Terveiset Sveitsistä ja kiitos kutsusta Pääkallon arvovaltaisten vieraskynäilijöiden joukkoon. Tässä kirjoituksessa käsittelen laajalla skaalalla SPV:tä, Happeeta, Josbaa ja vähän ystävyyttäkin. Champions Cup saatiin pelattua loppuun ja ajatukset turnauksen jälkeen eivät juuri voisi olla oudompia.

Vuoden 2011 Champions Cupissa olimme luokattomia ja tuloksena oli jatkoaikatappio välierässä. Tänä vuonna pelasimme huomattavasti parempaa salibandyä, mutta pelit päättyivät kahden tappion myötä alkulohkoon. Kun otteluita tarkastelee jälkikäteen, niin löytyy numeroita, jotka kertovat aika korutonta kertomaa siitä missä Wilerissä mentiin pieleen:

3: missatut rankkarit
17: päästetyt maalit kahteen otteluun
20: alivoimatehokkuusprosentti
33: ylivoimatehokkuusprosentti
169: aika sekunteina 1. ottelussa, jonka Dalen tarvitsi neljän maalin tekemiseen
229: aika sekunteina 2. ottelussa, jonka SPV tarvitsi neljän maalin tekemiseen

Turnauksissa isoon rooliin nousee yleensä aina erikoistilanne- ja puolustuspelaaminen. Nämä asiat olivat meilläkin esillä turnaukseen valmistautuessa, mutta toteutuksessa kone sakkasi pahasti. Tiesimme itsekin, että hyökkäyssuuntaan laatua löytyy sen verran paljon, että paikat tarvittaviin maaleihin saadaan aikaan. Dalenia vastaan muovikuula löysi tiensä 46 kertaa maalia kohti ja Peliveljiä vastaan lukema oli 47. Eli jos ei muuta, niin ainakin vastustajan maalivahdeilla oli hiki pelin jälkeen.

Turnaukseen valmistautuminen ei ollut ihan optimaalisella tasolla, mistä kerroin aiemmin Pääkallon haastattelussakin. Pelasimme kuuteentoista päivään seitsemän ottelua. Tämä ei muodostanut ongelmaa jaksamisen kannalta, vaan toi ongelmia harjoittelemiseen, kun kunnollisia lajitreenejä ei saatu vietyä otteluruuhkassa läpi.

Suomen mallia, jossa turnaukseen osallistuja pelaa vain muutaman matsin ja saa sen jälkeen keskittyä rauhassa Champions Cupiin, on täälläkin mietitty, mutta kuulemma vaatisi liian isoja muutoksia otteluohjelmaan.

* * *

Satuin turnauksessa kiinnittämään huomiota SPV :n T-paitoihin, tai lähinnä tekstiin joka löytyi niiden selästä. Meni suurin piirtein näin: « Be a realistic(k), you have to train hard to be a star » tämä mailavalmistajan sanaleikittely toi unohtumattomasti mieleen 2000-luvun vaihteen, kun Joensuussa paiskittiin kädet ja jalat rakkuloilla hommia sen eteen, että Josba nousisi takaisin liigan todelliseen eliittiin.

En varmaankaan ole ensimmäinen joka vertaa Peliveljien taivalta maan ehdottomaan kärkeen Josban vastaavaan kulkuun. Taustalla intohimoinen herrasmies (Ruokonen vs Koponen), tunnelmallinen kotihalli (Urheilutalot), buumi, täsmähankinnat (Tähkä, Suntila, Moilanen, Seppälä vs Kohonen, Väänänen, Ihme, Hulmi), oman kylän raastaja (Ketonen vs Kiviranta) ja tähän päälle 20 äärimmäisen nälkäistä ja sitoutunutta ystävää.

Valitettavasti meidän kiekaisu ei riittänyt korkeimmalle pallille vaan löytyi vielä kovempi ryhmä, mutta SPV on jo nyt vienyt junansa yhden pysäkin verran pidemmälle. Sen verran tunnen Veljiä, ettei tämä ole vielä päätepysäkki, vaan töiden teko on varmasti jatkunut taustoilla ja punttisalilla. Niistä Joensuun ajoista vielä sen verran, että hetkeäkään en vaihtaisi pois. Uskomattoman hienoa aikaa ja monien muiden tavoin on vain todettava, että salibandy ei varmaan koskaan ole ollut niin hauskaa kuin tuolloin.

* * *

2008: Väänänen
2010: Quist
2012: Zimmermann ?

Siinä lista hyvistä ystävistäni, joilta on jäänyt loukkaantumisten vuoksi MM-kisat väliin. ”Zimi” on vielä kysymysmerkkinä, mutta polvivamma viittaa siihen, että legendan mukaan ns. Beeb -testin rikki juossut ajokoira joutuu kisoissa katsomon puolelle.

Todennäköisesti tulevat kisat ovat Zimin viimeinen mahdollisuus pelata MM-kisoissa kotiyleisön edessä ja se on sellainen elämys, jonka toivoisi mahdollisimman monen kokevan. Loukkaantumiset kuuluvat urheiluun, mutta jotenkin ne aina pysäyttävät.

* * *

Hirvivaara! Jokunen vuosi sitten Happee kärvisteli liigakarsintojen rajoilla. Junnut olivat harjanneet ensimmäiset mestaruutensa, mutta sen menestyksen siirtäminen liigaan asti ei silloiselta organisaatiolta onnistunut. Seuran taustoilla oli ilmeisesti suhteellisen isoja ongelmia talouden kanssa, eikä varmaankaan kovin kaukana käyty siitä hetkestä, että lappu olisi laitettu luukulle. Kuvaava tilanne seuran tilasta oli se, että vuosikaudet Jyväskylässä opiskellut Jarno Ihme ei saanut ensimmäistäkään yhteydenottoa Happeen suunnalta…

Nyt tilanne näyttää kuitenkin hienolta. Useista tarjouksista huolimatta pelaajat ovat pysyneet Hirvipaidassa ja lähteneet yhdessä kehittämään toimintaa ruohonjuuritasolta alkaen. Lasse Riitesuolle nostan hattua todella korkealle ideoidessaan, toteuttaessaan ja samaan aikaan vielä laittaessaan palloa verkkoon yhteisen hyvän eteen. Jos pitää kuvailla kahdella sanalla mikä paistaa ulospäin tällä hetkellä Heimon suojattien tekemisestä, niin omat valintani ovat: iloisuus ja ystävyys.

Tiedän, että palaan ystävyyteen vielä monessa käänteessä, mutta joukkueesta saa ulos aivan valtavan määrän energiaa, kun sen jäsenet välittävät toisistaan ja ovat valmiita laittamaan itsensä likoon yhteisen hyvän eteen. Jokaista arvostetaan omassa roolissaan ja Tupla-pelaajakin tietää, että puolet pisteistä jäisi tekemättä, jos oman ketjun vasen pakki ei peittäisi kymmentä laukausta per peli ja käynnistäisi vastahyökkäyksiä.

Taisi muuten muuan pallonpotkija sanoa juuri haastattelussa, että hänelle saavutukset eivät ole kaikkein tärkeimpiä, vaan se, että peliuran jälkeen vanhat joukkuekaverit ovat sitä mieltä, että olin hyvä ihminen. Ai kenestä kyse? Vetää Blaugranassa kymppipaidalla.

Kirjoittaja on pelannut mittavan salibandyuran Suomen ja Sveitsin liigoissa. Suomen maajoukkeessa kaksinkertainen maailmanmestari (2008 & 2010) on pelannut 131 ottelua tehoin 54+69=123. Hän pelaa toista kauttaan Heikki Luukkosen alaisuudessa Wiler-Ersigenissä, jossa voitti viime keväänä Sveitsin mestaruuden. Kotimaassa sydän sykkii Josballe.