Tämän vuoden kesälomalla tajusin, mikä on pienentänyt lomaltapaluuahdistustani kaikki nämä vuodet.
Olen urheiluihmisiä. Kun hotellin hissistä kävelee ihmisiä ulos, minun tekee mieli heittää tuntemattomien ihmisten kanssa vaihdosta läpsyt. Hissiin astuessa tekisi mieli näyttää jollekin oven läheisyydessä seisovalle kengänpohjat futistyyliin.
Vanhemmiten olen ymmärtänyt, miten rauhoittavaa on syventyä kesälomalla kaikessa rauhassa lukulistalle pinoon kertyneisiin kirjoihin. Urheilukirjoihin. Tuomas Kyrönkin opus oli niin hienon yksinkertaisesti nimetty, että sekin oli pakko lukea. En mahda sille mitään, että ajatus harhailee lomallakin syksyllä alkaviin palloilusarjoihin. On SM-liigaa, Valioliigaa, Suomen aina niin lupaavilta näyttäviä futiskarsintoja – ja ennen kaikkea salibandysarjat.
Kun on pienestä pitäen tottunut hengittämään reikäpalloa (huomattavasti helpompaa muuten kuin nahkapallo), niin siitä on vaikea päästä irti. Alkuvuosina reikäpalloilu eteni rennosti sählystä irti repien, välissä vakavammin jo oikeasti salibandyna pelaten ja viime vuosina etupäässä toimittajan näkökulmasta puntaroiden. Toisaalta, miksi siitä pitäisikään päästä irti?
Näillä kohdin vuotta keskustelut kavereiden kanssa kääntyvät jääkiekon SM-liigan lisäksi usein myös alkavaan salibandykauteen. Sitä odottaessa lomien loppumisen harmitteleminen yleensä unohtuu – riippumatta siitä millä sarjatasolla kukin itse pelaa.
On liigan muuttuneita voimasuhteita, pelaajasiirtojen päivityksiä, nousijajoukkueiden ihmettelyä ja tyhmältä kuulostavia sääntömuutoksia vuosien varrelta kuten maaliviivalle tehdyn muurin kieltäminen. Siitähän on aivan naurettavan helppoa siirtää pallo maaliin, jos muuria ei tehdä enää maalivahdin taakse…
Alasarjoissa suurta jännitystä voi tuoda joukkueen vaihtaminen, kaveriporukalle oman joukkueen perustaminen, perinteisen saunailtapaikan vaihtuminen tai jopa joka viides vuosi tapahtuva kenkien tai lavan vaihto.
Joukkueurheilussa kaikkein hienointa on päästä kesätauon jälkeen kertomaan pukukoppiin vanhoja vitsejä uusina tai uusia kavereilta kuultuja vitsejä omina. Uusien pelaajien väärin kuulluista nimistä tai ensimmäisistä sanoista tulee lempinimiä ja lempinimistä myöhemmin legendoja. Se on kauden ainoa hetki, jolloin maalivahtienkin varusteet tuoksuvat puhtailta.
Silloin kun huomaat olevasi täysin valmis kauden alkuun, tajuat että Salibandyliigan alkuunkin on vielä 29 päivää.
Enpä ole tuolla tapaa ajatellut että jalkapallo (niin kutsumasi nahkakuula) olisi Salibandya hankalempaa. Nykyaikaan kun Salibandy on kehittynyt harppauksin eteenpäin on varmasti modernissa Salibandyssa hiukan toisin kuin sinun lapsuusaikanasi Tirsa. Nykyään oikeastaan jo mailatekniikka hioutuu hyvissä ajoin ja siitä huomioon ottaen myös Liiga on tasoittunut kun reikäpalloa on lätkitty junnusta asti ”ammattilaisen ottein”. Jalkapallo on mielestäni kehityksessä jäänyt Salibandyn jalkoihin ehkä sen vuoksi että Jalkapallo on jo kehittynyt vuosikymmeniä pidempään kuin Salibandy joten väittäisin jos nyt lähtisin valitsemaan lajia olisi puntit melko tasan. Oma mielipiteeni toki
Pari vuotta sitten kun jätin itse ensimmäistä kertaa kauden alun väliin, huomasin miten kaipasinkaan syksyllä pukukoppielämää. Sen verran tuli nähtyä kavereita, vastustajia, koppeja ja halleja, että siitä tuli melkein elämäntapa.
Urheiluihminen on aina urheiluihminen, joten paikalleen jääminen tuottaa välillä suoranaista tuskaa.
Tahdon vielä tarttua yhteen kommenttiisi: ”Se on kauden ainoa hetki, jolloin maalivahtienkin varusteet tuoksuvat puhtailta.” Tämä on mielestäni suorastaa kauheaa yleistystä Tirsa, mielestäni mun kamat tuoksuivat kaudesta toiseen kukan tuoksuiselle huuhteluaineelle. No joo, lukuunottamatta hanskoja…