Salibandyliigan runkosarjan on jälleen paketissa. Niin ne kaudet tulevat ja menevät. Vastahan tämä sesonki alkoi ja nyt on jokainen joukkue pelannut jälleen 26 ottelua. Edessä ovat kevään koitokset niin mestaruudesta kuin sarjapaikoista.

Runkosarja meni tuloksellisesti hyvin pitkälti odotusten mukaan. Suurimpia yllätyksiä olivat Josban vahva kevätkausi, Kooveen tasaisen varmat otteet ja vahvistuneen Nokia putoaminen pudotuspeleistä.

Olen viime viikot pohtinut kovasti kuluneen kauden pelillistä antia. Peleissä on tullut erityisen tarkasti seurattua joukkueiden otteita viisikkopelillisesti trendien havaitsemiseksi. Minua on nimittäin häirinnyt jo syksystä asti eräs asia. En saa hyökkäyspelistä liigassa kokonaiskuvaa. Päällimmäinen vaikutelma on sekavuus – sekä kokonaisuutena että suurimman osan joukkueista kohdalla.

Yhtäältä on havaittavissa kehittymistä erityisesti suorissa pitkissä hyökkäyksissä, kun hyökätään vastustajan järjestäytynyttä viisikkoa vastaan suoraviivaisesti. Avataan jollakin vauhtilähdöllä (voltilla). Edetään tasapainoisesti leveänä rintamana nopeasti kohti vastustajan maalia. Päästään maalintekopaikkaan. Esimerkiksi voimakkaasta kehittymisestä tällä osa-alueella voidaan nostaa aiemmin mainitut Josba ja Nokia. Kermana kakun päällä ovat kuitenkin Koovee, Oilers ja TPS (aakkosjärjestyksessä) sekä varauksella SPV.

Toisaalta hyvin harvan joukkueen pitkästä hyökkäyspelistä (poislukien suora) on vaikea havaita hyvää organisointia: illasta toiseen toistuvia pelejä tai malleja. Saatetaan haastaa väliin, pudotetaan pallo alimmalle pelaajalle, mutta sen jälkeen hyökkäys pysähtyy, koska pallottomat pelaajat eivät liiku oikealla tavalla. Pallollinen ei voi syöttää kenellekään peliä edistävästi. Hyökkäys pysähtyy keskialueelle. Pahimmillaan pallollinen jätetään yksin ja hän joutuu tekemään hätäratkaisun tai menettää pelivälineen, kun puolustusvalmius on huono. Esimerkiksi Classicin peli otti tällä osa-alueella takapakkia viime kauteen verrattuna varsinkin syksyllä (osittain tämä johtui hyökkäyspelin ja karvauksen monipuolistamisyrityksestä).

Näyttäisi hieman siltä, että vain SSV hallitsee enää kunnolla pallonhallintahyökkäykset, joissa pyritään ensijaisesti myllyttämään ja pitämään pelivälinettä hallussa esimerkiksi maalin jälkeen ja vasta toissijaisesti maalintekoon. Tämä pelin temmon ja virtauksen kontrolloinnin tärkeä keino vaikuttaa pitkälti unohtuneen, mikä on askel taaksepäin.

Ennen kaikkea vielä harvemmin näemme kokonaisvaltaista koko kentän viisikkopeliä, jossa mahdollista menetystä seuraa välitön prässi ja pallon riistäminen takaisin. Sanalla sanoen sitä peliä jota miesten maajoukkue esitti kotikisoissa ykkösviisikon finaaliesitystä lukuunottamatta.

Herää väistämättä kysymys, mistä tämä johtuu? Mistä oikein on kysymys?

Ymmärrän, että liigavalmentajien asema ei ole helppo. Kysymys on amatöörilajista, jossa suurin osa päävalmentajistakin on amatöörejä tai puoliammattilaisia. Tämä vaikuttaa väistämättä valmentajien mahdollisuuteen panostaa valmennuksen eri puoliin. On siis keskityttävä johonkin ja pyrittävä menestymään niillä resursseilla, joita on käytössä. Usein kysymys on enemmän selviytymistaistelusta kuin vakaasta kehittämisestä. Vaikka pelaajien taso on noussut jatkuvasti, on se kuitenkin joukkueiden sisällä edelleen hyvin vaihteleva. Hyökkäyspelin organisointi on yksi valmennuksen vaativimmista osa-alueista. Ei olekaan yllätys, että sen taso on kirjava.

Merkittävimmät pelilliset edistysaskeleet onkin otettu puolustuspelin, erityisesti karvauksen puolella. Kuten jo syksyllä kirjoitin, pulssittavat tai pumppaavat karvaukset ovat yleistyneet. Niissä karvaustasoa vaihdellaan tilanteen mukaan. Erityisesti keskialueelta pyritään nostamaan eli työntämään koko kentän prässiin. Pääasiassa pumppua on toteutettu päinkarvauksena, jossa pallollinen paineistetaan etupuolelta. Poikkeuksena SPV ja TPS ovat tehneet sen ohjaamalla: palloton yritetään ajaa laitaan tai kulmaan. Kummassakin tapauksessa pallolliselle tulee pahimmassa tapauksessa hätä, mikä johtaa menetykseen tai pallon räiskimiseen. Pumppukarvauksen yleistyminen selittää siis osittain hyökkäyspelin sekavuutta. Sen tehoa lisää pelaajien jatkuvasti parantunut liikkuvuus ja kestävyys.

Toinen tekijä on alueellisen miesvartioinnin suosio varsinkin karvauspelissä. Se on puhtaan mies- ja aluevartioinnin välimalli, jossa ei seurata omaa miestä vaan pyritään pitämään oma pelipaikka, ilman että liikutaan muodostelmana (orjallisesti) tietyllä tavalla (esimerkiksi 1-2-2-liikkuminen). Koska pitkään suosituinta oli suhteellisen puhdas aluepuolustus ja lyhytsyöttöpeli kehitettiin sen murtamiseksi, joukkueet eivät kenties ole vielä vain oppineet avaamaan alueellisia miesvartiointeja.

Nämä ovat lopulta kuitenkin vain selityksiä. Paineistaminen työntämällä vain korostaa avauspelin organisoinnin merkitystä. Jos pallollinen ei tiedä, miten tilanteessa pitäisi pelata ja jos pallottomat eivät liiku sen mukaan, tottakai tulee hätää ja pallo menetetään tai joudutaan pahoihin vaikeuksiin. Sen sijaan mikäli on hyvin harjoiteltu malli tilanteeseen, työntäminen on vain loistava mahdollisuus avata vastustajan pakka.

Ei myöskään pidä paikkaansa, että lyhytsyöttöpeli ei toimisi alueellista miesvartiointia vastaan. Päinvastoin: alueellinen miesvartiointi on vaikeuksissa miesvartioinnin tapaan, jos pallon kanssa päästään yhdestäkin vastustajasta ohi kuljettamalla tai syöttämällä. Tämä onnistuu periaatteessa oikein hyvin lyhytsyöttöpelissä, koska tarkoitus on haastaa pallon kanssa ohi. Avut ovat lisäksi lähellä, mikä mahdollistaa ohituksen seinäsyötöillä. Yhteistä aluepuolustuksen kanssa alueellisella miesvartioinnilla on tietyn muodostelman ylläpitäminen. Lyhytsyöttöpeli toimii siis myös sikäli alueellista miestä vastaan, että siinä pyritään muodostamaan alueellisia ylivoimatilanteita yhtä tai muutamaan vastustajaa vastaan. Niiden muodostaminen onnistuu alueellista miestä vastaan juuri sen vuoksi, että pelipaikat ja muodostelma pyritään säilyttämään eikä seurata orjallisesti omaa miestä. Lyhyillä seinäsyötöillä pitäisi siis päästä hyvinkin ohi vähintään yhdestä pelaajasta, jolloin alueellinen miesvartiointia alkaa helposti purkautua.

Kaiken kaikkiaan on siis todettava, että ei pidä selitellä. Vielä on töitä jäljellä. Lyhytsyöttöpelin kotimaassakaan sitä ei ole vielä hiottu huippuunsa.