Salibandyliigassa on tunnetusti kolmen kerroksen väkeä. On suurin ja kaunein SSV. On sen vakavin haastaja SPV. On tuhlaajapoika Classic. Niiden alapuolella on laaja keskikasti, jonka loistavimmat tähdet ovat Koovee ja Oilers. Viimeiselle pudotuspelipaikalle on tunkua: Josba, Nokia, Tor, TPS, jopa NST. Kellarissa elämästään kamppailevat M-Team ja Pori.

Edellisessä bloggauksessani käsittelin sarjajärjestelmäratkaisua, jolla liigasta saataisiin tasaisempi. Kun sarjajärjestelmäuudistus ei tunnu ottavan tuulta purjeidensa alle (vähintään supistamista ja tasauskierroksia pitäisi kyllä harkita vakavasti), on syytä tarkastella urheilullisia keinoja. Millaisella pelitavalla häntäpää, mukaan lukien kahdeksannesta sijasta taistelevat joukkueet, voisivat kehittyä ja sarja tasoittuisi?

Passiivisen vastahyökkäyspelin köyhyys
Joukkuepallopeleissä on perinteisesti ajateltu, että altavastaajana kannattaa pelata puolustusvoittoisesti ja vieläpä passiivista puolustuspeliä. Energiaa ei kannata tuhlata ja viisikkoa hajottaa karvaamalla vaan pakka kannattaa pitää kasassa, peittää vaarallisin alue eli oman alueen keskusta ja kytätä vastustajan virheitä sekä vastahyökkäyksiä. Kannattaa pelata passiivista vastahyökkäyspeliä.

Tässä kirjoituksessa pyrin haastamaan tämän vakiintuneen, suorastaan luutuneen ajattelutavan.

Ottelun voittamisen resepti on pohjimmiltaan hyvin yksinkertainen: täytyy tehdä enemmän maaleja kuin vastustaja. Tämän tavoitteen saavuttamista voidaan tarkastella sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Lyhyellä aikavälillä, varsinkin yksittäisessä ottelussa tapahtuu aika ajoin melkoisia yllätyksiä. Selvästi huonompi ja passiivisempi osapuoli onnistuu voittamaan. Puhutaan pisteiden ryöstöstä. Mutta pidemmän aikavälin toimintatavan perustaminen tähän on kuitenkin hyvin lyhytnäköistä. Oleellisin kysymys onkin, kuinka altavastaajan voittomahdollisuudet maksimoidaan yhden kauden aikana? Kuinka siis sarjan häntäpään joukkue onnistuisi voittamaan mahdollisimman monta ottelua – tai pelaamaan edes tasan?

Halliten ja aktiivisesti
Todennäköisintä ottelun voittaminen ja sarjassa menestyminen on, jos hallitsee otteluita ja voittaa maalipaikat selvästi. Altavastaaja ei voi kuitenkin tavoitella tätä koko kauden näkökulmasta: se ei yksinkertaisesti ole realistista millään keinolla. Jos päinvastoin antaa vastustajan hallita ja voittaa maalipaikat selvästi, häviämisen todennäköisyys on suuri ja pitkällä aikavälillä lopputuloksena on lähinnä tappioita. Altavastaajan kannattaa siis tähdätä siihen, että maalipaikkoja on ottelussa suurin piirtein sama määrä. Koska se harvoin pystyy luomaan suurta määrää paikkoja, kannattaa altavastaajan pyrkiä vähäiseen maalipaikkojen määrään molemmilla joukkueilla. Kuinka tämä saavutetaan?

Salibandy on pallonhallintapeli. Tämä johtuu yksinkertaisesti säännöistä, jotka ovat tiukat. Pallollista ei saa rikkoa, joten pallon riistäminen on vaikeaa, vaikka pelaajat ovat kehittyneet siinä jatkuvasti. Luonne pallonhallintapelinä on antaa altavastaajallekin mahdollisuuden: jos parempi joukkue ei karvaa, palloa on suhteellisen helppo pitää omalla alueella pitkiäkin aikoja. Maalipaikkalukemat ja erityisesti huippupaikkojen määrä saadaankin useimmiten pysymään tasaisina ja vähäisinä, jos peliä pelataan pääsääntöisesti keskialueella vaarattomasti. Altavastaajan kannattaakin pyrkiä hyökkäyspelissään käsipalloa muistuttavaan keskialueen pallotteluun, jossa peli ei pääsääntöisesti virtaa päästä päähän.
Tämä edellyttää ensinnäkin hyvää pitkän hyökkäyspelin organisointia valmennukselta: sen pitää olla tasapainoista eli puolustusvalmiuden on oltava hyvä. Lyhytsyöttöpelissä se on parempi kuin pitkillä syötöillä, koska lyhyillä syötöillä viisikon on oltava kasassa, kun pitkät syötöt edellyttävät laajaa ryhmitystä. Kannattaa siis valita lyhytsyöttöpeli ruotsalaisen tyylin sijasta.

Puolustaa kannattaa sen sijaan aktiivisesti, käyttää jopa prässikarvausta niin paljon kuin se on järkevää. Tämä saatta tuntua oudolta. Eikö juuri prässikarvaus tee pelistä päästä päähän menoa?

Täytyy huomioida, että pelin virtailuun vaikuttaa myös vastustajan karvausratkaisu. Jos vastustaja karvaa keskiviivan ja 3/4-kentän välistä, prässääminen ei todennäköisesti johda coast to coast -tilanteeseen, koska peli on mahdollista rauhoittaa – säädellä tempoa -, kun vastustaja ei karvaa. Silloin prässäämisellä tai aktiivisella karvauksella saadaan yksi tärkeä etu: pallo saadaan usein riistettyä nopeasti takaisin, jolloin pelin rytmitys jälleen onnistuu.

Kenties vielä tärkeämpi etu on kuitenkin maalipaikkojen luominen. Perinteinen ajattelutapa sisältää nimittäin yhden totuuden: rikkominen on rakentamista helpompaa. Maalipaikka on siis helpompi luoda vastustajan peliä rikkomalla kuin itse rakentamalla. Prässikarvauksessa on lisäksi tunnetusti se hyvä puoli, että riiston jälkeen ollaan jo valmiiksi parhaalla maalintekopaikalla tai ainakin lähellä sitä syvällä vastustajan päässä. Altavastaajan kannattaa siis suosia pitkiä pallonhallintahyökkäyksiä ja mahdollisimman aktiivista puolustuspeliä.

Halutaanko kehittyä vai halutaanko hävitä?
Tässä strategiassa on kuitenkin yksi kanto kaskessa. Mitä jos parempi joukkue ei anna kontrolloida palloa? Mitä jos se ei anna tilaa? Mitä jos se prässää jatkuvasti ilman hetken rauhaa?

Tämä onkin sarjan tai turnauksen parhaiden joukkueiden kannalta oikea pelitapa huonompia joukkueita vastaan. Niille ei saa antaa mahdollisuutta. Kannattaa puolustaa aktiivisesti, prässätä ja pelata suorilla hyökkäyksillä paine aina vastustajan päätyyn. Tehdä juuri niin kuin Suomen miesten maajoukkue teki kotikisoissa. Ja välttää sitä virhettä, johon Jan-Erik Vaara Ruotsin naisten päävalmentajan sortui viime MM-finaalissa. Vaara antoi Suomelle mahdollisuuden 3/4-kentän karvauksella.

Pahimmillaan tilanne on siis altavastaajalle suorastaan pirullinen. Huonommat pelaajat yrittävät purkaa parempia pelaajien prässiä. Mitään taikatemppua tähän ei ole tarjottavissa vastalääkkeeksi. Prässi on vain opittava purkamaan. Useimmiten se onnistuu lyhytsyöttöpelillä. Myös tämä seikka tukee siis lyhyitä syöttöjä pelitapavalintana pitkien syöttöjen sijasta.

Prässin purkaminen ei ole kuitenkaan helppoa. Se vaatii pelaajilta ja viisikoilta paljon: kykyä pelata pienessä tilassa ja paineen alla sekä erinomaista yhteispeliä. Prässiä osataan siis purkaa vasta, kun on kehitytty tietylle tasolle suhteessa vastustajaan.

Tästä pääsemme toiseen näkökohtaan: mikä pelitapa kehittää pelaajia parhaiten? Uskoisin, että suurin osa valmentajista on tästä samaa mieltä ja se ei sikäli edellytä yhtä pitkää perustelua kuin ensimmäinen näkökohta: pallollinen peli ja aktiivinen puolustuspeli kehittävät paremmin kuin passiivinen omassa päässä kyykkiminen. Mikäli altavastaaja haluaa siis kehittyä joukkueena, mikäli sen pelaajat haluavat kehittyä yksilöinä, ovat pallonhallintapeli ja aktiivinen puolustaminen oikea ratkaisu. Tästäkin näkökulmasta.