Salibandyliigan puolivälierissä koettiin pitkään aikaan suurin yllätys, kun runkosarjan toinen ja mestarikandidaatti Classic putosi seitsemännelle Happeelle suoraan 3-0. Saadaan mennä aina 90-luvulle, että vastaan tulee yhtä suuri paukku pudotuspeleissä. Sieltä löytyvät HIFK:n VFT:n pudotus keväältä 1998 ja Kovjoen 2-0-voitto Gunnersista edelliseltä vuodelta.
Ei olekaan ihme, että Classicin suora putoaminen on kuohuttanut salibandypiirejä. Tartun seuraavaksi muutamiin syihin sen takana. Keskityn Classicin tekemisiin, vaikka Happeen vahvuus oli tietenkin yksi keskeinen tekijä lopputuloksen takana.
Väärin koottu joukkue
Viime keväänä ja kesällä Classic paistatteli pelaajamarkkinoiden parrasvaloissa. Tampere Areenan ovissa kävi suorastaan huiku, kun maajoukkuemiestä asteli Classicin pukukoppiin. Tampereella kuohutti varsinkin Kooveen ykkösmaalivahdin ja ykköskentän kaappaaminen puolustaja Kara Tilheä ja keskushyökkääjä Valtteri Sainiota lukuunottamatta.
Tässä hypessä allekirjoittaneeltakin jäi kuitenkin yksi asia huomaamatta: Classic kasattiin väärin. Toiminnanjohtaja Pasi Peltola ja päävalmentaja Ray Backman sortuivat huonoon roolitukseen. Heidän käsiinsä tuli joukkue, joka oli täynnä pelaajatyypiltään kahden ensimmäisen kentän miehiä. Välttämättömät kolmoskentän raatajat jäivät puuttumaan. Lisäksi mestaruutta varten tarvittavat huippuluokan ykkössentteri ja vasemman laidan maaliruisku jäivät saamatta (sellaisia pelaajia ei kyllä markkinoilla paljon liikukaan). Nämä seikat aiheuttivat toisaalta epätasapainoa ja toisaalta tylsyyttä syömähampaisiin. Epätasapaino kulminoitui sniper Jami Mannisen peluuttamiseen kolmoskentän puolustajana loppukaudesta.
Classicin joukkueessa oli jälleen myös todella suuri vaihtuvuus. Kyseessä ei ollut ensimmäinen kausi, kun tämä tapahtui. Jatkuva ovien käyminen tarkoittaa epäjohdonmukaisuutta (tai vain muutoksen pysyvyyttä). Epäjohdonmukaisuus vaikeuttaa väistämättä ryhmän hitsautumista yhteen. Tämän kauden Classic olikin silminnähden epäyhtenäinen ryhmä. Yhtäältä oli ”katujätkien” Lassi Vänttisen ja Mika Savolaisen porukka. Toisaalta oli Kooveesta tulleiden ryhmä. Kun päälle lisätään väliinputoajat ja juniorit sekä Jyväskylän miehet Petri Hakonen ja Manninen, kasassa ei ole maailman yhtenäisin joukkue. Se oli nähtävissä pelaajien ruumiinkielestä otteluissa, vaikka en väitä pelaajen olleen toistensa kurkussa kiinni. Esimerkiksi alkukaudesta Vänttinen ei selvästi pitänyt pelaamisesta Ville Matikaisen tai Hakosen kanssa. Hän protestoi kentällä avoimesti Matikaisen ja Hakosen pelaamista. Tämä ei ole uutta Vänttiseltä, mutta merkit olivat selvästi havaittavissa.
Missä pelaajajohtajat?
Toimiva ryhmädynamiikka edellyttää aina oikeaa hierarkiaa ja hierarkian välttämätön ehto on johtajuus. Joukkueessa ei riitäkään, että valmentajat johtavat sitä. Myös pelaajistosta tarvitaan johtajuutta. En tarkoita vain pelillistä johtajuutta, jossa ryhmää luotsataan teoilla kentällä. Siihen liittyen pelaajistolla pitää olla omat johtajansa. Näiden johtajien olisi hyvä olla joskus voittanut jotain pelaajajohtajan roolissa.
Tämän kauden Classicistä tällaista pelaajajohtajuutta on vaikea löytää tiheälläkään kammalla. Savolainen ja Vänttinen ovat toki kaksinkertaisia maailmanmestareita. Molemmilla on maajoukkueessa ollut merkittävää pelillistä roolia kovimmissakin peleissä. Mutta siellä he eivät ole olleet ryhmän johtajia. Maajoukkuetta ovat pelaajistosta vetäneet esimerkiksi Mikael Järvi ja Mika Kohonen. Maalivahti Pekka Nieminen voitti AIK:ssa Eurooppa cupin, mutta uskon, että silloin AIK:ta johtivat kokeneet ruotsalaistähdet, Niklas Jihde etunenässä.
Pudotuspeleissä uupui myös pelillistä johtajuutta alakerrasta. Happeen Eero Kosonen voitti Niemisen ja Savolaisen edestä hirvet lapioivat useita maaleja. Hyökkäyspäässä Vänttinen tehoili pisteiden valossa mukavasti, mutta ratkaisevimmissa paikoissa hänkään ei kyennyt iskemään maaleja.
Missä psykologisen ja sosiaalisen valmennuksen osaaminen?
Backmanin suurimpiin vahvuuksiin valmentajana ei kuulu yksilön psykologinen valmentaminen eikä ryhmän sosiaalinen valmentaminen. Hän on erikoistunut pelin valmentamiseen. Tämä ei tarkoita sitä, että Backman ei osaa henkistä valmennusta lainkaan eikä johtaa ryhmää. Hän on fiksu ja asiallinen mies eikä takavuosien räyhääjävalmentaja. Tämän kauden Classicin ryhmään tarvittavaa osaamista ei kuitenkaan löytynyt.
Apuvalmentajat Tero Karppanen, Jussi Lehtinen ja Keijo Matilainen eivät kyenneet tätä puutetta paikkaamaan. Karppasen vastuulla olivat erikoistilanteet, Lehtinen valmentaa ensimmäistä kauttaan – viime vuonna hän vielä pelasi – ja Matilainen oli fyysinen valmentaja.
Jos oletetaan, että Backman jatkaa, mikä on järkevää, tarvitsisi Classic siis vahvistusta psykologisen ja sosiaalisen puolen valmennuksessa. Kysymys kuuluu kuitenkin, mistä sopiva henkilö olisi löydettävissä. Pahin mahdollinen ratkaisu olisi ottaa ulkopuolinen konsultti kuten Rauno Korpi huseeraamaan pukukoppiin. Oikea henkilö on valmennuksessa ja joukkueen toiminnassa oikeasti mukana.
Viisikkopelin monipuolistaminen ei onnistunut
Viime kaudella Classic pelasi parhaimmillaan upeasti organisoitua lyhytsyöttöpeliä. Yksi parhaista suorituksista nähtiin puolivälierissä, kun Backmanin hyökkäyskone jauhoi Nokiasta hakkelusta. Koneen synkronoitua toimintaa oli hieno katsoa. Välierissä tuli kuitenkin noutaja, kun SPV:n keskikentän 1-2-2 hyydytti koneen täysin. Puolustuspelaamisessa oli myös yksi suuri puute: Classic ei osannut prässätä, työntää eikä vaihdella systeemiä, mitä vaaditaan finaalipaikkaan.
Backman teki tästä viime keväänä oikean päätelmän: peliä on monipuolistettava. Hän ryhtyikin tuumasta toimeen. Syksyllä Classic karvasi keskialueella alueellisena miesvartiointina 2-2-1 ja työnsi miehen kautta prässiin. Käyttöön oli otettu muodikas pulssi- tai pumppukarvaus. Hyökkäyspelissä yritettiin siirtyä automatisoidusta kiskosalibandystä kohti tilannekohtaisempaa hyökkäämistä. Enää ei noudatettaisi vain tiettyjä harjoiteltuja pelejä vaan viisikot osaisivat hyökätä tilanteen mukaan.
Pelillisiin muutoksiin liittyi kausirytmityksen muutos. Kun viime vuonna Classic oli valmis sarjan alkaessa, tänä vuonna saliin mentiin myöhemmin ja haluttiin olla parhaimmillaan keväällä.
Yksikantaa voidaan todeta, että muutokset eivät vielä onnistuneet, vaikka Classic purjehti runkosarjan lopun vahvassa myötätuulessa. Sitä ei osoita vain lopputulos vaan myös pelaaminen numeroiden takana. Pumppukarvaus ei lähtenyt toimimaan oikein missään vaiheessa. Lopulta siitä luovuttiin täysin – ensimmäisenä vanhaan palasi Vänttisen viisikko. Kolmannessa puolivälierässä koko Classic karvasi alueellisesti 2-1-2:lla, joka muuttui oikean laidan ohjauksen kautta melkein 1-2-2:ksi.
Peltolan aikana Classicin perisynti oli heikko oman pään, erityisesti maalin edustan puolustaminen. Viime kaudella Backman onnistui parantamaan tätä heikkoutta todella selvästi. Tällä kaudella kehityksen pyörä käännähti kuitenkin taas toiseen suuntaan, mikä näkyi erityisen ratkaisevalla tavalla pudotuspeleissä. Happee lapioi useita maaleja Niemisen noka edestä. Torju siinä sitten.
Hyökkäyspelissä viime kauden vahvuus, hyvin organisoidut vauhtilähdöt heikentyivät kuluneella kaudella. Vaikka 1-3-1/1-2-2-hyökkääminen syvällä säilyi, koko viisikkohyökkäämisen organisointi oli selvästi sekavampaa kuin edellisellä kaudella. Vastineeksi ei saatu monipuolisuuden ja yllätyksellisyyden antamaa hyötyä. Lopulta pudotuspeleissä Classic muuttui lähes Peltolan ajan pitkien syöttöjen joukkueeksi. Viimeisessä puolivälierässä tamperelaiset avasivat järjestelmällisesti pitkällä syötöllä suoraan syvälle. Ratkaisu oli tiukassa paikassa taktisesti järkevä, mutta pelitavasta luopuminen ei koskaan ole hyvä merkki.
Backmanin aikakaudella Classiciä on riivannut tärkeimmissä paikoissa erikoinen ongelma: hyökkäyspeli ei toimi, se joko jämähtää keskialueella seisomiseksi tai tulee hätäiseksi ja huolimattomaksi. Seurauksena Classic ei pääse pelaamaan vahvuudellaan hyökkäyspelillä. Päinvastoin, vastustaja pääsee iskemään vastaan ylivoimahyökkäyksillä keskialueelta.
Näin kävi varsinkin toisessa puolivälierässä. Pallo ei kauaa ollut tamperelaispelaajan lavassa kun se menettiin vaarallisesti Happeen hirvelle. Happee pääsi vyöryttämään jatkuvia vastahyökkäyksiä Niemisen maalille. Näin tapahtui erityisesti painottomalta puolelta. Kun vielä alasjuoksu ei Classicille maistunut, sen peli oli sekaisin. Hyökkäyksen puolustusvalmius oli surkea (kolmanteen otteluun se parantui merkittävästi).
Ongelmaa korosti vielä se, että Classic ei osannut pitkää pallonhallintahyökkäämistä siten, että pelaajat ja pallo liikkuvat paljon ja nopeasti. Tällaisilla, SSV:n hallitsemilla pitkillä hyökkäyksillä Happeen viisikkoon olisi tehty aukkoja ja ennen kaikkea estetty jatkuvat vastahyökkäykset.
Huomattavaa on myös, että Happee oli scoutannut Vänttisen viisikon pelin. Vastaan asetettiin kolmosviisikko, jonka vasemmassa laidassa entinen maaliruisku Lasse Riitesuo esti Savolaisen avausta Vänttiselle pyyteettömästi vaihdosta toiseen.
Pelitapa ja pelaajisto kulkevat käsi kädessä. Myöskään tästä näkökulmasta Classicin joukkue ei ollut oikein kasattu. Tämä kävi ilmi puolivälierissä. Happeen pelaajat ovat taitavia ja terävästi liikkuvia väkkäröitä. Se on lähempänä lyhytsyöttöpelin, jota Backman ehdottomasti haluaa, lajiliikkumista kuin Classicin hieman kulmikkaammin liikkuvat pelaajat – nuoretkin. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikka Niko Juhola ja jopa juniori Markus Kulmala.
Tämä on osin Peltolan valmentajakauden perintöä. Näin on myös pelaajiston hyökkäysorientuneisuuden kohdalla. Kuten aiemmin totesin, kolmoskentän raatajat loistavat poissaolollaan.
”Eteenpäin”, sanoi mummo lumessa
Mihin Classic on sitten menossa organisaationa? Peltola on jo monta vuotta jahdannut miesten mestaruutta. En näe mitään syytä, miksi se kannattaisi lopettaa, vaikka tähän asti on jäänyt käteen vain Henry’s Pubin viinilasi. Niin vahvan imperiumin ja brändin hän on onnistunut rakentamaan. Enemmänkin kysymys on heikkouksien korjaamisesta ja johdonmukaisemmasta pelaajapolitiikasta.
Laakereillaan ei voi kuitenkaan jäädä lepäämään. Siitä pitävät paikallisestikin huolen Kooveen kehittyvä organisaatio ja Nokian manageri Marko Salmela – sekä liigan portteja kolkutteleva Ilves.