Hirveä revitään ylös suosta

Blogin nimi on Sveitsinterällä, mutta mennään hetkeksi kotoisaan Suomen liigaan. Ei taida Salibandyliiga vielä ihan edes ymmärtää miten hienon asian Happee teki koko rakkaalle lajillemme. Ei sillä, että pudotti toisen huikean joukkueen Classicin jatkossa, mutta menemällä itse välieriin ensimmäistä kertaa sitten Mika Kohosen. SPV:n paikka semifinaaleissa sen sijaan oli lähes väistämätön seikka, mutta mitä kaikkea tämä välieräpari pitää sisällään?

Jarno Hirvonen teki sen ensimmäisenä. Siirtyi Happeesta Seinäjoella, matkapelaajaksi. Sarjanousijajoukkueeseen. Hullu mies, ajelee jo pelkkiä treenimatkoja 800 kilometriä viikossa, ja päälle pelit. Hullu on Koponenkin, mutta helppohan se on yrittäjäsuvun rahoilla mässäillä, sanottiin. Nehän on uskovaisia, ei siellä edes juoda kaljaa saunailloissa, kertoi lahjakas Keijo Keskisuomalainen 2000-luvun alkutaipaleella.

Sitten lähti Riitesuo, ja mutkan kautta Kotilainen. Lähti Kohonen, Pietilä, Manninen, Hulmi. Rahan perässä, vuorenvarmasti. Eihän tuossa muuten ole mitään tolkkua.

Kukaan ei puhunut ääneen siitä, että Kohonen ja Manninen muiden muassa olivat tiskaamassa Hankasalmen huoltoasemalla astioita, tarjoilemassa pippuripihviannoksia pöytään sekä myymässä jäätelöä kauniina syysaamuna. Ei siitäkään, että sama kaksikko valvoi Tangomarkkinoiden ja Provinssirockin aikaan festarialueella, ettei kukaan varasta sähkökaapeleita. Jotta seuralle saataisiin rahaa. Jotta yhteistyökumppanit pysyivät tyytyväisinä. Jotta saataisiin pelata kausi rauhassa tyytyväisinä, Suomen järkevimmin hoidetussa salibandyjoukkueessa.

Happeessa pinnan alla alkoi kyteä, mutta orastavan sodan kipinään eivät puhaltaneet asianomaiset eli pelaajat, vaan ne kenen murokulhoon ei ainoastaan virtsattu, vaan myös paskottiin. Heitteille jätetyn, huonosti hoidetun seuran toistaitoiset tunarit, joilla ei ollut kykyjen lisäksi minkäänlaista halukkuutta ottaa virheistä opiksi. Ei ollut innokkuutta ja kykyä lähteä kehittämään pohjalta uutta ja erilaista. Ei, vaikka oman seuran A- ja B-juniorit pokkailivat kultaisia mitaleja vuosi toisen perään. Oli paljon helpompaa kirjoitella nettisivuistoille nimettömänä ja haukkua lähteneitä pelaajia maanpettureiksi, ja ahneiksi ja ylimielisiksi.

Seinäjoella tilanteeseen suhtauduttiin tyynesti. He saivat kohtuullisia ja hyviäkin pelaajia, jotka halusivat ehkä kehittyä ja päästä taistelemaan Suomen mestaruudesta. Eihän toki ole SPV:n vika, jos pelaajia muista joukkueista haluaa heille tulla pelaamaan. Ja kyllä, joillekin heistä saatettiin maksaa palkkaakin. Seinäjoella ei myöskään olisi vähempää voinut kiinnostaa, onko Happee saanut näistä pelaajasiirtokuvioista keskinäisiin otteluihin lisää sähköä. Heille ne olivat normaaleja runkosarjaotteluita. Tietenkin SPV onnistui sytyttämään itsensä Happeen typerillä nettikirjoituksilla ja pelaajien epäolennaisuuksiin keskittyvillä huuteluilla siinä määrin, että seuraavat 15 keskinäistä ottelua toivat Seinäjoelle 30 sarjapistettä.

Karua luettavaa? Todennäköisesti.

Kun on tarpeeksi syvällä siinä itsessään, niin sitä kuitenkin tajuaa puskea alitajuntaisesti naamaa sen verran pinnalle, että pystyy edes hengittämään. Ensimmäinen ponnistus Happeen uuteen nousemiseen on tullut joukkueen sisältä. Ei olla lähdetty sen enempää kaivamaan ulkopuolelta valmiita illallisia, vaan on tehty ne itse. Talkoomeiningillä.

Seura tiedotti syksyllä julkaisseensa Hirvikalenterin, jossa ikään kuin kuvaannollisesti revitään hirveä ylös suosta. Kalenterin taustalla oli toki humoristinen markkinointitempaus, mutta siitä tuli ikään kuin tärkein pelikirja koko tulevan kauden tarinalle. Huumorilla, töitä tehden, olennaiseen keskittyen, ryhmänä. Hiki on paras hitsausväline, totesi ei niin usein sanattomaksi jäävä Seppo Pulkkinen jo aikoinaan.

Niin, sitten ne pelaajat. Puolustuspään luutien Kainulainen-Kunelius käytäväjutut vaikuttavat välillä ulkopuolisen korviin melko haastavilta, mutta kyseiset hahmot ovat olleet asenteellaan ja työmoraalillaan yhtenä tärkeimmistä vetojuhdista joukkueen, ja koko seuran nousuvaiheissa. Osa naureskeli myös partaansa, kun 34-vuotias Lasse Riitesuo ei enää laukonutkaan hatullista joka otteluun. Nyt se on liian vanha, lopettaisi jo. Vai olisikohan Lasse ollut vielä minuutti ennen ottelua keskustelemassa seuran markkinointikuvioista ottelun lipunmyyjän kanssa? Saman ottelun erätauolla saatoit nähdä Kainulaisen viheltämässä erätauolla juniorien näytösmatsia. Kun ei seurasta muita kiinnostanut tehtävään ryhtyä.

Happee-valmennus sen sijaan sai nuoren mutta määrätietoisen Jyri Korsmanin mukaan kauden alla. Kuuleman mukaan mies häärää omasta pussistaan joukkueelle koppiin välipalat, hoitaa alku- ja loppuverryttelyjen johtamisen, sekä laatii jokaiseen otteluun useamman sivun raportin vastustajasta, ja mihin siinä kannattaa iskeä. Niin, ja teki tämän kaiken sen jälkeen kun kirjoitti ensin Salibandyn käsikirjan.

Suunnannäyttäjäksi tähän pulkkaan tarvittiin joukkueen kapteeni Petri Kauko, ja hänen uskomaton panoksensa ja esimerkkinsä. Uusittu harjoittelu ja ruokavalio toi miehelle saman ulkomuodon kuin aikoinaan Vaajakosken Pelikaanien junioreissa ristikkokypärän takana. Turhat kiukuttelut tuomareille ja omille näkyvät enää harvakseltaan. 64 tehopistettä runkosarjassa. Se, että tämän kauden Suomen liigan ykkössentteri Kauko ei ole pelannut elämässään yhtään maaottelua, on kaikkien aikojen vitsi.

Miksi näitä työn raatajia kannattaa hehkuttaa? Siksi koska työnteko on järkevää. Sillä tavalla pärjää urheilussa. Sillä pystyy laittamaan Tampereen Classicin kesälomalle. Siihen ei tarvita hirveästi rahaa. Ei montaa hankittua maajoukkuepelaajaa.

Otetaanpa tähän kohtaan pari askelta eteenpäin ja siihen stoppi. Lopetetaan tässä vaiheessa täysin turhanpäiväinen hehkutus, sillä nyt aletaan vasta pelaamaan.

Samaan aikaan Seinäjoella harjoittelee tämän hetken ylivoimaisesti kovakuntoisin joukkue. Keskittyneesti, viilipyttymäisesti. Sen ei tarvitse hehkuttaa tällä hetkellä ketään eikä mitään, muut tekevät sen heidän puolestaan. Vedonlyöntitoimistot ovat tiputtaneet SPV:n mestaruuskertoimen niin alas, etten viitsi syksyistä panostustani enää mokomaan tuplata. SPV:tä hehkuttaa tällä hetkellä ne samat viisaat kasvot katsomoista, jotka 2000-luvun alkupuolella olivat valmiita naulaamaan Koposen klaanin takaisin seurakuntasählyihin.

Mitä sitten tekee Tommy Koponen? Ei piittaa pätkääkään näistä blogistien ja muiden nettikirjoittajien jutuista. Nauttii suunnattomasti tilanteesta, omastaan ja joukkueen, ja elää hetkessä. Kerää jokaisesta piikittelevän sävyisestä vain sen positiivisen siemenen itselleen, ja lataa sillä joukkueensa hurjaan iskuun, jo seuraaviin harjoituksiin. Ja Hippoksen hurmos on tiedostettu ja rekisteröity, siihen reagoidaan sen verran kun tarvitaan.

Hyvät ihmiset, yli maakunta- ja lajirajojen. Menkää katsomaan näitä otteluita. Vastakkain on kaksi täysin erityyppisesti muokkautunutta salibandyjoukkuetta, jotka pelaavat samasta tavoitteesta, finaalipaikasta. Paikalla on Suomen suurimmat tähdet Kohosen, Ihmeen, Väänäsen ja Kosken muodossa. Paikalla on itsensä suosta raahannut hirviryhmä, nuorine johtotähtineen.

Hyvä ystäväni, tuoreen kummipoikani isä, Lasse Riitesuo kirjoitti taannoin Pääkallo.fi:n blogiinsa tarinan keltaisesta banaanista. Piti lukea se uudestaan näiden Happeen puolivälierävoittojen jälkeen – siinä oli vielä enemmän järkeä kuin ekalla kerralla.

Itselläni on nyt päässyt päiväksi keskittyminen menemään vääränväriseen banaaniin, Salibandyliigaan. Omat pelit täällä Sveitsissä on pahasti kesken. Takaisin sorvin ääreen, eikä haittaa sillä täällä on KEVÄT!