OKM julkaisi 16.1. perinteisen tiedotteen, jossa kerrottiin kesälajien verottomien urheilija-apurahojen saajat. Apurahan tavoitteena on taata urheilijalle taloudellinen perusturva ammattimaista harjoittelua ja valmentautumista varten. Verovapaa urheilija-apuraha on 15 000 tai 7 500 euroa. Apurahat myönnetään veikkausvoittovaroista.
Apuraha herättää urheilupiireissä joka vuosi kiivasta keskustelua siitä, kenen tukea pitäisi saada. Asiassa on kuitenkin mukana suomalaiseen tapaan pyhä lehmä, jota kukaan ei uskalla kritisoida tai kyseenalaistaa. Lehmä on siinä, että tänäkin vuonna suuri osa apurahoista on myönnetty vammaisurheilijoille. 23 vammaisurheilijaa kuittaa apurahoina 292 500 euroa, joka on noin 27 % koko potista. Prosessi on mennyt täysin sääntöjen ja ohjeistuksien mukaan, mutta kaivankin verta nenästäni kysymällä, että onko tämä oikeudenmukaista?
Kriteerit rahan myöntämiselle ovat selvät. Täysi 15 000 euron tuki on tarkoitettu ehdottomalla kansainvälisellä huipulla oleville yksilölajien urheilijoille, jotka ovat pääsääntöisesti oman lajinsa Euroopan rankingissa 10 parhaan joukossa, ja joilta odotetaan mitalia arvokisoista. Paralympialiike on tehnyt vakuuttavaa jälkeä saatuaan tukiasioissa omat huippu-urheilijansa tasa-arvoiseksi muiden urheilijoiden kanssa. Lienee siis kohtuullista, että myös vammaisurheilijoiden tekemistä tulee näin ollen voida arvioida tasapäisesti ja avoimesti.
Asiasta keskustelun tekee vaikeaksi jo pelkkä lähtötilanne. Suurin osa vammaisurheilijoista on työkyvyttömyyseläkkeellä. Kukaan ei varmasti halua kiistää tukemisen tarvetta, eikä oikeutta urheilla ja kilpailla. Urheilija-apurahassa on kuitenkin puhtaasti kyse huippu-urheilusta. Sopiiko sanapari työkyvyttömyyseläke ja huippu-urheilu toisiinsa?
Vammaisurheilun vaativuudesta ja harrastajamääristä minulla ei ole suoraa tietoa eikä kokemusta, mutta tilastoista voi tehdä jonkinlaisia johtopäätöksiä. Syyskuussa 2011 Seinäjoella järjestetyissä virallisissa VAU:n yleisurheilun SM-kisoissa naisten sarjoissa osallistujia oli luettelon mukaan kymmenen. Nämä kymmenen naista kilpailivat yhteensä 19 eri lajissa. 16 lajissa kilpailussa oli vain yksi osallistuja.
Asia selkiyttääkseni poimin tarkasteltavaksi yhden apurahaa saaneen urheilijan. Yleisurheilija Marjaana Huovinen saavutti vuonna 2011 keihäänheitossa Suomen mestaruuden ja nelostilan Uuden-Seelannin MM-kisoissa. Huovinen on näin ollen yksi täyteen 15 000 euron apurahaan oikeutetuista urheilijoista. MM-kisoihin ei ole karsintoja, vaan kilpailulisenssin lunastettua ja tietyn tulosrajan ylitettyä urheilija on oikeutettu kisapaikkaan. Uudessa-Seelannissa naiset kilpailivat keihäänheitossa tiivistettynä kuudessa eri vammaluokassa miesten kahtatoista vastaan. Osallistujien vähyyden vuoksi mitali- ja pistesijojen ulkopuolelle jäi vain kourallinen urheilijoita.
Huovinen aloitti keihäänheiton kesällä 2009. Kipinä lähti kuntoutuksessa, ja hän päätyi kokeilemaan keihäänheittoa Pihtiputaan keihäskarnevaaleilla kesällä 2009. Huovinen sai ensimmäisen urheilija-apurahansa tammikuussa 2011. Huovinen oli silloin 43-vuotias, harrastanut keihäänheittoa puolitoista vuotta, eikä hänellä ollut ensimmäistäkään arvokisatulosta. Samasta tukipaketista kilpaili toinen keihäänheittäjä, Antti Ruuskanen, joka jäi ilman apurahaa. Ruuskanen oli Suomen paras urheilija yhdessä O-P Karjalaisen kanssa yleisurheilun Daegun MM-kisoissa.
Kokonaisuutta tarkastellessani tulee väistämättä mieleen se johtopäätös, että vammaisurheilijoiden ei tulisi kilpailla samasta laihasta huippu-urheilun apurahapussista vammattomien urheilijoiden kanssa. Tuen tulisi tulla jotain muuta reittiä. Heillä on nykyisillä kriteereillä yksinkertaisesti liian suuri etu tuen saamiseen verrattuna vammattomiin.
Artikkelia tehdessä on käyty keskustelua paralympiakomitean valmennuspäällikön Kimmo Mustosen ja OKM:n erityisavustaja Jussi Saramon (liikunta ja kv-asiat) kanssa.