Salibandy-nimisen lajin perimmäinen tarkoitus on kehittyä ja mennä eteenpäin, aivan kuten valmentajien perimmäinen tarkoitus on kehittää valmentamansa joukkueen peliä, tai yksittäisen pelaajan perimmäinen tarkoitus on kehittyä paremmaksi pelaajaksi.
Pelaajan kehitystä voidaan mitata monella tilastolla. Maalit, syötöt, plusmiinus-tilastot tai jäähyminuutit kertovat paljon pelaajan suoritustasosta. Valmentajan kehitys mitataan usein joukkueen menestyksen kautta. Mutta miten lajin kehitystä mitataan? Ja onko kehitystä oikeasti tapahtunut?
Erään entisen liigavalmentajan kanssa asiasta keskustellessani hän esitti oman, varsin radikaalin mielipiteensä. Hänen mielestään lajissa ei ole tapahtunut minkäänlaista kehitystä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ja kuitenkin Suomessa on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan otimme Ruotsilta salibandyvaltikan juuri kehittämällä lyhytsyöttöihin ja viisikon aktiivisuuteen perustuvan pelitavan.
Vai onko totuus sittenkin toinen? Entä jos ensimmäinen maailmanmestaruus voitettiin siksi, että Ruotsin kokeneimmat pelaajat olivat jo uransa ehtoopuolella vatsat täynnä menestystä ja toisen mestaruuden aikana länsinaapurissa oli meneillään sukupolvenvaihdos ja sen johdosta kaikkien aikojen huonotasoisin kisajoukkue? Onko Suomen nykyinen asema salibandyn ykkösmaana seurausta omasta kehittymisestä vai muiden tason laskusta?
Ensimmäisenä asiana tulee mieleen tilastot. Voidaanko ajatella lajin kehityksen näkyvän esimerkiksi otteluissa tehtyjen ja päästettyjen maalien perusteella? Useinhan lajin kehitystä mitataan juuri maalimäärillä.
Analysoin lajin kahden suurmaan kansallisten pääsarjojen tilastoja, Suomessa kaudelta 2002–2003 ja Ruotsissa kaudelta 2006–2007 alkaen. Kun runkosarjan kymmenen parhaan joukkueen tehtyjen maalien keskiarvoja tarkastellaan kausittain, saadaan seuraavanlaisia käyriä.
Mitä tästä sitten voi päätellä? Suomessa maalimäärät kasvoivat selvästi kausien vuosien 2002–2007 välisenä aikana. Huippuna kausi 2006–2007, jolloin Oilers ja SSV dominoivat sarjaa ja joukkueiden määrää lisättiin 14:ään. Sen jälkeen maalimäärät ovat viime kautta lukuun ottamatta olleet yhtä jyrkässä laskussa. Kehityksen lopputuloksena Salibandyliigassa maaleja on tehty keskimäärin yhtä paljon kahden viime kauden aikana, kuin kuusi, seitsemän vuotta sitten.
Huomionarvoista on, että länsinaapurissa on viimeisen kolmen kauden aikana tehty yhtä paljon maaleja kuin meillä. Kaukana ei ole sekään aika, kun Ruotsissa naureskeltiin Salibandyliigan koripallolukemille ja epäiltiin, josko F-junioreista tuttu ”kaikki joutuu maaliin vuorollaan” oli käytössä Suomessa myös liigajoukkueissa. Ilmeisesti tämän jälkeen naapurissakin on tapahtunut kehitystä, ainakin maalimäärien perusteella.
Maaleja analysoimalla ei kuitenkaan saa selvyyttä lajin todellisesta kehittymisestä, ainoastaan sen, että johonkin suuntaan ollaan menty. Oikeammat mittarit salibandyn kehitykselle löytyvätkin pelin sisältä. Olisi kiinnostavaa tietää miten pelinopeus, eli yksittäisen pelaajan keskimääräinen pallonpitoaika sekä syöttöjen määrä on kehittynyt esimerkiksi kymmenen viime vuoden aikana? Ja mikä on kyseisten mittareiden ero liigan kärjen ja peräpään joukkueiden välillä? Entä divarisählyn ero liigasählyyn? Entä miten eri maiden salibandy eroaa toisistaan?
Kehityksestä on puhuttu vuosikaudet, mutta missään en ole nähnyt todisteita väitteiden pohjaksi. Onko oikein olettaa, että urheilulajin kehitys tapahtuu automaattisesti ylöspäin? Monessa muussa urheilulajissa kehitys on helppo mitata tuloksilla, verrataan vaikka 100 metrin juoksun maailmanennätyksen kehittymistä. Voitaisiinko joukkueurheilun tasoa ilmaista samanlaisilla mittareilla? Esimerkiksi salibandyottelussa laskettaisiin syöttömääriä ja pelinopeutta – tai jotain muuta paremmin salibandyn tasoa mittaavaa määrettä. Voitaisiinko saada selville, että maailman parhaan salibandypelin pelinopeus oli esimerkiksi 0,8 sekuntia / syöttö? Tähän jokainen valmentaja voisi suhteuttaa oman joukkueensa suoritusta ja mitata joukkueensa kehitystä.
Toivoisin lisää keskustelua ja faktaa tämän aiheen ympärille.