Salibandy-nimisen lajin perimmäinen tarkoitus on kehittyä ja mennä eteenpäin, aivan kuten valmentajien perimmäinen tarkoitus on kehittää valmentamansa joukkueen peliä, tai yksittäisen pelaajan perimmäinen tarkoitus on kehittyä paremmaksi pelaajaksi.
Pelaajan kehitystä voidaan mitata monella tilastolla. Maalit, syötöt, plusmiinus-tilastot tai jäähyminuutit kertovat paljon pelaajan suoritustasosta. Valmentajan kehitys mitataan usein joukkueen menestyksen kautta. Mutta miten lajin kehitystä mitataan? Ja onko kehitystä oikeasti tapahtunut?
Erään entisen liigavalmentajan kanssa asiasta keskustellessani hän esitti oman, varsin radikaalin mielipiteensä. Hänen mielestään lajissa ei ole tapahtunut minkäänlaista kehitystä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ja kuitenkin Suomessa on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan otimme Ruotsilta salibandyvaltikan juuri kehittämällä lyhytsyöttöihin ja viisikon aktiivisuuteen perustuvan pelitavan.
Vai onko totuus sittenkin toinen? Entä jos ensimmäinen maailmanmestaruus voitettiin siksi, että Ruotsin kokeneimmat pelaajat olivat jo uransa ehtoopuolella vatsat täynnä menestystä ja toisen mestaruuden aikana länsinaapurissa oli meneillään sukupolvenvaihdos ja sen johdosta kaikkien aikojen huonotasoisin kisajoukkue? Onko Suomen nykyinen asema salibandyn ykkösmaana seurausta omasta kehittymisestä vai muiden tason laskusta?
Ensimmäisenä asiana tulee mieleen tilastot. Voidaanko ajatella lajin kehityksen näkyvän esimerkiksi otteluissa tehtyjen ja päästettyjen maalien perusteella? Useinhan lajin kehitystä mitataan juuri maalimäärillä.
Analysoin lajin kahden suurmaan kansallisten pääsarjojen tilastoja, Suomessa kaudelta 2002–2003 ja Ruotsissa kaudelta 2006–2007 alkaen. Kun runkosarjan kymmenen parhaan joukkueen tehtyjen maalien keskiarvoja tarkastellaan kausittain, saadaan seuraavanlaisia käyriä.
Mitä tästä sitten voi päätellä? Suomessa maalimäärät kasvoivat selvästi kausien vuosien 2002–2007 välisenä aikana. Huippuna kausi 2006–2007, jolloin Oilers ja SSV dominoivat sarjaa ja joukkueiden määrää lisättiin 14:ään. Sen jälkeen maalimäärät ovat viime kautta lukuun ottamatta olleet yhtä jyrkässä laskussa. Kehityksen lopputuloksena Salibandyliigassa maaleja on tehty keskimäärin yhtä paljon kahden viime kauden aikana, kuin kuusi, seitsemän vuotta sitten.
Huomionarvoista on, että länsinaapurissa on viimeisen kolmen kauden aikana tehty yhtä paljon maaleja kuin meillä. Kaukana ei ole sekään aika, kun Ruotsissa naureskeltiin Salibandyliigan koripallolukemille ja epäiltiin, josko F-junioreista tuttu ”kaikki joutuu maaliin vuorollaan” oli käytössä Suomessa myös liigajoukkueissa. Ilmeisesti tämän jälkeen naapurissakin on tapahtunut kehitystä, ainakin maalimäärien perusteella.
Maaleja analysoimalla ei kuitenkaan saa selvyyttä lajin todellisesta kehittymisestä, ainoastaan sen, että johonkin suuntaan ollaan menty. Oikeammat mittarit salibandyn kehitykselle löytyvätkin pelin sisältä. Olisi kiinnostavaa tietää miten pelinopeus, eli yksittäisen pelaajan keskimääräinen pallonpitoaika sekä syöttöjen määrä on kehittynyt esimerkiksi kymmenen viime vuoden aikana? Ja mikä on kyseisten mittareiden ero liigan kärjen ja peräpään joukkueiden välillä? Entä divarisählyn ero liigasählyyn? Entä miten eri maiden salibandy eroaa toisistaan?
Kehityksestä on puhuttu vuosikaudet, mutta missään en ole nähnyt todisteita väitteiden pohjaksi. Onko oikein olettaa, että urheilulajin kehitys tapahtuu automaattisesti ylöspäin? Monessa muussa urheilulajissa kehitys on helppo mitata tuloksilla, verrataan vaikka 100 metrin juoksun maailmanennätyksen kehittymistä. Voitaisiinko joukkueurheilun tasoa ilmaista samanlaisilla mittareilla? Esimerkiksi salibandyottelussa laskettaisiin syöttömääriä ja pelinopeutta – tai jotain muuta paremmin salibandyn tasoa mittaavaa määrettä. Voitaisiinko saada selville, että maailman parhaan salibandypelin pelinopeus oli esimerkiksi 0,8 sekuntia / syöttö? Tähän jokainen valmentaja voisi suhteuttaa oman joukkueensa suoritusta ja mitata joukkueensa kehitystä.
Toivoisin lisää keskustelua ja faktaa tämän aiheen ympärille.
Pieni terminologinen huomautus: yksittäisen pelaajan kohdalla ”tilannenopeus” olisi mielestäni parempi termi kuin ”pelinopeus”. ”Tilannenopeus” on mielestäni kertovampi.
Vaikea pelin kehittymistä on mitata. Ehkä paras tapa voisi olla teettää kunnon kyselytutkimus pelaajien ja valmentajien keskuudessa, jotka ovat olleet mukana liigassa viimeiset kymmenen vuotta. Tekijät osaavat tähän varmasti vastata. He tietävät, onko kentällä helpompaa vai vaikeampaa onnistua.
Oma vakaa kantani on, että sb on edistynyt huimasti viimeisen kymmenen vuoden aikana.
Pelin kehityksen huomaa kun kaivaa arkistonauhoja esiin. Jo puolivuosikymmentä vanhat nauhat osoittavat kyllä mistä puhutaan kun väitetään salibandyn kehittyneen. Lähes kaikessa on tapahtunut kehitystä. Pelaajat ovat taitavampia, tilannenopeampia (huomaa termni), fyysisempiä ja taktisempia. Lisäksi mailojen ja alustojen kehitys on muuttanut peliä.
Viime vuosikymmenen puolivälissä hyökättiin kärjistetysti sanottuna laitoja pitkin kohti kulmia ja aloitettiin kulmissa pyöriminen. Taitavimmat pitivät toimistoakin maalin takana. Eipä pitelee enää vaikka pelaajien taito on kasvanut huomattavasti. Vielä tuolloin liigassa pelasi lisäksi taitureita, jotka eivät lämineet eivätkä käyttäneet edes rannetta vaan maalintekoarsenaaliin kuuluin tuhoisa lakaisu.
Omassa päässä palloa ei pelattu oman maalin eteen kuin vahingossa saati, että hyökkäys olisi käynnistetty selän taakse annettavalla syötöllä oman maalin eteen. Ylipäänsä kentän keskikaistaa ei käytetty kuin satunnaisesti.
Päällisin puolinhan peli näyttää samanlaiselta mutta paljon on tapahtunut kehitystä. Vuosituhannen alun rannelaukauksetkin näyttävät nykyään lähinnä hassuilta vipeiltä.
Luulisi, että vanhana pelaajana osaisit heittää jonkun pikku argumentin jompaan kumpaan suuntaan.
Ehdottamasi mittarit pelinopeuden ym selville saamiseksihan ei ole mitenkään vaikeita toteuttaa. Vaatii vain viitseliäisyyttä ottaa tuo tutkiminen asiakseen. Niinkuin vaatii viitseliäisyyttä kirjoittaa tuollainen blogikirjoitus tai tällainen kommentti.
Mielestäni maalimäärien laskeminen kertoo nimenomaan pallollisen pelin kehittymisestä. Lyhytsyöttö peli on tehnyt hyökkäyspelaamisesta tasapainoisempaa ja pallolliset virheet eivät johda aina 1-3 tai 1-2 ylivoimahyökkäyksiin. Miten lisäksi maalimääriin vaikutti aikanaan maalivahdille palauttamisen kieltäminen?
Jos sarjan tasoa halutaan maalimäärillä vertailla, koko sarjan vuosittaisesta tasosta kertoisi tietysti parhaiten koko sarjan tehtyjen maalien kehitys.
Toisaalta:
a) nykyisessä sarjajärjestelmässä liigassa pelaa joka vuosi 1-3 uutta joukkuetta, sekä
b) joidenkin liigajoukkueiden ”pajatso” saattaa yllättäen tyhjentyä koska kaikkia pelaajia eivät sido samanlaiset insentiivit tai sopimusvaateet kuin ammattiurheilulajeissa, joissa liikkuu enemmän rahaa.
Vertailtavuuden kannalta Alangon valitsema vain 10 vuosittain parhaiten menestyneen joukkueen otanta on mielestäni perusteltavissa, sillä sarjasijoitusten top-10 joukkueet ja niiden taso vaihtuvat huomattavasti vähemmän kuin sijojen 11-14 joukkueet.
Yhtä en kuitenkaan ymmärtänyt. Jos tarkoitus on vertailla sarjan kehittymistä vain kymmenen parhaan joukkueen osalta vuosittain eikä tarkasteluun haluta poimia pelkästään keskinäisiä otteluja, olisi nähdäkseni kannattanut valita päästetyt maalit tehtyjen sijaan.
Sarjan muutamat huonoimmat joukkueet vääristävät parhaiden joukkueiden vertailua huomattavasti enemmän tehtyjen kuin päästettyjen maalien osalta. Kaikki tekevät paljon maaleja huonoja joukkueita vastaan, mutta huono joukkue ei tee montaa maalia ketään vastaan.
Vaihtamalla 10 parhaan joukkueen vuosittain tekemät maalit päästettyihin saataisiin sarjaan ”sopimattomien” joukkueiden vaikutus paremmin neutralisoitua. Näin 10 parhaan joukkueen keskinäinen vertailukelpoisuus sarjan vuosittaisen (maali)kehityksen suhteen paranisi, mitä ei nyt ole huomioitu.
Yhden tai kahden selkeästi muita huonomman joukkueen kausi saattaa vääristää tällaista kirjoituksessa käytettyä yleistä maalimäärien vertailua, jota kirjoituksessa on – mielestäni ihan oikein – pidetty yhtenä koko lajin tai pääsarjan tason kehityksen mittareista.
Toisesta näkökulmasta joku voisi kysyä, miksi heikompien joukkueiden vaikutus tulisi ylipäätään minimoida, sillä heikompi joukkue luonnollisesti laskee koko sarjan tasoa. Tähän vastaus löytyy ihan kirjoitukseni alusta.
Maalimäärän kehitys on käypä yleisen tason mittari myös minun mielestäni, mutta pitää muistaa, että lajissa on tapahtunut muitakin radikaalisti pelaamista muuttaneita tekijöitä, kuten esimerkiksi maalivahdille käteen syöttämisen kieltäminen, uudet rangaistukset rikkeistä maalintekotilanteissa, taktisten rikkeiden tarkempi sanktiointi tai vaikka mailojen kehitys. Esimerkiksi näitä on asioita vaikea tilastoista nähdä, mutta ne kaikki vaikuttavat paljon maalimäärien kehittymiseen, pelin viihdearvoon ja jalostavat salibandyä lajina uuteen suuntaan.
Alangon kirjoitukesssa viitataan entiseen liigavalmentajaan, jonka mukaan salibandyn kehitys on viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut pysähdyksissä. Väitän, että tuon valmentajan kohdalla aika todella on kullannut muistot. Salibandy kehittyy koko ajan aivan hurjalla vauhdilla!
Lajin kehitystä on mietitty paljon pelien ja tulosten kautta.Jos sitä lähestytään harjoittelun näkökulmasta,niin huima kehitys on kiistämätön tosiasia.Seuroilla/valmentajilla on panostus ja tietous sekä suunnitelmallinen harjoittelu ottaneet huiman harppauksen jopa viimeisen viiden vuoden sisällä.Tärkeimpänä asiana kehittymiselle näkisin pelaajien asennoitumisen koko touhuun,on alettu elää urheilijan elämää,sen kautta kehittyminen on vääjäämätön totuus.Vielä löytyy muutamia ”jäänteitä”(Pöllö Salminen,Matikaisen Repa)esim.jotka edustavat vanhaa kaartia,pelataan kun on usein kivaa,ja hei,nää hölmöt on alkanut maksaakin tästä.Summarum:eteenpäin on menty,mutta tähän ei saa tyytyä.
Mutta onko joukkueurheilussa toisaalta tarvetta tietää jotain absoluuttista kehitystä, paitsi tietysti puhtaasta mielenkiinnosta. Pikajuoksu on yksilölaji ja siinä mitataan aikaa, salibandy on joukkuelaji, jossa paremmuus mitataan sillä miten pärjää muita vastaan. Jos ajattelee vaikka maalimäärää mittarina, niin eikös maalivahditkin voi olla parempia nykyään. Eli vaikka kentällä oltaisiin parempia, niin maalivahdit on voineet kehittyä vielä enemmän ja maalimäärät pienenee? Se on mielestäni pallopelien paras osa, että joskus ”huonompikin” voi tehdä enemmän maaleja, eikä paremmuutta voi silloin kukaan kiistää.
Mielenkiintoinen aihe.
Tietyllä tapaa lajin eteenpäin menoa voidaan katsoa tulosten avulla. Esimerkiksi kansainvälisesti on helppo vertailla eri maiden kehitystä maaotteluiden tuloksilla. Tässä vertailussa on helppo todeta että taso on laajentunut ja terävimmän kärjen takana on jo muutamia maita jotka pystyvät yksittäisessä ottelussa kiusaamaan isompiaan. Esimerkiksi Latvia hävisi juuri harjoitusottelun vain maalilla Sveitsille ja viime MM-kisoissahan Norja oli lähellä jymy-yllätystä Tsekkiä vastaan.
Toinen tapa on vertailla pelaajien fyysisiä ominaisuuksia ja niiden siirtymistä suoraan pelikentille. Petteri Nykyn alkemisti kirjassahan oli maininta jossa vasta 2006 kisojen jälkeen jokainen maajoukkuepelaaja on ollut huippu-urheilija myös fyysisiltä ominaisuuksiltaan. Vertailua muihin maihin ja aikaisempiin maajoukkueisiin on tietysti vaikea tavallisen seuraajan tehdä, koska tuloksia on käytännössä mahdoton saada käsiin. Maajoukkuetasolla kuitenkin sitoutuminen on erittäin suurta ja mielestäni pelissä on tapahtunut isoja harppauksia eteenpäin, sillä varsinkin kotikisoissa Suomen peli oli erittäin organisoitua ja en muista koskaan nähneeni yhtä kokonaisvaltaisesti ”valmista” peliä miltään salibandyjoukkueelta.
Jos Suomen liigaa haluaa vertailla aikaisempiin vuosiin niin käytännössähän jonkun vanhemman polven salibandymiehen (Hakkarainen?) olisi katsottava joku nykypäivän salibandyliiga peli videolta ja verrattava sitä 10 vuoden takaiseen peliin. Omaksi harmikseni olen huomannut että nykyliigassa on käsittämättömän suuret erot seurojen taustaorganisaatioissa. Myös osalle heikommin sijouttuneiden joukkueiden pelaajille ei edes liigataso ole riittävä kimmoke pistämään kaikkea peliin urheilijan elämään. Vastaavasti taas huippujoukkueet ovat kasvattaneet vaatimuksia huomattavasti ja ilahduttavasti monet keskikastin joukkueet ovat menneet heittämällä eteenpäin muutaman vuoden takaisesta. Esimerkiksi Happeen ja SPV:n kehityksen näkee kaikki. Seurat on tällä hetkellä kaikkiaan erittäin hyvin hoidettu ja kun asiat hoituu kentän ulkopuolella niin kehitys näkyy myös kentän sisällä. Ideaalimaailmassa kaikissa salibandyliigan joukkueissa olisi sama tilanne.
Eli omasta mielestäni kehitystä on tapahtunut rutkasti mutta myös paljon eteenpäin on vielä matkaa sekä kotimaisella että kansainvälisellä salibandyllä.
On kehittynyt, huonompaan suuntaan. Missä on se vanha taitoon perustuva laji jossa kontaktit ja mailaanlyönnit olivat, jos ei kiellettyjä, niin paheksuttavia. Nyt peli on yhtä fyysistä kun jääkiekko mutta ilman varusteita. Tottakai tulee vähemmän maaleja jos saadaan ”ajella aika pois” toiselta joukkueelta. Mailaanlyöntikin on kiellettyä vaan jos se tulee takaapäin.
Enemmän taitoa ja vähemmän jääkiekkoa!
Usko pois Timppa, nykyinen pelaajasukupolvi tekee pallon kanssa sellaisia asioita täydessä liikkeessä, ahdistettuna ja kontaktinkin tullessa mitä 10 vuoden takainen pelaajasukupolvi pystyi tekemään paikallaan tai korkeintaan alkuverryttelyssä.
Lisäksi pelinopeus on ihan eri luokkaa.
Timpan sanoissa on kyllä totuuden siementäkin.
Omasta mielestä fyysisyyttä voi lisätä, kunhan se ei mene taidon edelle. Tämä meille erittäin rakas laji on kuitenkin taitoon perustuva, haukkukoot muut ihmiset miten paljon tahansa. Se on heidän ongelmansa.
Ei oo tilaa ja aikaa, kun otetaan tila pois paremmin. Kyllä siellä silti kynääkin taitaa aina välillä näkyä. Ruottissakin kun katsoo jotain Runnestigia, kuulemma kuitenkin fyysisempi liiga? Tiedä sitten. Mutta kieltämättä joskus näyttää aika perus väännöiltä noi matsit ja kaipais vähän enempikin sitä näppäryyttä ja sellaista taitoa.
Peli on nopeutunut 10-vuodessa erittäin paljon. Kentällä liigassa ei enään ole heikoimmissakaan jengeissä paria ”puujalka” puolustajaa, joita taitavat yksilöt pyöritti. Taso pelaajien kesken on muutenkin tasoittunut. Huiput ei erotu enään niin selvästi. Lisäksi säännöt ovat sallivammat, joten JTähkä mainen pyöriminen ei nykypäivänä onnistu. Kroppaa saa käyttää ja mailaan lyödä pallon puolelle.
Huippujen osalta kehityksessä voisi ottaaa esimerkiksi Mikael Järven, joka on ollut liigan/MJ:n johtavia pelaajia 2000-kisoista asti. Kuinka paljon hän on parantunut 5 tai 10 vuoden aikana vai onko ollenkaan?
En tiedä kuinka paljon, mutta ei ainakaan niin merkittävästi kuin liigajoukkueen 3-kentän pakki.
En ole kovinkaan aktiivinen salibandyn seuraaja, mutta jonkin verran tulee seurattua urheilutoimittajan työni puolesta. Itse en ole salibandy pelannut kuin yläaste-/lukio- sekä puulaakitasolla.
Mietin tässä juuri eilen katsoessani 2-3-tulokseen päättynyttä miesten Salibandyliigan ottelua Erä-TPS, että aika hankalaa oli maalinteko. Vetopaikat blokattiin hyvin ja puolustukset muutenkin olivat niin aktiivisia, että kovinkaan paljoa ei selkeitä maalipaikkoja syntynyt. Vielä, kun maalivahdit olivat ajan tasalla, ja pallot jäi hyvin näppeihin, niin lopputulos kuvaa hyvin peliä
Miksi ei vähennettäisi pelaajamäärää: 4-vs-4-kenttäpelaajaa, niin tulisi enemmän tilaa, haastoja ja edelleen tilanteita. Uskoisin, että 5-vs-5 on keksitty vain, koska muissakin sisälajeissa näin on. Onko kukaan ikinä kyseenalaistanut tätä?
4vs4 köyhdyttäisi peliä taktisesti. Vaikka kyse on taitopelistä, niin on kyse myös joukkuepelistä. Ei pidä antaa yksilöille liikaa ylivaltaa.
Mielenkiintoinen keskustelu. Pelihän on kehittynyt mielettömästi ja yleiset pelin kehityksen trendit ovat olleet mielestäni sitoutuneiden yksilöiden ohella syy siihen, että Suomi on noussut lajissa maailman ykköseksi.
Maalimäärien kehitykselle löytyy perusteltuja syitä, muitakin kuin maalivahdille palautuksen kieltäminen ja tehokas peliaika. KP Allonen kuvasi entisajan peliä hyvin. Jossain vaiheessa 2000-luvun alussa alakolmiopelin valta alkoi murtua ja paikaton pelaaminen sekä pelin kääntäminen alkoivat nostaa päätään ensin yksilötasolla. Esim. loistavat pelaajat Sami Strömsten ja JP Lehtonen tästä esimerkkeinä. Varsinainen murros tuli hieman myöhemmin ja kauteen 2004-2005 kiteytyy minun mielestäni paljon.
En tiedä oliko yksin Mika Kohosen tulo kaudeksi Suomeen se asia, joka muutti pelinkäännön puolet nopeammaksi, mutta peli todella muuttui 2004-2005. Seuraavalla kaudella SSV:n ja Happeen perässä seurasivat melkein kaikki joukkueet ja verkkohan venyi.
Nopeasta pelinkäännöstä ja reagoinnista tuli automaattinen osa peliä, lyhytsyöttöpeli kehittyi ja oli tavallista, että puolustaja päätti hyökkäykset vastustajan maalin edestä. Hyökkäyspeli kehittyi, mutta niin alkoi kehittyä myös viisikkopuolustus eri puolilla kenttää ja etenkin peittopeli. Maalijuhlille tuli stoppi.
Mutta niin tuli Suomellekin maailmanmestaruudet. Mutta millä pelillä ne tuli: luovalla, reagoivalla, taitavalla, tilannenopealla lyhytsyöttöpelillä sekä pelillä, missä osataan rikkoa ja luopua pallosta oikeissa paikoissa ja blokata laukauksia.
On hyvä huomata, että SSV on ollut kaikissa pelin tärkeimmissä asioissa edelläkävijä. Pallollista taitoa aina korostetaan, mutta SSV on ollut myös paras laukauksia blokkaava joukkue.
Toivotaan menestystä jatkossakin!
kannattaako katsoa vain liigaa ?
mikä on ollut divarin kehitys ?
muut sarjat ?
kuinka monia alasarjan joukkuetta näet, jotka esimerkiksi pudottaa alas jos homma ei aukea, antavat useita kymmeniä syöttöjä eeestaassinnetänne löytääkseen taskuja yms.
eli siinä mielessä peö ei ole kokonaisuudessaa menny paljoa eteenpäin, tottakai liigan taso on saattanut nousta,,,mutta milloin viimeksi divarista on tullut jeng joka on sinne jäänyt ja on tehnyt siitä menestystarinan
SPV ?
Mielestäni kannattaa katsoa kehitystä kahteen suuntaan, Ei unohdeta myöskään puolustusta. menneenä viikonloppuna naisten liigassa palkittiin kuukauden pelaajana puolustaja. Oikeutetusti tottakai. Plus miinus tilastot lienevät tällä hetkellä se oikea osoite siitä onko taso noussut. Pesäpallossa kehitys on mennyt esimerkiksi siihen suuntaan että puolustetaan nykyään paljon paljon enemmän. Jokatapauksessa juoksumäärät siellä ovat tippuneet räjähdysmäisesti. Mitä jos Salibandyssa puolustusmäärää kasvatettaisiin lisää. Maalimäärät tippuisivat niin kuin joskus ”ruotsin tasolla” joskin peli olisi edelleen nopeatempoista?? vai olisiko.
Mielestäni vähintään voi sanoa että Salibandy on nykyään yleisöystävällisempää kuin silloin kun sai kuolettaa pallon omalle veskarille
Olis se kuitenkin huikeaa, jos vielä nykypäivänä joku liigassa hallitsisi lakaisun/suuppauksen ja käyttäisi sitä heittelemällä aina yläpeltejä;)
Yksi melko hyvä mittari on yleisömäärät, jos laji ei ole mennyt eteenpäin lainkaan, niin eipä ne yleisömäärätkään ole nousseet.. Itsellä ei tuohon löydy tietoa, mutta veikkaisin yleisömäärien nousseen viimeisten 10 vuoden aikana, ja puhuttakoon yleisömäärästä koko liigan yleisömääränä.
Divarissa on tapahtunut aivan valtava kehitys 10 vuoden aikana, 10 vuotta sitten oli kahdessa lohkossa ehkä 1-2 joukkuetta joilla voisi olla jonkilaisia edellytyksiä liigassa, nyt niitä on yhdessä lohkossa 4-5 joukkuetta.
Divarista kun mennään alasarjoihin, niin siellä sitä kehitystä on tapahtunut varmasti eniten. Kolmos- jopa nelosdivareissa on oikeita joukkueita jotka harjoittelevat suht kovin ja tavoittelevat oikeasti jotain.
Niin, kaikki perustuu nykypäivänä virheiden välttämiseen ja puolustuksen kautta pelaamiseen. Jos molemmat joukkueet sattuvat olemaan ottulussa liikkeellä ”karvataan” puolesta kentästä taktiikalla on salibandy äärimmäisen tylsä laji. Otetaan laskennallinen aika siihen kuinka paljon tälläisessä pelissä pakit pitävät muutaman metrin päässä omasta maalista palloa, se on paljon se aika.
Kehitystä on aivan satavarmasti tapahtunut mutta missä? Totta kai pelaajat ovat teknisempiä kuin ennen, mutta kun sitä ei kerkeä enää käyttämään. Kuinka monta kertaa liiga ottelussa näette että pallo pelataan hyökkäyskulmaan ja sieltä joku niputtaisi pakin tai kaksi?! Aika vähissä ne kerrat on, vaikka taitoa löytyy! Puolustuspään paketti on nykyään niin tiivis ja kontaktit plus maila huitaisut enemmän salittuja, ei ns. vientejä tapahdu. Tähän asiaan hyvä esimerkki on jääkiekko ja kyllä minä tiedän ”miksi taas verrata jääkiekkoon kun puhutaan salibandystä” mutta minä annan vain esimerkin. Pelataan jääkiekossa sitten 2divisioonaa tai NHL:ää niin aina löytyy taidolle tilaa, huikeita yksilösuorituksia ja upeita vientejä. Näin ei ole salibandyssa, 2 tai 3 divarissa vielä näkee kun taitava pelaaja pystyy pari kolmekin pelaajaa viemään kioskille mutta eipä näy enää liigassa. Äläkää ymmärtäkö väärin, totta kai näkyy mutta ei lähellekkään siinä määrin mitä voisi. Enemmän arvotetaan hyvää fyysistä kuntoa ja puolustusvalmiutta kuin taitoa ja hyökkäystä, tässäkin monia mielipiteitä mutta näin se vain on, turha sitä on kenenkään väittää..
Ja siihen taito hommaan tätä lajia ei enää saada.. osaat puolustaa voit voittaa pelejä.
My favorite image is the Baby Orangutan. I love them all, but the Baby Orangutan image exhibits wonderful composition…I love the angles created, the color contrast, and the display of family is the best part.