivätkö samat tasoero-ongelmat vaivaa kahdella ensimmäisellä runkosarjakierroksella? Miten pudotuspelit pelataan? Eikö runkosarjan yhdeksännen kannalta ole turhauttavaa, jopa vääryys joutua pelaamaan sarjapaikastaan? Miten välisarjoja tulisi kutsua ja kuinka ne pitäisi käytännössä organisoida?
En pyrikään vastaamaan kaikkiin organisointia koskeviin yksityiskohtiin, koska tämän kirjoituksen on tarkoitus olla visio oikeasta sarjajärjestelmästä, ei yksityiskohtainen toteuttamissuunnitelma. Uskon myös, että tekniset kysymykset ovat ratkaistavissa, jos niin todella halutaan. Muutamiin kysymyksiin on kuitenkin syytä antaa vastaus.
Nähdäkseni sekä liigan että Divarin joukkuemäärää on pakko leikata tässä mallissa. Muuten välisarjoista kasvaa liian suuret. Liian pieneksi niitä ei kuitenkaan voi tiputtaa, koska liigassa täytyy tulla riittävästi otteluita kahdella ensimmäisellä kierroksella. Viimeiset pudotuspelipaikat eivät saa mennä arpapeliksi. Näyttäisikin siltä, että 12 joukkuetta molemmissa olisi oikea määrä. Ruotsin mallilla olisi siis sekin hyvä puoli, että jo kahden kierroksen perussarjassa tasoerot olisivat pienemmät. Tällöin ensimmäiseen välisarjaan tulisi neljä joukkuetta liigasta ja kuusi Divarista. Toinen välisarja muodostuisi kuudesta divarijoukkueesta ja neljästä toisen divisioonan joukkueesta.
Liigan pudotuspeleissä voitaisiin siirtyä paras seitsemästä järjestelmään jokaisella kierroksella. Sen ansiosta myös pudostuspelijoukkueille tulisi riittävästi otteluita koko kaudella. Ennen kaikkea jokainen joukkue saisi vähintään kaksi pudotuspelikotiottelua. Päästäisiin välillä pelaamaan ”legendaarisia game seveneitä”. Toki olisi myös mahdollista pelata epätasaisemmat puolivälierät paras viidestä ja tasaisemmat välierät ja finaalit paras seitsemästä.
Liigan yhdeksännen ja Divarin seitsemännen ei tulisi ajatella välisarjaa liian lyhytjänteisesti. Jos joukkue haluaa kehittyä yhä paremmaksi ja pelata lopulta liigaa ja sen pudotuspelejä, vaatii kasvu paineen alaisia pelejä. Niitä välisarjat tarjoaisivat, koska niiden kärkijoukkueiden tulisi osoittaa kentällä olevansa parempia kuin muut. Voidaan myös kysyä, kumpi kehittää joukkuetta paremmin: pudotuspelit runkosarjan voittajaa vastaan vai välisarja samantasoisia ja hieman heikompia vastaan? Ylipäänsä Ruotsin mallilla päästäisiin järjestelmään, jossa voi edetä sujuvasti porras portaalta ilman valtavia hyppäyksiä liigan ja Divarin sekä Divarin ja alueellisen toisen divisioonan välillä. Sitä paitsi eikö kausi ole mukavampi päättää voittoihin kuin ankeaan yhdeksänteen tai seitsemänteen sijaan keskellä talvea?
Nimitysasian voi jättää markkinamiehille, mutta liigan ja Divarin välisarjalle on jo hyvä nimi. Se on Divari.
Ruotsin mallin etuna olisi myös se, että malli voitaisiin ottaa käyttöön naistenkin puolella. Siellä valtavat tasoerot ovat vielä suurempi ongelma kuin miehillä.
Eipä tuossa nyt paljoakaan uutta ole. Vasta äskettäin siirryttiin yksilohkoiseen Divariin ja siitä luontainen jatkumo olisi varmaankin se, että Divarissakin alettaisiin pelaamaan pudotuspelejä, koska tällä hetkellä sijat 4-11 ovat täysin merkityksettömiä. Tämä taas ei millään tavalla poista tasoeroja liigasta tai edes Divarista, mutta niitä on aina ollut. Katsotaan vaikka mitä tahansa palloilulajia, niin aina voidaan puhua siitä että sarjassa on muutama joukkue liikaa. Englannin Valioliiga, Veikkausliiga, SM-Liiga, Käsipallon SM-Liiga, Lentopalloliiga, Korisliiga, Jääpalloliiga jne. sisältää tasoeroja aivan kuten salibandykin. Aika ajoittain keskustellaan mitä ihmeellisimmistä sarjajärjestelmistä mihin myöskin tämä Hakkaraisen järjestelmä kuuluu. Vaikka Ruotsissa tehdäänkin näin, niin se ei voi olla peruste sille että Suomessakin tulisi siirtyä kyseisenlaiseen sarjajärjestelmään.
On loistavaa, että Pääkallon uutisissa ja varsinkin blogeissa on esitetty useita mielenkiintoisia visioita ja kehitysideoita kotimaisen salibandyn tulevaisuutta ajatellen. Tämä on mielestäni kiehtovin yhdessä kakkosdivarin uudistusvision kanssa.
Tällainen välisarjamalli vaatisi todennäköisesti ensin suuren muutoksen kakkosdivarin sarjajärjestelmään, koska kahdeksasta lohkosta ei millään voi suoraan valita neljää parasta joukkuetta I-II-divarien välisarjaan. Ja nykyisin kakkosdivarilohkojen kärkijoukkueet pelaavat keskenään jo tavallaan oman välisarjansa noususta Divariin. Mikäli ensin 16 kakkosdivarijoukkuetta pelaa keskenään karsinnat siitä, ketkä neljä pääsevät välisarjaan, tulee jo siinä ensin kaksi paineen alaista ottelusarjaa näistä kolmesta ”alimman tason” joukkueille. Vaikka miksei se olisi positiivinenkin seikka. Tuskin ilman nousumotivaatiota pelaavat joukkueet tulisi nousemaan ”vahingossa” Divariin.
Nykyäänhän osa kakkosdivarilohkojen voittajista pääsee suoraan Divarikarsintojen toiselle kierrokselle, joten tämäkin epäkohta tasautuisi.
Tässä pari näkökantaa kakkosdivarin tasolta. Tästäkin varmasti kehkeytyy hyvä keskustelu.
Hyvä että asioita pohditaan. Hakkaraisen idea on vaan huono. ProD:n kommentit hyviä. Kannatan nykyistä.
Suomalainen salibandykeskustelu kuulostaa välillä aivan Paavo Väyrysen paasaukselta: aina pitäisi tehdä, kuten Ruotsissa on tehty. Onneksi jotkut ovat tajunneet 2000-luvulla irtautua tästä ajattelumallista ja olemme päässeet juhlimaan paria maailmanmestaruutta.
Salibandyliigan tasoerot ovat osin illuusiota, jonka aiheuttaa M-Teamin huonous. Ja osin M-Teamin huonouskin on illuusiota, pelasihan joukkue mm. tasan Erän kanssa. Kun M-Team tippuu ja tilalle saadaan esim. OLS, meillä on alueellisesti entistä kattavampi mutta myös entistä tasaisempi Salibandyliiga. Sitten valitetaan taas pitkiä ottelumatkoja.
Eli mitään kovin radikaaleja uudistuksia ei tarvita. Porin ja M-Teamin pois jättämällä syntyisi tasainen 12 joukkueen sarja, jossa heikoimmat joukkueet pystyvät etenkin kotonaan voittamaan hyvänä päivänä parhaat joukkueet. Tosin tältäkin kaudelta löytyy tulos FBT Pori-SPV 5-3.
Yksittäisissä otteluissa tasoeroja tulee aina olemaan. Jos M-Team yrittää pärjätä kahta kenttää peluuttamalla Classicia vastaan huonosti harjoitellun joulutauon jälkeen, on odotettavissa rumaa jälkeä (4-16).
Joo, samaa mieltä siinä että ehdottomasti olisi siirryttävä playoffeissa paras seitsemästä -sarjoihin. Se oli paras ehdotus näistä.
Kiitoksia palautteesta. Muutama lisäkommentti.
Kakkosessa pitäisi tosiaan uudistaa pelijärjestelmä.
Kuten jutussakin totesin: tasoeroa tulee aina olemaan ja pienet sellaiset ovat vain hyväksi. Suuret tasoerot eivät kuitenkaan ole hyvä asia kenenkään kannalta. Tällaisessa porrastetulla järjestelmällä uskoisin suuret tasoerojen vähentyvän – pitkällä aikavälillä.
M-Team huonous ei ole illuusiota. Sen kertoo sarjataulukko. Tämä ei ole hyökkäys M-Teamiä vastaan vaan tosiasia.
Pelkkä siirtyminen 12:n joukkueen liigaan ei auta. Pelejä tulisi liian vähän varsinkin niille, joiden kausi päättyy runkosarjaan. Tarvitaan lisäksi siis jokin toinenkin muutos.
Ja Ruotsin malli on tietenkin pientä ironiaa – sitähän tässä maassa on seurattu monesti. Mutta hyvää esimerkkiä kannattaa aina ottaa.
Mielestäni 12 joukkueen sarja on paras ratkaisu. Tähän kun liitetään max. 7 ottelun välierät ja finaalit, niin mielestäni sillä pääsisi jo pitkälle. Ikävä tosiasia on, että sarjan kärjen ja viimeisien välillä on niin suuri iso taidossa, fysiikassa, taustoissa ja toimintaedellytyksissä, että ei niitä samaan sarjaan kannata laittaa. Tämä silläkin uhalla, että joukkueet keskittyvät kehän tuntumaan. Toisaalta SPV ja nykyään myös Happee ovat mielestäni hyviä esimerkkejä siitä, miten pienikin voi pärjätä ja tehdä asioita toisin.
Miun mielestä sarja on nyt hyvä. Itse ainakin uskon, että kyllä tuolla sarjapaikkojen vähennyksellä Divarin saadaan jo tasoa nostettua seuraavan viiden vuoden aikana.
Ainoa muutosta tarvitseva on Divarin karsinta/tippumissysteemi. Ensinnäkin kolme suoraa tippujaa on liikaa. Ratkaisuksi ehdotan, että runkosarjan viimeinen tippuu suoraan ja kaksi seuraavaa karsivat 2.divisioonan toiseksi ja kolmanneksi tulleita vastaan. Kuten tuosta edellisestä virkkeestä voi päätellä, minusta olisi mielenkiintoista jos 2. divari pelattaisiin mestaruuteen asti.
Näissä keskusteluissa unohtuu sitten järjestäen se, että oli sarjajärjestelmä mikä tahansa, niin aina jonkun on oltava se huonoin.
Mikään sarjajärjestelmä ei myöskään poista sitä ongelmaa, että kakkosesta eteenpäin pelataan toki paljon myös euroilla. Esimerkiksi divarin kärkipäässä voi loistaa oman alueen talkoopelaajista koostuva nippu, mutta jos/kun ei ole mitään, millä houkutella vahvistuksia sarjatason noustessa, tulee jossain vaiheessa realiteetit vastaan.
Näen tasoerot ennen muuta taloudellisista syistä johtuvina. Salibandyliigan pitää kehittyä edelleen tuotteena ja seuroissa on tehtävä ammattimaista työtä markkinoinnissa, jotta saadaan myös pelaajia liikkumaan seurojen välillä. Kun taloudelliset resurssit saadaan kuntoon, voidaan asettaa vaikkapa joku kattosumma pelaajabudjetille.
SPV on hyvä esimerkki. Pelkillä oman kylän pojilla kyyti oli vielä kohtuullisen kylmää ekoilla liigakausilla, mutta määrätietoisella työllä joukkue on tällä hetkellä sarjan paras. Tätä ei ole saavutettu taikatempuilla, vaan työllä. Miksi sama ei onnistu muualla? Taloudelliset realiteetit ovat myös niitä asioita, millä voi ohjata toiminnan kehitystä haluttuun suuntaan.
Ei esimerkiksi olisi ollenkaan pahaksi, mikäli vielä pari seuraa esim. Tampereella, Helsingissä ja Jyväskylässä olisivat pakotettuja lyömään hynttyitä yhteen pysyäkseen touhussa mukana. Sama koskee myös monia pienempiä paikkakuntia, joilla löytyy järjenvastaisesti keskenään kilpailevia seuroja.
Ja viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä pointtina todettakoon, että joukkuemäärän supistaminen liigassa parilla joukkueella ei poista sitäkään faktaa, että kärkipään joukkueiden toiminta kehittyy koko ajan ammattimaisempaan suuntaan ja sitä myöten myös tasoerot todennäköisesti jatkavat kasvuaan. Tätä ongelmaa ei silti poisteta vähentämällä joukkueita, sillä alemmilla sarjatasoilla resursseja on vielä vaikeampi lisätä, kun pääsarjataso ei ole tuomassa uskottavuutta sponsorien ja suuren yleisön silmissä. Ja tämä seikka taas aiheuttaa amatöörilajissa sen, että sarjatasojen välinen kuilu kasvaa.
Minusta voisi sulkea liigan muutamaksi vuodeksi nyt, jos/kun M-Team saadaan vaihdettua OLS:iin ja pelataan divarin mestaruudesta perinteiseen pudotuspelityyliin. Tämä antaisi monissa seuroissa aikaa laittaa taustat kuntoon.
Taloudellisista asioista vielä sellainen loppukaneetti, että mitä jos liitto luopuisi monen maksun takana olevasta salibandyliigan televisioinnista panostaen nettilähetyksiin ja jakaisi televisiointiin käytettävän oletettavasti viisinumeroisen summan liigaseuroille markkinointia varten korvamerkittynä. Veikkaisin, että vaikuttavuus olisi parempi.
Viisinumeroinen summa ei riitä. Jo yhden ottelun tv tuotantokulut ovat yli 10000 euroa. Se tuleeko ottelu tv:stä vai netistä ei hirveästi vaikuta loppusummaan. Tuotanto on se mikä maksaa.
Satoja tuhansia tarkoitin. Lyhyellä matikalla laskin pelkät nollat 🙂
voi sitä päivää kun tuo televisiosopimus menisi uusiksi! urhotv:lle vaan oikeudet, sieltä lentis vaan poies ja säbä tilalle 2-3 suoran ottelun viikkotahdilla. sitten jäisi paljon rahaa markkinointiikin.
Huuhaalle: mielestäni liigan sulkeminen tässä vaiheessa ei olisi järkevää. Salibandy on kuitenkin edelleen nuori laji, jossa on nousevia seuroja. Sulkeminen estäisi niiden nousun liigatasolle (varsinkin kun ajatellaan myös naisia). Mahdollisimman avoin sarja on siis parempi salibandyssä. Lisäksi suljetusta liigasta on huonoja kokemuksia jääkiekon puolella. Ja siellä puhutaan sentään ammattilaissarjasta.
Sitä paitsi nähdäkseni liigan kärjen ja sijojen 9-12 välinen ero on vain kaventunut. Paljon on ollut tasaisia otteluita ja jopa heikompien voittoja. Esim. SSV ei voi mennä vain pokkaamaan voittoa vaikkapa Turkuun.
Kun olen ajatellut asiaa enemmän, liigan ja Divarin välisarjaa voitaisiin kutsua Salibandyliigan karsintasarjaksi. Se antaisi siihen tuleville divariseuroille hienon markkinointimahdollisuuden: nyt pelataan liigapelejä (vaikkei se aivan tarkkaan ottaen pitäisikään paikkaansa). Vastaava toimisi Divarin ja kakkosen välisarjassa: Divarin karsintasarja.
Kyllä sählyliitto aikanaan tuputti tv-oikeuksia joka suuntaan, mutta halukkaita ottajia ei löytnynyt. Sellaista mallia jossa televisiointi tuottaisi lajille tuloja tv-oikeuksien muodossa, ei ole näköpiirissä vuosikausiin. Sählyn katsojaluvut televisioinnissa ovat niin kertakaikkisen pienet. MM-finaali keräsi ihan kohtuullisesti katsojia, mutta liigapelien kohdalla luvut on todella pienet. Siitä ei bisnestä pysty kukaan taikomaan.
MV vei sanat suustani. Kyllä ne eurot on muualta taottava. Mutta pitää myös muistaa, että vain raha ei ratkaise menestystä. Tarvitaan myös ja ennen kaikkea salibandy-osaamista.
Käydään vielä esimerkkien kautta läpi, mitä joukkueet hyötyisivät mallistani.
– SPV: helpot pelit todennäköisesti pois
– Oilers: vain kehittäviä ja kiinnostavia tiukkoja pelejä
– TPS: jos ei pääse pudotuspeleihin, nuorta joukkuetta voi kehittää pudotuspelijoukkueeksi välisarjan paineotteluissa
– Pori: pääsee pelaamaan enemmän oman tasoisiaan joukkueita vastaan, mikä voi pitkällä aikavälillä kehittää liigan vakijoukkueeksi
– OLS: liigapaikan vakiinnuttaminen kehittävän välisarjan kautta
– Indians: mahdollisuus päästä pelaamaan liigajoukkueita vastaan (urheilu- ja markkinointihyöty)
– Woodcutters: pääsee pelaamaan enemmän oman tasoisiaan joukkueita vastaan
– SBS Wirmo: mahdollisuus päästä pelaamaan divarijoukkueita vastaan ilman koko Divarin läpivientiä.
Keskustelussa ei ole toistaiseksi huomattu yhtä mahdollisuutta.
JOS halutaan pysyä nykyisessä järjestelmässä ja vähentää joukkueita, on tämä täysin mahdollista. Silloin pitää vain järjestää tavalla tai toisella muutama ekstrakierros, jotta pelimäärä kasvaa tarpeeksi suureksi. Käyttöön voisi ottaa mm. jääkiekon tasauskierrokset: enemmän otteluita samantasoisa vastaan.
Hyvä idea. Siis kolmas kierros pelataan tasauskierroksena. Sekin tuplana, ja siten molemmille kotipeli. Pleijarit sitten heti alusta saakka paras seitsämästä, samoin kaikki karsintapelit.
vielä tasauskierroksesta:
Runkosarjassa 12 joukkuetta ja kaikille ensin 22 peliä. Sitten tasauskierrokset kolmen joukkueen ryhmissä. Sarjajumbo valitsee ensin kaksi joukkuetta, ja seuraavana valitsee alin vielä valitsematta oleva joukkue. Syntyy siis 4kpl kolmen joukkueen ryhmää. Pelit tuplana, joten kaikille 4 peliä ja pisteitä voi saada max. 8 pistettä. Ryhmät olisivat varmasti tasaisia ja 8 pisteen potti olisi varmasti kaikille vielä elintärkeä ajatellen putoamista, runkosarjan voittoa, kotietua, pleijareihin pääsyä…
Tässä siis saataisiin runkosarjan loppuun erittäin tasaisia vääntöjä, ja se huipentaisi runkosarjan. Samoin mediassa syntyisi kiinnostavia spekulaatioita siitä millaiset valinnat tulee jne. Salibandy tarvitsee kaiken positiivisen huomion, mitä vaan tarjolla on. Lisäksi tässä loppuisi ne surullisenkuuluisat ”merkityksettömät” pelit.
Tällä systeemillä runkosarjassa saataisiin 12 joukkueella 26 peliä kaikille, siis nykyinen pelimäärä.
Ehdottomasti harkitsemisen arvoinen ajatus, vaikka itse näkisin tasauskierrokset mielummin normaalin runkosarjan väleissä, jotta kärjessä ei kohdattaisi juuri pudotuspelien alla samoja joukkueita kuin välierissä tai finaaleissa. Mutta mitä muut ovat mieltä?