Salibandyliigan ratkaisevassa viidennessä finaalissa täydellä Seinäjoki Areenalla ei suuria taktisia muutoksia nähty. SSV pelasi samalla perussapluunalla kuin toisessa ja neljännessä ottelussa. Kaksi ensimmäistä kenttää meni W:llä, jossa miestä vartioitiin alueellisesti. Kolmosen hyökkääjien muodostelma oli selkeästi kurkiaura. SPV:llä asia oli päinvastoin: ykkönen käytti keskialueella W:tä ja muut 1-2-2:ta. Erona helsinkiläisiin oli kuitenkin kauden viisikkopelitrendi: aktiivisempi työntäminen prässiin eli pulssi- tai pumppukarvauksen käyttäminen. Se tapahtui kärjen ohjauksella ja miehen kautta, joten prässi oli käytännössä 2-2-1 alueellisena miehenä. Tällä kertaa päävalmentaja Tommy Koponen ei vaihtanut karvaussysteemiä kesken pelin. Siihen ei ollut myöskään tarvetta. Lopulta ratkaisevat 3-2- ja 4-2-maalit tulivat karvauksella saatujen riistojen ansiosta.

Ottelun jälkeen Koponen kuitenkin mainitsi taktiset muutokset, joita ei saatu vielä neljännessä finaalissa toimimaan. 1-2-2/2-2-1-pumppukarvaus saattoi olla niistä yksi. Ehkäpä sillä oli tarkoitus hoitaa jo edellisen pelin kolmas erä kotiin. Silloin Peliveljet olivat kuitenkin vielä liian passiivisia tekemisessään.

Toinen mahdollisuus oli SSV:n pitäminen pois pallosta. Koponen vaihdattikin usein ”pallolla” eli peliväline pidettiin omilla ja vaihdettiin uusi viisikko laatikkoon. Siinä SPV onnistuikin usein oikein hyvin. Seurauksena Mika Ahosen joukot olivat ilman palloa pitkiä jaksoja toisessa ja kolmannen erän aluksi. Enää SSV ei kontrolloinut peliä, sen tempoa ja virtailua pitämällä palloa. Nyt sen tekivät seinäjokiset. He eivät antaneet helsinkiläisten hyökätä. Tätä Koponen yritti mahdollisesti jo ensimmäisessä ottelussa, mutta silloin se tappoi oman joukkueen hyökkäyspelin suoraviivaisuuden ja siten koko pelaamisen.

Näkisinkin, että tässä piili viisikkopelillisesti tiukan viidennen finaalin ratkaisu – varsinkin kun siihen lisätään erikoistilannepelaaminen: avausmaali vapaalyönnistä läheltä, toisen erän tärkeä ylivoimamaali ja toinen ylivoimapeli, joka vahvisti SPV:n momentumia. SPV:n hyökkäyspeli oli kokonaisuutena parempaa, SSV oli enemmän puolustuskannalla, vaikka alussa ja varsinkin lopussa tilanne oli toisin. Maalivahtipelissä, oman pään täytössä ja puolustuspelissä joukkueet olivat tasavahvoja. Koska parempi hyökkäyspeli tuottaa parempaa puolustuspeliä, varsinkin prässiä, kasvoi paine lopulta kokonaisuudessaan liian suureksi jopa ”Veljeskunnan” betonipuolustukselle ja Peliveljet puristivat ohi.

Puristamista ohi edesauttoi toki myös SPV:n leveämpi materiaali. SSV pelasi koko ottelun kahdella puolustajaparilla, Koponen käytti paljon neljää ketjua ja kolmea pakkiparia.

Viides finaali ja koko sarja pitääkin asettaa laajempaan taustaan. SSV pyristeli vielä kaksi kautta unelmajoukkueensa jälkeen mestariksi Erää ja Peliveljiä vastaan. Tosiasia kuitenkin on, että joukkueen materiaali ei ole viimeisen kolmen kauden aikana leventynyt eikä peli kehittynyt. Samalla sapluunalla on menty, Ahosen palikat ovat olleet vähissä finaalipelien näkökulmasta. Samaan aikaan SPV on kehittynyt askel askeleelta ja sekä laajentanut että terävöittänyt pelaajistoaan. Tatu Väänäsen naaraus Joensuusta oli tässä suhteessa avainsiirto.

Kaiken kaikkiaan voidaan siis todeta, että kestävästi kehittyvä joukkue laajemmalla materiaalilla voitti lopulta paikallaan polkevan ja kapeamman pelaajiston joukkueen.

—

Hakkaraisen aikaisemmat finaalianaalysit:

1. finaali: SPV:n pitää saada SSV:n mökki nurin
2. finaali: Kiven ilmaveivimaali vapautti SPV:n
3. finaali: Pelivelien lihamylly jauhoi mestareista jauhelihaa
4. finaalin ennakko: Palauttaako ydin SSV:n voittojen tielle?
4. finaali: Veljeskunta SSV, venyjät