Säbäkausi on loppuhuipennuksia vaille päätöksessään, enkä ole Pääkallon toimitukselle antamista lupauksistani huolimatta kirjoittanut kuin muutaman tekstinpätkän sivuille. Kirjoitusdiiliä tehdessäni ajattelin että asiaa on kuin Karpolla konsanaan, mutta todellisuus onkin ollut toinen. Lyhyitä draftinpätkiä on koneella jo toistakymmentä, mutta oma sensuuri on estänyt kirjoittamasta niitä loppuun.

Voisin kirjoittaa naisten ja miesten valmentamisen eroista. Aihe on käytännössä ajaton ja tuntuu kiinnostavan ihmisiä yli lajirajojen. Toistaiseksi aiheesta tarinoimisen on torpedoinut rankka yleistämisen pakko ja siitä juontuva lukijoiden tuohtuminen. Kirjoittaessani että naisurheilijoilla on pidempi tukka kuin miehillä, niin jonkun on pakko valaista minua sillä faktalla, että onhan niitä lyhyttukkaisia naisiakin ja pitkätukkaisia miehiä. Tämäntyylinen palaute on sen verran rasittavaa, ettei oikein jaksaisi nähdä vaivaa. Juupaseipäs ite oot -keskustelu siitä ovatko naiset laihoja vai lihavia vai urheilijoita vai lipunmyyjiä ja millä tasolla missäkin pelataan vasta väsynyttä onkin.

Olisi mukavaa vähän avautua Divarin sarjajärjestelmästä ja kolme joukkuetta suoraan pudottavasta giljotiinista, ja vaikkapa haastatella provotarkoituksissa pudonneiden joukkueiden edustajia. En vain jaksaisi jatkuvasti ahdistella liiton toimihenkilöitä ainaisella negatiivisella tökkimisellä. Sarjajärjestelmistä puhuessa olisi myös hyvä tuoda tapetille ajatuksia toisenlaisesta systeemistä, mutta olen sen verran laiska etten jaksa edes katsoa miten ja monessako lohkossa kakkosdivaria tällä kaudella pelattiin. Asia jäisi siis taas pelkän kritiikin tasolle ilman minkäänlaista ajatusta siitä, miten homma sitten pitäisi hoitaa.

Haluaisin kirjoittaa salibandyn taktiikoiden tai lähinnä niiden termien evoluutiosta. 90-luvulla ohjeena oli, että karvataan, jos jaksetaan tulla sen jälkeen alas. 2000-luvun alussa karvattiin, jos kaveri käänsi selän tai jos veskarille syöttö oli jo käytetty. 2010-luvulla pulssitetaan ja pumpataan ja paineistetaan jo pallollisenakin niin, että heikompia huimaa. Kompetenssini ei vain riitä käsittelemään tätä enempää, ja pidemmällä tekstillä saattaisi olla drastinen vaikutus seuraavaan valmennussopimukseeni tekstin indikoidessa enemmän kuin tekemiseni polarisoi kenttätasolle.

Suomalaisen yleisön haluttomuudesta ja kyvyttömyydestä viihtyä ja viihdyttää itseään urheilutapahtumissa voisin kirjoittaa pitkästikin. Mitä järkeä on maksaa urheilutapahtuman lipun hinta ja vastineeksi siitä maksimoida oma kurjuus päättämällä jo etukäteen, että kaikki pelaajat ja valmentajat ja urheilulajit ovat niin surkeita, että tekee mieli oksentaa? Aihe on hyvä mutta ajankohta väärä. Keväällä nuori suomalainen nimenomaan löytää vierasmatseissa sisäisen brasilialaisensa ja keskittyy brenkun voimalla sambaamiseen ja itsensä viihdyttämiseen ottelun seuraamisen sijaan. Lieveilmiönä on bongorumpujen ja paistinlastojen avulla tuotettu sietämätön älämölö, jota sambaryhmä itse luulee kannustukseksi ja jonka kaikki muut läsnäolijat tunnistavat melusaasteeksi. Bonuksena kentälle viuhahtaminen, jotta pääsee yksipuoliseen painimatsiin portsarin kanssa. Alkuperäiseen aiheeseen voisi palata vaikka joulukuussa kun katsomossa ei kannusteta kuin tuomaria ampumaan itsensä.

Huumori ja toisten piikittely nyt on aina muodissa. Mitähän sitä keksis.. Amuhan on kalju, veskarit ei saa kiinni edes pukkarin ovia ja vantaalaiset on jääpuikkoja, jotka tippuu keväällä. Öö..ei toimi. Entäs kierrätetyt puujalat? Sami Koski kakkaan ja Ai Caramba huusi meksikolaiset polvivammaiselle. Ei piru alkaa nolottaa jo etukäteen, roskakoriin vaan.

Lopputulema on etten saa kirjoitetuksi yhtään mitään järkevää. Tämäkin teksti on täällä vain sen takia, että Pääkallon julkaisukynnys on alhainen ja kirjoituspalkkiot tasoon nähden aivan liian suuria.